Vaikka hyppäsin jo keskustelusta pois, en malta olla sanomatta sitä, että luterilaisuudessa on ollut aika keskeistä jaottelu sanan sisäisen ja ulkoisen selkeyden välillä. En ole huomannut, että kukaan olisi tehnyt tätä erittelyä tässä keskustelussa.
Jaottelun voi kuvata tiivistettynä näin:
Jos Raamattua luetaan sen kirjaimellisen merkityksen mukaan, on se selvä kenelle tahansa, niin uudestisyntyneelle kuin uudestisyntymättömälle. Myös epäuskoinen kykenee käsittämään Raamatun kirjaimellisen ja historiallisen merkityksen. Myös epäuskoinen kykenee saavuttamaan kirjaimellisen tiedon (notitia litterae), kuten Gerhard sitä kutsuu. Mutta todellisen hengellisen ymmärryksen, Hengen tiedon (notitia Spiritus), Raamatusta saavuttaa vain uudestisyntynyt ja vain sen valaisemisen avulla, jonka Pyhä Henki lahjoittaa Raamatun kautta. (Robert Preus: Raamatun inspiraatio, s. 140. Concordia 1999)
Tässä pitäisi lähteä nyt tarkkaan analyysiin, jotta saisi kartoitettua sen, mitä tarkoittaa esimerkiksi “Hengen tieto”, mutta jätän sen pohtimisen tällä erää muille
Luultavasti Jeesus tarkoitti ottaessaan lapsen esimerkiksi aikuisille sitä että lapsi luottaa. Lapsi tarvitsee vahvemman apua ja myöntää sen, ei ole itseriittoinen ja torjuva aikuisen tapaan. Tämä on varmaankin kuva jumalasuhteesta, vaikka se on totta myös arkisissa ihmissuhteissa.
Kun kysyit, mitä usko on jos se ei ole älyä, sanoin jotain lapsesta ja luottamuksesta. Tuskinpa tarvitsee kertoa mihin Raamatun kohtiin ajatus perustuu. Mutta tämä liittyy myös kasteeseen. Aikuinen tai lapsi - uskomme että kasteessa Jumalan Pyhä Henki asettuu asumaan ihmiseen. Jumala on sitoutunut sanaansa, joka tuossa hetkessä vaikuttaa. Kysymys ei ole vain siunaamisesta tai rituaalista. Jumala, joka on antanut syntymässä elämän, antaa kasteessa - uudessa syntymässä - myös uskon. Tämä on samaa todellisuutta kuin se, mistä käytetään sanaa “olla Kristuksessa”. Kristus ja ihminen ovat yhtä. Se on radikaali ero siihen, että ihminen on syntiinlankeemuksen vuoksi erossa Jumalasta, vaikka Hänen tahdostaan tämän ajallisen elämän saakin lahjaksi. - Valitettavasti hyvin moni myös irrottautuu kasteessa alkaneesta suhteesta epäuskon takia.
Kristuksen ja ihmisen yhteys on syvä, ja sitä ei pysty puutteellisella kielellä kuvaamaan. Voi olla että minäkin erehdyn ja käytän harhaanjohtavia ilmaisuja tahtomattani… Esimerkiksi Bonhoefferin kirjoitukset Psalmeista ovat itseäni tässä jotenkin opettaneet ja vahvistaneet. Hän sanoo, että kun ihminen rukoilee psalmin sanoin, Kristus itse rukoilee hänen kanssaan. “Jumalani, Jumalani miksi minut hylkäsit” jne. Jeesus Kristus on kanssamme siis kaikessa mikä koskee Jumalaa ja ihmistä. Meille annetaan sanat ja ne ovat samaan aikaan ihmisen ja Kristuksen sanoja.
On totta, että luterilaisuuten sisältyy toisinaan opin korostamisen vuoksi abstraktisuuteen pakenemista. Se lienee reaktio toista ääripäätä, eli tunteiden ja kokemusten varaan rakentamista vastaan. Ilmiöhän on vanha ja jo apostolit näkivät sen. Oikea tulkinta olisi kuitenkin että Jumala todellakin haluaa omakseen koko ihmisen. Usko myös näkyy tunteina, vaikka niitä ei pidetä olennaisina merkkeinä. Onhan luottamuskin tunne, jos niin halutaan sanoa. Se voi olla myös hiljainen rauha myrskyn ja ahdistusten keskellä.
Anteeksi vain @Thinkcat, mutta en tunne sinua livenä enkä oikein netistäkään. En tietääkseni ole tavannut sinua koskaan. Joten lienee turha puhua henkilökohtaisesta kostosta.
Luuletko, että saat minut pelkäämään ja väistymään tieltäsi typerällä uhoamisella?
Lopeta jo sätkyily. Olisi ehkä parempi, että kirjoitat päiväsaikaan etkä keskellä yötä. Olet kuin se hermostunut kettu siinä Hesarin sarjakuvassa. Etkö vieläkään pysty keskittymään asiaan ? Tässä oppikeskustelussa luterilaisuuden ongelmallisista taustaoletuksista on ollut monta teemaa, ja sinun luotuisuus-teemasi on vain yksi niistä. Toinen oli Pyhän Hengen läsnäolon vaatiminen oikean hengellisen tulkinnan edellytyksenä. En ole vastannut luotuisuus-teemaasi vielä yhtään mitään, koska et ole mielestäni perustellut väitettäsi riittävästi. Jos lukijat eivät ymmärrä tekstiäsi, niin aina ei ole syy lukijoissa. Sinulle on tästä huomautettu.
Puoli vuosisataa luterilaista opetusta kuunnelleena en voi olla samaa mieltä. Ihmisen kelvottomuudesta on saarnattu siinä tarkoituksessa että taivaaseen pääsee ja Jumalalle kelpaa vain synnitön ja pyhä… Eli tässä tullaan juuri siihen, mitä kasteessa lahjoitetaan ja mitä armosta pelastumisesta opetetaan. Evankeliumi on nähty kirkkaimmaksi siinä valossa, että Jumala vanhurskauttaa jumalattoman.
Sen sijaan ihmisen arvoa Jumalan kuvana ja monin tavoin lahjakkaana en ole huomannut kiistetyn siellä missä olen luterilaisessa kirkossa ollut. Mutta tietenkin niitäkin ryhmiä ja liikkeitä on meillä, jotka liiaksi ovat innostuneet rypemään syntien tarkkaamisessa. Ovatko ne miten luterilaisia, lienee kiistanalaista. Itse olen korostanut että esimerkiksi pedagogin työssä on suuri arvo sillä että lapsi tai nuori nähdään kyvykkään ja ainutlaatuisena.
Nuo mainitsemasi puheenparret eivät ole minun luterilaisen elämäni aikana olleet lainkaan keskeisesti esillä. Sen sijaan kasteessa saatu lahja, ja Kristuksen hankkimasta lunastuksesta ja sovituksesta iloitseminen kyllä.
Kokemukseni mukaan luterilaisuuden ja sen joidenkin herätysliikkeidenkin heikkous on enemmänkin käytännön sovellutuksissa kuin tässä ihmiskuvassa tai väärässä opissa. Sieluja olisi saatu hoitaa enemmän ja taidolla. Ihmiset olisi saatu kohdata lämpimämmin ja huolehtivammin. Sisältä olisi saatu kääntyä enemmän ulos ja enemmän olisi voitu antaa käytännön työkaluja.
Tämä on minustakin ongelmallinen taustaoletus. Mistä todella tietää, että omaa Pyhän Hengen ja siksi juuri oma tulkinta on se Oikea. Eikö kyseessä voi olla vain omasta ylpeydestä, kun kuvittelee juuri oman tulkintansa olevan SE Ainut Oikea, koska juuri Minulla on Pyhä Henki.
Ainakin näin uskosta osattomana ihmetyttää se, että niin monella eri tavalla opettavat tulkitsijat sanovat juuri heidän oman tulkintansa olevan Pyhän Hengen heille avaama…
Olisikohan teidän nyt syytä lopettaa henkilökohtainen nokkapokka tähän?
Minusta tuntuu että kuilu on ainakin tällä hetkellä liian iso johtuen sekä persoonallisuuksista että jostain muusta.
Tuo huomautus yöllä kirjoittamisesta on muuten ihan paikallaan, vaikka en tiedä onko se tässä tapauksessa se ratkaiseva asia.
Aiempina vuosina on täällä foorumilla keskusteltu siitä, että jos huomaa katumuksen iskevän usein sen vuoksi mitä on tullut kirjoitettua, yksi tarkastelun kohde voisi olla ajankohta. Tai muu sellainen, esim. tunnekuohu tai jokin foorumin ulkopuolisen elämän aiheuttama mielentila.
Lähettämisnappulaa hamutessa voisi silloin harkita, siirtääkö päätöksen seuraavaan päivään.
Itse olen lähettänyt joskus tuollaisessa tilassa viestejä, ja harmillista on jälkeenpäin.
Onko sekään sopivaa, että Thinkcat käy heti seuraavan pahaa-aavistamattoman uhrinsa kimppuun, kun havaitsee että tämä on hänen entisestä lafkastaan? Vasta kun hän tämän mainitsi, palaset loksahtivat paikalleen. Motiivi löytyi kettuilulle.
Voin hyvinkin lopettaa, en ole kunniastani kipeä. Haluan vaan vetää tämän siihen pisteeseen, että moderaattorit tekevät linjauksen miten toisille saa puhua. Tällä hetkellä näen, että Thinkcat on Silvanuksen lemmikkipeto, ja perustelen väitettäni sillä, mitä juuri äskettäin löysin Silvanuksen psalttarilta (http://psalmilaulaja.blogspot.fi/2016/12/lahetyshiippakunnan-virheet-ja-harhat.html.
En ole tajunnutkaan, minkälaiselle foorumille tulin hyvässä uskossa kirjoittelemaan.
Jos Thinkcatin annetaan jatkaa öykkärointiään, saatan perustaa oman foorumin tunnariluterilaisille jossa saamme keskustella (kiistellä) rauhassa ilman ilkeämielisiä tyyppejä. Onhan näitä foorumeita tullut vedettyä, ja ilkeät tyypit ovat lentäneet niiltä kuin kuppa Töölöstä.
Muuten ketjun aiheeseen…
Itse olen luterilaisuudesta saanut käsityksen, että pelastukseen ei tosiaan voi vaikuttaa omilla kyvyillään ja ominaisuuksillaan, mutta en silti koe, että kykyjä ja ominaisuuksia vähäteltäisiin. Ainakaan omassa seurakunnassani en koe näin.
Toisaalta, jos ja kun välillä kuulee opetusta, että “ei ole väliä oletko sitä tai tätä, koska pelastus tulee yksin Jumalalta…” niin tuo tosiaan kuulostaa ominaisuuksien (luotuisuuden) vähättelyltä. Silloin kyse on kehnosti muotoillusta opetuksesta.
Itse olen kuulut ja käsittänyt opetuksen ennemminkin niin, että painotetaan sitä, ettei pelastukseen voi vaikuttaa omilla teoillaan tai ominaisuuksillaan, mutta se ei tarkoita, etteikö kaikenlainen tekeminen ja kyvyt ja ominaisuudet olisi arvokkaita. Tavallista arkea maallisissa ammateissa arvostetaan myös kutsumuksena ihan niin kuin hengellisiä ammattejakin. Ihmisten taidoista ja kyvyistä iloitaan ja niitä kiitellään.
Minulle on merkityksetöntä, että mistä sinä olet tai et ole. Et ole ollut missään vaiheessa minkään erityisen mielenkiinnon kohteena mistään syystä. Toivoin vain, että olisit ollut selittämättä minua ateistiksi ja uskosta osattomaksi. Et missään vaiheessa kuitenkaan halunnut varsinaisesti osallistua. Joten tässä “uhriksi tulemisessa” olet ollut itse aktiivinen osapuoli.
Minun mielestäni ei ole ihan normaalia, että nyt selität asiat täysin takaperin ja ylösalaisin verrattuna siihen, mitä kuka tahansa voi edeltä lukea. Kuten väite, että ateisteista, filosofeista ja uskosta osattomista puhuminen tapahtui vain “yleisellä tasolla”, kun sitä ennen olit työntänyt sitä koko ajan “vastaukseksi” minulle. Aivan kuin minun olisi pitänyt siitä päätellä jotain.
Luterilaisuuden perusteiden kyselemisessä ei pitäisi minkään sääntöjen mukaan olla mitään väärää. Luterilaisuuden arvioimisessa jollain mittarilla heikoksi saattaa olla. Eli missä vaiheessa minä tarkalleen olen toiminut väärin? Se, että keskustelun yleinen sävy oli ankara? Saatoit hypätä sekaan kun osasit veikata, että miten pulmusen ja roiston osat lopussa jaetaan?
Waltherillekin on tietääkseni sanottu joskus siitä, että hän vain polemisoi kaikkea ei-luterilaista, eikä varsinaisesti kommentoi muuten. Nyt ei sanottu, eikä se minua niin suuresti haitannut. Odotin ja oletin, että luterilainen tapa käsitellä näitä asioita on helposti hieman reaktiivinen, eli tulee myös takajaloilleen noussutta fideismiä ja polemiikkia. Mutta tiesin sen tähän lähtiessäni. Ja halusin siitä huolimatta tai sen ohi löytää jotain vastauksia.
Ajattelin asian alussa niin, että koska aiheutan ja koska asia aiheuttaa hampaiden kiristelyä, niin jotain minun pitää kestää myös paluupostissa. Mutta en ymmärrä sinun nousuasi pyhimykseksi siinä sivussa.
Minun mielestäni ei ole tervettä, että sinä kuvittelet voivasi alentavasti ja omiin tarkoituksiisi sopivasti selittää, että mitä minä uskon, mihih pyrin, mitä tavoittelen, koen, ajattelen tai tunnen. Tämä tekee toiminnastasi henkilökohtaista. Ei mikään tunteminen.
Oletan toki, että tuo on kosto luterilaisuuden nimessä ja puolesta. Jos sinun mielestäsi minä kyseenalaistan luterilaisuuden jollain tavalla, ja hahmottelen siitä heikkouksia, niin sinun pitää kostoksi kyseenalaistaa minut ja alkaa spekuloida minusta henkilönä kaikenlaista ikävää.
Sinä aloit, varsinaisen keskustelun tauottua, päsmäröimään minua, ja olen halunnut sen loppuvan. Voit kutsua sitä sitten kettuiluksi, kun en ole ottanut sinua vakavasti pulmusena, uhrina ja kaikkien muiden tai yleisen mielipiteen edustajana.
Uskon oikeasti ja olen uskonut oikeasti jo jonkin aikaa ja monesta syystä, että luterilaisuudesta puuttuu tuo mainitsemani puoli pyhityksestä. En minä sitä sinua varten tai LHPK:ta varten tai tätä keskustelua varten keksinyt.
Mikä ihmeen sätkyily? Kuittailit minulle edelleen vähättelevästi, tarjoten sitä uskosta osattomuutta taas vastaukseksi kysymykseeni, ja minä kuittaan sinulle takaisin, saman, sillä kertaa.
Saan kuvan, että olet tottunut dominoimaan ja manipuloimaan ihmisiä luonnehdintojen kautta. Tai että täällä jyllää nyt joku yleinen mielipide, jonka edessä minä olen jo sätkyilevä roisto. Eh.
Myös tuo anteeksipyyntö, jota luulin ylimielisyydeksi oli yksi esimerkki manipuloinnista. Rehellinen ihminen sanoo, että olen pahoillani siitä, mitä tein. Manipuloiva ihminen sanoo, että olen pahoillani siitä, miten sinä otit sen mitä tein ja jatkaa, että silti tarkoitukseni oli ihan oikea, eli syy on sinun, joten otetaas uudestaan, josko sinä tällä kertaa osaisit.
Jos se on tärkeä tieto tämän keskustelun kannalta, niin minun varsinainen viha-rakkaussuhteeni koskee Kansanlähetystä. Mutta kun Kansanlähetyksen yksi selittävä tekijä on luterilaisuus. Ja jos haluaa luterilaisuutta riittävän puhtaaksi tislatussa muodossa, niin sitä löytyy LHPK:sta.
En vieläkään tiedä, enkä ole paljoa miettinyt, miksi Silvanus ei tykkää LHPK:sta. Enkä tunne häntä foorumin ulkopuolelta. Kaikki minun ja hänen katalat juonittelut ovat täällä kaikkien luettavissa. Niissä ei hirveästi materiaalia tai leikkauspintaa ole. Ehkä juuri pari peukutusta.
Kukaan ei ole LHPK:sta ollut minua kohtaan vihamielinen millään tavalla ennen tätä keskustelua. Minulla ei ole siellä ketään, kenelle kostaa mitään tai olla mistään loukkaantunut.
Teemasta Pyhän Hengen läsnäolo oikean hengellisen tulkinnan edellytyksenä on sanottu nähtävästi kaikki, mitä siitä voi sanoa. Ei ole mitään avointa kysymystä eikä kukaan ole ollut missään kohdassa eri mieltä.
Joten kysymys palaa siitä automaattisesti siihen, että mitä se sitten on, mitä Pyhän Hengen läsnäolo vaikuttaa? Josta ollaan takaisin luotuisuudessa. Eli mitä sellainen ihminen ajattelee, tietää, tuntee, kokee tai tahtoo eri tavalla? Tähänkin on tiedossa kaksi vaihtoehtoista vastausta:
Sellainen henkilö tietää, kokee, tuntee ja tahtoo, että ilman Pyhän Hengen läsnäoloa ei pelastu. Mutta hän ei tiedä, koe, tunne eikä tahdo mitään enempää tai muuta. Ainoa merkki Pyhän Hengen läsnäolosta on ymmärrys siitä, että Pyhän Hengen läsnäolo on välttämätön pelastukseen. Kaikki muu, mitä siitä seuraa, jos seuraa, on sanatonta ja huomaamatonta.
Tai toinen vaihtoehto on, että sellainen henkilö tietää jotain enemmän tai jotain muuta. Tai on suuntautunut jollain tavalla, mihin hänen rajallinen ihmisyytensä osallistuu. Jonkin sitä koskettavan syyn, motiivin tai merkitsevän asian vuoksi ja kautta ja vaikutuksesta.
Voin jättää tämän päättelyn kesken mihin kohtaan tahansa. Voin jättää kesken tähän ja olla nimeämättä toista tapaa luterilaiseksi tavaksi. Ja jos joku kyseenalaistaa, että toista noista tavoista ei voi nimetä luterilaiseksi tavaksi, vaan että siihen sisältyy toistakin, niin sitten haluan kuulla, että millä tavalla se toteutuu.
1Kor. 2:14 ei ole mikään argumentti kummankaan vaihtoehdon puolesta, koska sitten kysymys on vain siitä, että kumman vaihtoehdon mukaiseen käsitykseen se viittaa. Nähdäkseni tuossa toisessa käsityksessä on loputon rekursio. Jolloin hengellinen tutkistelu tarkoittaisi vain sitä, että hyväksyy asian rekursiivisen luonteen. Ja ne, ketkä eivät ole perillä tästä, olettavat, että kyseessä olisi jokin konkreettinen tai ymmärrettävä sisältö.
Eli koko Pyhän Hengen läsnäolo oikean hengellisen tulkinnan edellytyksenä joko torjuu kysymyksen luotuisuudesta tai viittaa kysymykseen luotuisuudesta. Mutta tämän olen tiennyt ja sanonut koko ajan.
Mistä ihminen tietää jonkin asian itseään suuremmaksi tai oman tietonsa yläpuolella olevaksi, jos ei hän ensin ole täyttänyt koko itselleen mahdollista potentiaalia?
Seuraava ajatus: Kaiken ihmisen potentiaalin lähde, luoja, antaja ja alkuperä on viime kädessä Jumala. Oikein käytettynä kaikki ihmisen potentiaali ylistää Jumalaa. Silloin, kun näin ei tapahdu, on mahdollista paikallistaa tai tiedostaa vääristymä. Ei heti eikä helposti. Silti pelkkä olettaminen ei vastaa paikallistamista.
Seuraava ajatus: Moderni ajattelu käsittää ihmisen potentiaalilla taloudellista ja tieteellistä kykyä, eli kykyä käsitellä luomakuntaa objektina ja saada siitä hyötyä. Siksi modernille ihmiselle ihmisen potentiaalin hyvyys on aksiooma, johon uskotaan riippumatta ateismista, evoluutioteoriasta ja 1900-luvun sodista ja totalitarismeista. Moderni ihminen ajattelee ihmisen potentiaalina jotain, mitä sitä edeltävä ihminen selvästi pitäisi ihmisen potentiaalin vääristymänä.
Modernille pohjalle rakentuvat teologiat kuitenkin ovat omaksuneet moderniin kuuluvan käsityksen ihmisen potentiaalin sisällöstä. Eli ihmisen potentiaali on yhtä kuin sen vääristymät, eli sitä ei pelasteta tai lunasteta tai pyhitetä, koska sillä pelastettaisiin, lunastettaisiin ja pyhitettäisiin ateismi, evoluutio, sekulaari tiede ja totalitarismit.
Ef. 3:18 niin että te, rakkauteen juurtuneina ja perustuneina, voisitte kaikkien pyhien kanssa käsittää, mikä leveys ja pituus ja korkeus ja syvyys on, 19 ja oppia tuntemaan Kristuksen rakkauden, joka on kaikkea tietoa ylempänä; että tulisitte täyteen Jumalan kaikkea täyteyttä.
Tuo kohta vertailee käsittämistä ja tietoa. Käsittäminen lähtee tiedosta ja sisältää tiedon, vaikka tieto itsessään ei tee käsittämistä. Käsittäminen ei kumoa tietoa. Ennemmin niin, että tieto on vajaata käsittämistä tai käsittämisen aihio, ja on vahingollista erityisesti silloin, jos sitä aletaan ajatella kokonaisena käsittämisenä.
Sana ‘tietoa’ jakeessa 19 on γνωσις eli ‘gnosis’. Se tarkoittaa yleensä ottaen tietämistä, myös kristillisen opin ulkokohtaista tietämistä. Pointti on siis se, että καταλαμβανω eli ‘katalambano’ eli jakeen 18 ‘käsittää’ on jotain enemmän. Se tarkoittaa saada ote tai tarttua kiinni tai ottaa omaksi, mutta yhtä paljon mielellä eli ymmärryksellä käsittämistä. Eli käsitän sen niin, että pelastus antaa myös jotain ihmisen älylle ja tunteille.
Jos luterilaisuudessa (tai jossakin vaihtoehtoisessa historiassa luterilaisuuden tilalla olevassa kristillisyyden muodossa) olisi jotain mitä siitä puuttuu ja mitä siinä mielestäsi pitäisi olla, niin miltä tämä ero mahdollisimman konkreettisesti näyttäisi? Ja milloin ja millä tavalla historian olisi pitänyt lähteä toiseen suuntaan?
(Esimerkiksi jos Luther ei olisi opiskellut Erfurtissa okkamistiteologiaa vaan Kölnissä tomistista teologiaa, jolloin hän olisi erilaisesta filosofiakäsityksestä lähtien saattanut muotoilla reformatoriset ideansa eri tavalla?)
Annan tähän tällaisen epävastauksen tai antivastauksen, koska oikean vastauksen miettimisessä menisi nyt liian pitkään. Jos tulee mieleen hyvä, niin sitten palaan kirjoittamaan siitä.
Minulle on eräänlaiseksi epäviralliseksi uskontunnustukseksi noussut näissä asioissa tämä artikkeli:
Eli uskon, että historia ei olisi voinut lähteä toiseen suuntaan. En usko niinkään, että Luther teki historiaa, kuin että historia teki Lutherin. Siis henkilö olisi tullut joka tapauksessa. Se olisi voinut olla nimeltään joku muu, ja tehdä asiat hieman eri tavalla. Mutta occamilaisuus ja evankelis-occamilainen kirkko olisivat tulleet joka tapauksessa jollain aikavälillä jossain muodossa.
Muokkaus. Tuota taas kerran lukiessa saamani irtonainen ajatus:
Jos ihmisellä on jokin asia, jota hän on taipuvainen katsomaan hyvänä, on hänellä kolme vaihtoehtoa: Joko 1) johtaa sen asian hyvyys Jumalaan. Tai 2) esittää, että on olemassa Jumalasta riippumatonta hyvää. Tai 3) torjua tai kiistää asian hyvyys, pitäen sitä valheena, harhana tai illuusiona. Jos joku tietää neljännen vaihtoehdon, niin saa sanoa. Jos sanotaan, että jokin asia on hyvä, mutta lankeemuksen turmelema, niin ollaan kohdassa yksi, eli pitää kyetä johtamaan Jumalaan asian alkuperäinen hyvyys.
Toinen muokkaus:
Hahmottelen sen niin, kuten Hart tuossa kirjoittaa, että kristinusko, tullessaan, niputti kaiken tiedon yhdeksi. Eli filosofia, psykologia ja kaikki viisaus sai täyttymyksensä Kristuksessa. Occamin (ja di Fioren ja monien muiden) myötä tapahtui se, että tätä ei voinut jatkua loputtomiin, vaan metafysiikka, filosofia, psykologia ja muut tiedon alat alkoivat lohjeta toisistaan ja pirstoutua.
Tämä tarkoittaa sitä, että teologia, lohkeamisen ja pirstoutumisen jälkeen, ei ole enää koko totuus ihmisestä ja kaikkeudesta, eikä sitä kautta luomistyöstä eikä Jumalasta tai Jumalan suhteesta luotuun. Siitä on tullut yhtä paljon älyyn pohjautuva kehitelmä kuin noista muista. Siinä, missä aikaisemmin teologiassa oli kyse siitä, että mikä tämänpuoleisen merkitys oli tuonpuoleisen valossa ja mikä näiden keskinäinen suhde oli, on teologiasta nykyään tullut vain jonkinlainen kategoria yliluonnolliselle, joka jää tuntemattomaksi, koska sen kosketuspinta tämänpuoleiseen on katkennut tai kadotettu.
Ihanteellinen fiktiivinen historia, jos ajan voisi pysäyttää, olisi sellainen, jossa tätä pirstoutumista ei olisi tapahtunut. En tietenkään haikaile semmoista, koska se ei ole mahdollista. Mutta ihanteellinen usko tässä päivässä olisi sellainen, mikä kykenisi näkemään ihmisen kokonaisuutena, vaikka ympäröivä kulttuuri ei siihen kykenisikään.
Kolmas muokkaus ja pakollinen lisäys:
Uskon, että Jumalalle tuottaa kunniaa se, että tämä aika päättyy joskus. Uskon, että Jumalan kunnia tulee ilmeiseksi siinä, että ei meillä ole täällä pysyväistä kaupunkia (Heb. 13:14). Siinä olisi jotain keinotekoista ja luonnotonta, jos loppu ei tulisi koskaan. Tai siinä, jos synnin vaikutus jotenkin keinotekoisesti estyisi. Ihmiskunta puuhailee alkuperäisen projektinsa kanssa väistämättä niin kauan ja niin pitkälle kuin pystyy.
Occamilaisen ajatuksessa on kuitenkin kyse siitä, että langennut ihminen luo siinä Jumalan omaksi kuvakseen, jotta voisi sen jälkeen tarttua lupaukseen, jossa tulette niinkuin Jumala tietämään hyvän ja pahan (1Moos. 3:5). Jos ihminen ei voi muuten tietää niinkuin Jumala, niin pitää laittaa Jumala tietämään niinkuin ihminen.
Olen miettinyt tätä hetken aikaa etuperin ja takaperin ja yrittänyt hahmottaa, että missä kohdassa sijaitsee se häiriö, katkos tai pimeä kohta (ilmaisu lainattu Jari Kekäleeltä). Uskon sen olevan siinä, että luterilaisuus erottaa toisistaan pelastuksen ja muun elämän. Eli oli muu elämä mitä tahansa, niin kysymys ei ole pelkästään siitä, että vaikuttaako se pelastukseen, tuottaako se pelastuksen tai parantaako se pelastusta jotenkin, vaan sitä, että onko sillä mitään tekemistä koko pelastuksen kanssa?
Näen, koen, käsitän ja kuulen sen niin, että kaikki luterilaiset ovat pohjimmiltaan (tai luterilaisen opin mukaan kaikki uskovat ovat pohjimmiltaan) sekulaareja ihmisiä, joihin tulee jotenkin sivuun, päälle tai lisäksi se, että he pelastuvat.
Onko niillä mitään tekemistä Jumalan kanssa? Onko Jumala mitenkään niiden alkuperä tai esikuva? Jos ei ole, vaan ne ovat lankeemuksen seurausta, niin mikä niissä on langennutta ja mikä on osa alkuperäistä luomista?
Toki voidaan sanoa, että Jeesus oli puuseppä (tai kirvesmies), eli siinä merkityksessä Jumala on tavallisten ammattien esikuva ja osallinen niistä. Mutta jääkö se vain tällaisen maininnan tasolle? Jeesus söi ja nukkui. Silti ei tavallisen ihmisen syömisestä ja nukkumisesta ole tullut millään tavalla jumalallista, tai niiden yhteydessä alettu tiedostaa jotain erityistä hengellistä arvoa. Jeesus ei synnyttänyt luotuisuutta inkarnoituessaan, vaan Jeesus inkarnoitui osaksi jo olevaa luotuisuutta. Syöminen, nukkuminen ja käsityöläisyys eivät alkaneet evankeliumien tapahtumista.
Eli vaikka ihmiset arvostavat ammatteja, taitoja ja kykyjä, niin onko arvostuksen perustus ensisijaisesti a) sekulaari, b) hedonistinen tai c) utilitaristinen? Tunteet ja ihmissuhteet ovat itsessään “hyödyttömiä”, kunnes ne keksitään laittaa palvelemaan jotain hyötyä. Arvostetaanko niitä osana jotain alkuperäistä ihmisyyttä, vai ennemmin sen perusteella, että niillä on sekulaari tai sosiaalinen käyttöarvo ja hyötyodotus?
“Mitä ihmisyys on” on eri kysymys kuin “mitä ihmisyys tekee”. Olen nimenomaan sitä mieltä, että vastauksen pitää kyetä yhdistämään nämä. Ja että vastaus on epäonnistunut jos se vastaa vain toiseen.
Jatkopohdinta
Kaikissa näissä luterilaisuuden kritiikeissä pätee se, että ne ovat päivänselviä heti, jos lukijalla on jonkinlainen käsitys luterilaisen ajattelun edellyttämästä metafysiikasta ja sen kehittymisestä Lutheria edeltävinä vuosisatoina. Luin juuri kertauksen vuoksi The Beauty of the Infinitestä sivut 260-268. Yksi keskeinen teema, jonka kautta tätä on helppo lähestyä, ja joka on koko dilemman keskiössä, on kysymys lahjasta.
Mikä on lahja? Milloin asia on lahja? Mitä lahja edellyttää ennen kuin se voi tapahtua? Onko lahja ollenkaan mahdollinen? Miksi anekdoottia siitä, että englannin ‘gift’ (lahja) ja saksan ‘das Gift’ (myrkky) jotenkin liittyvät toisiinsa, pidetään niin selitysvoimaisena? Mikä on lahjan suhde syyllisyyteen, velkaan ja valtaan? Vai voiko peräti ajatella, että lahja ei muuta olekaan - tai se väistämättä on aina - syyllisyyttä, velkaa ja valtaa?
Mitä edellyttää se, että syyllisyyden, velan tai vallan läsnäolo saadaan pois lahjasta? Riittääkö totaalinen mielenkiinnon puute saajaa ja annettua asiaa kohtaan? Vai tekeekö juuri se velasta ja vallasta totaalista? Tuhoaako kiitollisuus lahjan? Voiko lahja olla kertaluontoinen eli atominen eli ajallisesti itsenäinen tapahtuma, vai edellyttääkö se jotain perustaa tai taustaa? Vaikuttaako perusta tai tausta siihen, että toteutuuko lahja lahjana, eikä esimerkiksi velkana tai valtana?
Miten sovitus? Poistaako se syyllisyyden, velan tai vallan jostain, vai uusintaako se vain jotain näistä? Jos sekulaari ihmisyys on Jumalasta vieraantunutta, niin onko se sitä siksi juuri, että silloin se on turvassa Jumalalta? Koska muuten siitä tulisi heti velan ja vallan kysymys? Ihmiset olisivat velkaa Jumalalle sen, että ovat ihmisiä tietyllä tavalla, kuuntelevat tietynlaista musiikkia, harrastavat tietynlaista huumoria ja suunnilleen pyyhkivät pyllyn tietyllä kädellä. Oikeastaan sovitus on sitä, että Jumala itse vapauttaa meidät omasta tyranniastaan, ja esimaku tästä vapaudesta on kaikki se ihana ehdonvallan alue, mitä eivät koske hengelliset määräykset.
Luterilainen armo on täydellinen ehdonvalta, jossa Jumala ei ole vaatimassa eikä määräämässä mitään. Jeesus lepytti Isän. Nyt kissat voivat tanssia pöydällä ikuisesti. Kalvinistinen eli reformoitu armo on, täysin päinvastoin, totaalinen tyrannia, jossa Jumalan vaatimukset ja määräykset nimenomaan ovat sitä parasta ja ainoaa mahdollista, millä on oikeus olla olemassa.
Kovasti tahdoin kuvata tai skannata nuo yhdeksän sivua ja laittaa ne johonkin kaikkien asiasta kiinnostuneiden luettavaksi. Sitten olisin vain jäänyt kuuntelemaan kun tajunnat räjähtelevät.
Rinnasteinen kysymys lahjalle, joka käytännössä sanoo saman asian, on se, että mikä on eroksen ja agapen suhde? Vai onko niillä mitään tekemistä keskenään? Tai, päinvastoin, onko niitä mahdollista edes erottaa, muuten kuin keinotekoisesti ja samalla tehden tyhjäksi molemmat?
Mikseivät taitomme, kykymme ja kutsumuksemme - joihin tuossa viitataan - olisi Jumalan antamia? Eikö elämä kaikkinensa ole lahjaa ja hyväksi tarkoitettua? Tarvitseeko meidän tietää, “mikä osa” on langennutta? Eikö lankeemus ole sitä, että olemme Jumalaa ja lähimmäistä vastaan, kun meidän pitäisi elää heidän kanssaan sovussa? Käytämme lahjoja vain itsekkäästi ja väännämme vinoon sen minkä Jumala on tarkoittanut kauniiksi ja elämää palvelevaksi. Esimerkkejä näistä jokainen voi miettiä omassa elämässään. Meillä on eri ihmisillä eri kohdissa ne kipupisteet ja helmasynnit.
Muusikko Jukka Tolonen kertoi Astu tarinaan -sarjan haastattelussa (löytyy netistä) melko laajasti elämästään, lapsuudesta, urasta, ongelmista, umpikujasta - ja vankilasta alkaneesta uudesta elämänvaiheesta. Tolonen sanoo muutoksesta kysyttäessä, että vasta nyt (vapautettuna päihteistä, Jeesuksen auttamana) hän kokee olevansa “se Jukka, joksi hänet on tarkoitettu”. Hän sanoo olevansa vapaa entisistä rooleista ja kahleista.
Vaikka Tolonen ei ole luterilainen, pidän hänen useimpia ajatuksiaan yhtenevinä sen kanssa mitä olen ymmärtänyt meidänkin kirkkomme opettaneen, erityisesti puheena olevasta aiheesta. Elämä on hyvä ja ihminen voi iloita kyvyistään ja ylipäätään elämästä. Muusikko Tolonen ei demonisoi sitä musiikkia ja ammattia jonka lahjoillaan ja työllään ansaitsi. Ongelma ei ollut ihmiselämä vaan se mikä sen vääristi.
Ihmisen elämän tarkoitus on palvella lähimmäisiä ja Jumalaa. Armahdetuksi tuleminen vapauttaa palveluun. Sovinto Jumalan kanssa heijastuu ympäristöön.
Syntinsä tunnustaminen ei merkitse itsensä hylkäämistä vaan päinvastoin se voi olla oman oikean itsensä löytämistä. Ihmistä sitoo itsekkyys, ei ihmisyys. Kun meitä kehotetaan “Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi”, se ohjaa myös itsensä arvostamiseen.
