Miksi ne olisivat? Tai mikä on se teoreettinen pohja tai vaikuttava syy tai tapa, miksi ne ovat? Tätä olen koko ajan hakenut. Silloin pelkkä asian toteaminen, että ovathan ne, ei vastaa itse ongelmaan. Vaikka olisimme samaa mieltä, että ne ovat, niin jos ei ole mitään käsitystä siitä, että miten ne ovat ja miksi ne ovat, niin on mahdotonta saada asiaan mitään sisältöä.
Tärkeämpää on tietää, että mikä osa ei ole langennutta, ja vastata sen pohjalta tuohon edelliseen.
Ps. 144:3 Herra, mikä on ihminen, että hänestä lukua pidät, mikä ihmislapsi, että häntä ajattelet!
Tuo on retorinen hämmästely. Mutta mikään ei estä sitä olemasta aivan vakava kysymys.
Kiinnitin edellä huomiota tähän, että mikä on ihmisenä olemisen ja ihmisenä tekemisen ero. Jos oleminen on vain tekemistä, niin analyysi ei ikinä ylety oikean olemisen tasolle, vaan vaikka se puhuisi olemisesta, niin se silti todellisuudessa puhuu vain tekemisestä.
Aivan kuin ihmisenä oleminen olisi jokin tutkimaton, nimetön ja selittämätön pimento, joka tulee käsitettäväksi vain tekemisen kautta.
Kaikki, mitä sanot, jättää vastaamatta esitettyyn kysymykseen. Tai antaa siihen mahdollisimman ongelmallisen vastauksen, jos sen yrittää väkisin ottaa vakavissaan annettuna vastauksena.
Jos kukaan on seurannut ajatustani sen keskeisissä kohdissa, niin haluan tässä todeta, että alkuperäinen kritiikki Occamilaisen ajattelua kohtaan koski siis sitä, että siinä Jumala määriteltiin älyksi ja tahdoksi eli mielivaltaiseksi olennoksi, jonka tahdon vapaus tulee ennen mitään välttämätöntä luontoa tai olemusta.
Totesin edellä myös, että 1) Occamilaisen kuva Jumalasta on väärä. Totesin myös, että 2) siinä on ajatuksena, että Jumala käsitetään langenneen ihmisen kuvaksi ja siten, lankeemusta toistaen, ihminen tietää hyvän ja pahan niin kuin Jumala, eli 3) ihminen käsitetään siinä mielivaltaiseksi älyksi ja tahdoksi, joka ei ole mitään ennen kuin se päättää ajatella tai toimia. Eli Jumala ja ihminen käsitetään olemuksettomiksi ja radikaalisti vapaiksi olioiksi, jotka ovat jotain tai tulevat joksikin vain aktiivisen toimintansa kautta.
Minulle oli uusi tieto tuo, minkä @Optatus toi esille, että Lutherin elämässä tämä valinta kahden tien välillä on ollut historiallisesti noinkin selkeä. Mutta se näkyy tässä, että luterilaisen ajattelun sisältä on mahdotonta vastata tuohon kysymykseen millään muulla tavalla kuin miten se metafysiikka, mikä siihen sisältyy, antaa eväitä.
Jos ihminen oikeasti tietäisi hyvän ja pahan, niin ihminen tietäisi ne vain Jumalan kautta, Jumalaan viittaamalla ja Jumalan perusteella. Mutta tämä edellyttäisi, että Jumalalla olisi olemus ja luonto, joka olisi mahdollista tuntea. Tämän juuri Occamilainen kiistää. Ja Luther on samassa veneessä. Joten ainoa vaihtoehto on se, että Jumalan ja ihmisen olemus ja luonto kiistetään, jolloin jäljelle jää vain radikaalisti vapaa tahto - jolloin ihmisen tieto hyvästä ja pahasta on todella samanlaista kuin Jumalan tieto, eli puhtaasti tahdosta nousevia imperatiiveja eli käskyjä ja määräyksiä.
Keskeinen lisäys, jonka hoksasin edellisen perusteella:
Koska Occamilainen siis määrittelee Jumalan rajattomaksi älyksi ja tahdoksi, niin siinä väistämättä käy siten, että myöskään ihmisellä ei voi olla muuta substanssia, koska ihmisen luonnon eli olemuksen eli substanssin ainoa mahdollinen lähde tai perustus olisi ollut Jumala - tai, tarkemmin, Jumalan substanssi, eli olemus eli luonto. Joten ihminenkin typistyy, tuon päättelyn seurauksena, pelkäksi älyksi ja tahdoksi (jossa substanssi on jonkinlaisena sattumana, onnettomuutena, lapsipuolena tai välttämättömänä pahana).
Josta seuraa se, että koko pelastuksen ja uskomisen draama pitää tapahtua näillä palikoilla. Eli Jumalan ja ihmisen suhde eli myös synti ja lankeemus on oikeasti vain älyjen taisto, jossa ihmisen älyn kuuluu alistua Jumalan suuremman älyn edessä. Josta tullaan siihen, että koko uskon keskeiseksi teemaksi tulee tämä älyn alistuminen. Jos Jumala on ensisijaisesti, keskeisesti tai ainoastaan älyä, niin silloin ainoa Jumalan ja ihmisen sovinnon edellytys on, että älyt lakkaavat kilpailemasta.
Älyn perässä tulee aina tahto. Joten ihmisen tahtoa alkaa ohjata hänen oman älynsä sijaan Jumalan äly. Ja Jumalan äly taas on ilmaistu ihmisen tiedoksi Jumalan laissa. Josta tulee korkea käsitys Raamatusta. Jos Jumala on vain äly, niin älyn sisällön ja tuotteet voi ilmaista kielellisesti. Jolloin Raamattu on tai voi olla sitä kautta osa Jumalan olemusta. Ainoa vaan, että kieli on myös osa ihmisen älyllistä olemusta.
Josta saan vastauksen taas yhteen kysymykseen, minkä esitin edellä, mutta mihin kukaan ei sanonut mitään: Raamatussa itsessään ei ole mitään sellaista sisältöä, mikä osoittaisi sen Jumalasta lähteneeksi. Eli Raamattu ei voi sisältönsä kautta suositella itseään ihmiselle mitenkään. Tai sitten voi sitä kautta, että Raamatun ohjeita noudattamalla tai sisältöä tutkimalla ihminen saa elämäänsä hyötyä, vakautta, nautintoa, kurinalaisuutta tai lohtua. Ihminen ei kykene kiistämään substanssiaan loppuun asti.
Mutta Raamattu ei voi olla ilmaisu Jumalan substanssista siksi, että sillä tavalla Jumalassa olisi muutakin kuin äly ja tahto, ja se jokin muu ei voisi olla suoraan edustettuna Raamatussa, vaan Raamattu olisi vain viittaus siihen tai Raamatulla olisi suhde siihen. Jolloin (luterilainen) ihminen joutuisi ottamaan Raamatun myös ilmaisuna suhteesta, eikä vain Jumalan ilmentymänä.
Tässä on pelkkä hauska ironinen pikku havainto, että luterilaisuus, joka on niin järkeä ja järkiuskoa vastaan, on niin keskeisellä, ellei jopa totaalisella tavalla, järkikeskeinen ja järjen ympärillä pyörivä.
Tiivistys ja kertaus:
Luterilaisuuden mukaan synti on, että ihmisen järki lähti erilleen Jumalan järjestä. Usko eli sovitus on sitä, että ihmisen järki luovuttaa Jumalan järjen edessä.
Occamilaista ja luterilaisuutta edeltävän ajattelun mukaan synti on sitä, että ymmärrys ihmisen ja Jumalan luonnoista ja olemuksista - jonka kautta ihmisen riippuvaisuus Jumalasta ja oikea asema suhteessa Jumalaan on ilmeinen - kadotetaan, ja ihminen aletaan nähdä vain itsenäisenä älynä ja tahtona. Usko eli sovitus on sitä, että palautetaan Jumalan ja ihmisen luonnot tai olemukset oikeaan suhteeseen keskenään, jolloin ihmisessä alistuu tai iloitsee tai saa lahjoja tai tavoittaa jotain suurempaa muutakin kuin äly ja siihen liimattu tahto.
Keskeisin johtopäätös tästä on, että luterilaisuutta edeltävän ajattelun perusteella luterilaisuus on itsessään ihmisen lankeemuksen ilmentymä, eikä kykene ihmistä siten sovittamaan tai pelastamaan. Vaan lähinnä on tilanne, joka on jo syntiä, jonka sisällä ihminen tekee syntiä. Koska luterilainen pelastus tapahtuu tämän tilanteen tai asetelman sisällä, joka on kaiken aikaa syntiä itsessään, voi se olla ratkaisu ainoastaan siihen syntiin, mikä on tekemistä sen olemisen sisällä, mutta ei pelastus siitä synnistä, mikä on siinä olemisessa.
Tomistisesta opetuksestaan tunnettu Köln oli vain minun esittämäni hypoteettinen vaihtoehto, en ole lukenut mistään että Luther olisi itse harkinnut siellä opiskelua. Luther olisi varmasti pystynyt perustelemaan vaatimansa reformatoriset uudistukset myös tomistista käsitteistöä käyttämällä ja Akvinolaista sopivasti siteeraamalla, vaikka hänen asennoitumisensa yleisempiin filosofisiin ja teologisiinkin kysymyksiin olisi ollut toisenlainen kuin millaiseksi se Erfurtissa muodostui.
Brecht erittäin yksityiskohtaisessa Luther-elämäkerrassaan (jota en ole lukenut läpi) arvelee Lutherin valinneen Erfurtin sen sijainnin ja korkeatasoisena pidetyn lakitieteen opetuksen takia. The jurists also had a good reputation. Aside from the fact of its location near his home, this may have played a role in Luther’s choice of university.
(Martin Brecht, “Martin Luther - His Road to Reformation 1483-1521”, Fortress Press 1993, s.28)
Brechtin arvioita Lutherista ja nominalismista (ei varmaankaan uutta Thinkcatille, mutta mahdollisesti valaisevaa joillekin lukijoille. Sisällöllisesti: Lutherin yliopistossa omaksuman occamistisen nominalistisen ajattelusuuntauksen mukaan varsinaista tietoa on vain konkreettisista, yksittäisistä asioista, uskon asioissa järjen on tyydyttävä ilmoitukseen. Metodisesti: Luther käytti koko uransa ajan yliopistossa omaksumiaan analyysi- ja päättelysääntöjä):
Luther considered himself to have belonged at one time to the sect, i.e. to the scholastic position of the Occamists, nominalist, or modernists…According to Occam, only the concrete, individual things could be perceived by the soul, and on this basis reason would form specific or general concepts…Strictly speaking, nothing could be known about objects of faith. In reference to them, reason had to object itself to revelation…
(Brecht, s.36.) [On mahdollista että filosofisesti Brecht vetää jonkin verran mutkia suoraksi Occamin ajattelun suhteen, mutta niin tekivät todennäköisesti myös Luther ja tämän opettajat.]
In spite of all his later repudiation, it is unmistakable how strongly Luther as a scholar and thinker was molded by the Erfurt dialectics. Nominalistic scholasticism at first controlled his entire thinking, not only his theology. All his life he dealt with texts and assertions with the formal tools he received in Erfurt.
(s.38)
Saihan Luther käytännössä tomististakin oppia, vaikkakin enemmän yksityisluontoisesti kuin yliopiston pahnoilla. Hänhän alkoi omankin tunnustuksensa mukaan parantua turhista skruupeleistaan ja ahdistuksistaan kuultuaan rippi-isältään Johann von Staupitzilta armollisesta ja rakastavasta Jumalasta sekä Kristuksen sovitustyön merkityksestä. Staupitz oli Kölnin ja Leipzigin yliopistojen kasvatti, jotka molemmat olivat tomistisen teologian linnakkeita Saksanmaalla. Staupitz arvosti Lutheria, mutta ei seurannut häntä heresiaan. Hän tosin vaihtoi sääntökuntaa augustinolaisista benedictiiniksi, mutta ei siis jättänyt katolista kirkkoa; miksi olisikaan jättänyt? (No, Trenton jälkeen Staupitzin läheiset suhteet arkkikerettiläiseen tosin johtivat siihen, että muutamia hänen omiakin kirjoituksiaan ikään kuin varmuuden vuoksi pistettiin indexiin, mutta ei se hänestä itsestään missään mielessä luterilaista tietenkään tee.)
Tähän voi sanoa monta asiaa. Tai ottaa monta lähestymistapaa.
Ensimmäinen on se, että paras tapa tunnistaa luterilaisuus tuosta on edetä koko keskustelu järjestyksessä. Toinen on, että eihän tuosta tietenkään tunnista luterilaisuutta sellaisena kuin se esittää itsensä.
Koko ajan tässä on keskeisenä ajatuksena se, että minua on, rippikoulusta lähtien - joka ei ollut tällä vuosituhannella - vaivannut tietyt asiat luterilaisuudessa. Olen kokenut, että niin luterilaisen kansankirkon kuin kirkon herätysliikkeiden pastorit antavat kysymyksiin mukavastauksia ja epävastauksia.
On suunnilleen kaikkien täällä tietämiä hahmoja, joille a) olen esittänyt kysymyksiä, ja saanut vastaukseksi pään pyörittelyä tai hymistelyä tai tyhjiä katseita tai b) ei edes tee mieli esittää mitään kysymyksiä, kun kyseinen pastori ei ole missään tilanteessa puhunut mitään älyllistä tai vakavaa. Tarkoitukseni ei ole nolata ketään, niin en sano mitään nimiä.
Aivan kuin uskon pointti olisi se, että olet hiljaa sen edessä koska sitä ei voi käsittää. Ja pelkkä uskolla käsittäminen tai uskossa käsittäminen taas ei ole käsittämistä ollenkaan. Jätän tähän kohtaan ansan.
Joten jos haluaa vastauksia luterilaisuutta koskeviin kysymyksiin, niin tätä myöten pitäisi olla ilmiselvää, että ei niitä luterilaisuuden sisältä eikä luterilaisuudelta itseltään tule löytämään eikä saamaan. Eli luterilaisuudella ei ole eheää tai yhtenäistä itseymmärrystä, vaan se keskeisesti perustuu väitteelle, että on asioita, jotka ovat mahdottomia tietää. Asioista, jotka aivan ilmiselvästi eivät ole mahdottomia tietää.
Luterilaisuuden asettamat tiedon rajat ovat kiusallisella tavalla samat kuin humanismin, materialismin, valistuksen ja ateismin. Sillä ainoalla poikkeuksella, että Raamatussa Jumala on sanonut asioita yliluonnollisesti.
Jos olen onnistunut - eikä kukaan ole vielä ainakaan osoittanut, että en olisi - niin en ole sanonut tässä mitään sellaista, mikä olisi sitä vastaan tai poikkeaisi siitä, miten luterilaisuus ymmärtää itsensä. Olen vain kuvaillut ja selvittänyt tiedolliset alueet luterilaisuuden ympäriltä ja alapuolelta, kuvaillen ja kertoen että mitä luterilaisuus on ja miltä se näyttää ulkopuolelta katsottuna.
Siinä, missä luterilaisuus sanoo, että sen tietokäsitys, kosmologia ja ihmiskäsitys ovat ainoita oikeita, eikä osaa edes kuvailla niitä, saati sitten perustella - vaan ainoastaan olettaa ne - on ulkopuolelta mahdollista käsitellä luterilaisuuden ihmiskäsitystä, kosmologiaa ja tietokäsitystä tietoisina valintoina. Sitten niitä voi vertailla muihin mahdollisiin vastaaviin ja analysoida niiden sisältöjä ja seurauksia.
Luterilainen ajatus tuosta pökertymisestä on tietenkin vain pilkkaamista. Jos et kannata homoille kaikkia oikeuksia, niin olet “homofoobikko”. Jos et kannata sosialismia, olet “aivopesty kapitalismilla”. Oikeasti kukaan tai mikään ei pökerry (tai pode fobiaa tai ole aivopesty), vaan siinä vain pilkataan ulkopuolisena pidettyjä.
Todellisuudessa järki näkee, että luterilaisuus ei anna mitään tyydyttäviä vastauksia mihinkään kysymyksiin. Jolloin jos luterilaiseen osapuoleen, kuten Walther, attribuoisi tietoisen intention, niin voisi sanoa, että hänen julistusta katsoessaan järki haistaa vedätyksen. Mutta pahan tahdon olettaminen ei auta mitään asiaa tässä. Joten voin sen sijaan vain neutraalisti todeta, että luterilaisuus, sen omin termein ja itseymmärryksen kautta, ei ole järjellisesti käsitettävissä. Siitähän olemme kaikki samaa mieltä. Vaikka se siis ulkoa lähestyen on hyvinkin käsitettävissä. Ja tämä on se, mitä kukaan ei tahdo uskoa todeksi.
On aivan ilmiselvää, että jos luterilaisuus on mahdollista nähdä ulkopuolelta, niin tietenkin se näyttää sieltä katsottuna aivan muulta kuin sisäpuolelta. Ei se muuten koko mahdollisuutta kiistäisi ehdottomasti.
Minua siis pökerryttää ihan henkilökohtaisesti se, miten totaalisesti se tekee tämän kiistämisen. Ja se, miltä se näyttää sitten, kun sitä tietoa etsii ja soveltaa jostain vähän kuin väkisin.
Ps. 137:9 Autuas se, joka ottaa sinun pienet lapsesi ja murskaa ne kallioon!
Waltherin litania, josta tuo puhe pökertymisestä oli osa, oli vain tällaista ilakointia ja hekumointia “vastustajien tuholla”. Sen ei periaatteessa pitäisi olla sallittua asiallisessa keskustelussa. Jos joku on eri mieltä, niin voi kuvitella minut ilakoimassa ja hekumoimassa luterilaisten ja luterilaisuuden tuholla. Pitkän viestin. Pelkästään.
Joten jos se ei saa hekumoida ja ilakoida, niin sille jää vain kiistäminen. Jonka voi osoittaa vääräksi. Jolloin sille ei jää mitään.
Oletin, että tarkoituksesi oli oikeasti käsittää, että miten tai miksi et tunnista luterilaisuutta teksteistäni. Toki on mahdollista, että halusit vain ironisesti ilmaista paheksuntaa. Mutta tuo toinen vaihtoehto oli mielenkiintoisempi, joten vastasin siihen.
@Thinkcat, ajatuksenjuoksusi on ihan oikeasti vaikeatajuinen, siihen on hankala vastata mitään. Mutta olisiko tämä kysymys hedelmällisempi: jos kerran luterilaisuus on jotenkin pielessä oleva uskonnon muoto, niin löytyykö sen tilalle jotakin parempaa vaihtoehtoa?
Ei löydy. Ei kenellekään. Ei mitään. Ellei ole valmis ja halukas etenemään siihen noiden kysymysten kautta. Jos ei näe syytä etsiä, niin ei siitä löytämisestäkään tule mitään. Silloin väistämättä nykyinen jatkuu.
Olisihan mahdollista uudistaa luterilaisuus niin, että siitä alkaisi löytyä vastaukset noihin kysymyksiin. Helluntailaisuus tai mikään karismaattisuus eivät ole sellainen tapa. Kalvinismi ei ole sellainen tapa. Mystiikka ei auta asiaa. Rudolf Steiner sivuaa ehkä joitain oikeita kysymyksiä, mutta ei anna mitään oikeita vastauksia. Synkretismi tai juutalaisuuden fanittaminen ei toimi. Silti vastaukset ovat olemassa.
Eli ei voi hatusta heittää, että joku tietty oppien kokoelma auttaisi asiaa. Jos sanoisin, että “käännypä ortodoksiksi”, niin tarkoittaisiko se sinulle mitään? Olisiko se sisällöltään yhtään erilaista? En tarkoita, että ulkoisesti tai informaation kannalta. Että johtajat ja palvontapaikat ovat hieman erilaisia. En edes että aistimuksien kannalta. Vaan että uskovatko he yhtään eri asioihin? Jos uskovat, niin mihin? Ja miksi? Kai jos luterilainen on varma, että hänen on parempi olla luterilainen, eikä vaikkapa ortodoksi, niin hän on vertaillut jollain tavalla näiden suuntien sisältöä?
Noissa kysymyksissäni (ei nyt vaan aiemmin tässä keskustelussa esittämissäni) on vastaukset. Väitän, että jos niihin lähtee hakemaan Raamatusta vastauksia, niin ne ovat siellä. Luterilaisuus on tässä kohdassa Raamatun ymmärtämisen este. Sitä kautta, että se tekee mahdottomaksi esittää kaikkia kysymyksiä. Se rajaa kysymysten palettia erittäin rajulla kädellä. Koko ajanhan se on tässä nähty.
Toisaalta on nimenomaan luterilaisuuden ominaisuus, että uskovan ei odoteta eikä oleteta osallistuvan uskoon etsimällä ja elämällä. Sen sijaan usko on vain valmis paletti, mikä levitetään eteen. Mitään haastetta ei näy missään, mutta ei sen enempää mitään mahdollisuuksia.
Jos sanon, että vastaukset löytyvät The Beauty of the Infiniten sivuilta, niin se on siten totta, että siinä on paljon juuri tästä teemasta. Mutta siinä ei ole mitään valmista palettia, minkä voisi kenellekään levittää eteen. Siinä on lyhyt dogmatiikka. Sille pitää vain keksiä toteutus.
Olen itse käynyt viimeiset viisi vuotta luterilaisella ehtoollisella niin, että en ole saanut kiinni papin esittämästä versiosta. Tässä viittaan papilla niin LHPK:n, SEKL:n kuin SLEY:n pappeihin. Joten olen turvautunut omaan yksityiseen ymmärrykseeni ehtoollisen merkityksestä. Ja ajatellut, että ei tätä “virallista” versiota elä, koe eikä ymmärrä oikeasti kukaan muukaan. Joten kulloinenkin yksityinen sanoitukseni täytyy olla se, mitä ehtoollisella on oikeasti tarkoitettu. Eivät luterilaiset voi olla vakavissaan siinä, mitä sanovat ehtoollisesta, jos he eivät ymmärrä mitään sitä koskevia kysymyksiä ja vielä vähemmän osaavat vastata niihin.
Arvelenpa, että useimmiten johonkin kirkkoon sitoudutaan kasvamalla sen elämään kiinni. Toki on myös ihmisiä jotka vertailevat tietoisesti ja tutkivat “suuntien sisältöä”. Ja niitä, jotka eivät juurru mihinkään. Sekä niitä, jotka “shoppailevat”, lähinnä elämysten perässä.
Epäilen myös, että suhteellisen vähän on niitä ihmisiä, joilla riittää edes kapasiteettia (voimia, ymmärrystä jne.) käsitellä asioita niin perusteellisesti kuin esim. tässä ketjussa näkyy.
Ihmisillä on yksinkertaisemmat kysymykset, heitä ajaa kaipaus hiljentymään, saamaan voimaa arkeen, kohtaamaan toisia kristittyjä, rukoilemaan yhdessä…
Ei ole tietenkään merkityksetöntä pohtia syitä miksi joku vaihtaa kirkkokuntaa. Taitaa olla jonkun toisen ketjun aihekin täällä. Prosessien kulku ja myös syyt ovat varsin erilaisia.
Olen tavannut luterilaisiksi kääntyneitä ja lukenut myös tapauksista ihmisiä tuntematta. Ilmeisesti luterilainen opetus armosta pelastumisesta - ja usein myös armahtava ja vapaa ilmapiiri - on kolahtanut niihin, joilla on ollut kokemus jostain hyvin lakihenkisestä ja/tai ahdistavasta seurakunnasta.
Yhteenveto
Muistinvaraisesti erään ihmisen kertomus: “Koin (“vapaassa”) seurakunnassa riittämättömyyttä. Ihmiset olivat näennäisen ystävällisiä, mutta kuitenkin jakautuivat sisäpiiriin ja muihin. Sisäpiiri oli Hengen johdatuksessa, muut (ehkä?) eivät. Luterilaisiin ja myös Lutherin teoksiin tutustuttuani käsitin ensi kerran, että kristitty voi olla vapaa ja saa uskoa aina syntien anteeksiantamukseen. Löysin ilon ja rauhan.” Tämä ihminen, jota en lähemmin tunne, työskenteli ihmisten auttamistyössä ja vaikutti hyvin sopivalta siihen.
Toisaalta meillä on luterilaisuuden sisällä ihan päinvastaisia virtauksia. Jotkut herätysliikkeistämme on koettu ahdistaviksi. Ja täällä on tullut tutuksi myös luterilaisuudesta vanhoihin kirkkoihin kääntyneiden kertomukset.
Minua on vahvemmin vasta täällä foorumilla pohdituttanut luterilaisuuden tietty kapeus, johon sinäkin viittaat. Olen pitänyt sitä aiemmin pelkästään vahvuutena, nyt ehkä sekä-että… Tässä on tapahtunut monia asioita yhtaikaa: elämän kriisit, tutustuminen ort. ja kat. uskoon (lähinnä täällä), pettyminen joihinkin oman taustan juttuihin, luterilaisen kirkon kriisi.
Uskon, että ihmiset usein löytävätkin uuden kirkon kriisin tai monien kriisien yhtaikaisessa kohinassa. Tai sitten ainakin pohtivat asioita, ja jäävät entiseen, kriittisempinäkin. Voi olla, että oma tieni on jälkimmäinen.
Intuitiivinen ja todistamaton uskoni tällä hetkellä on, että kaikilla meillä kastetuilla on sittenkin sama uskon ydin. Opista pitää ja kannattaa keskustella niiden jotka jaksavat ja osaavat. Elämä on kuitenkin elettävä, ja se oma usko ja oma Raamattuun ja seurakuntaan liittyvä elämä nivoutuu siihen, mitä me itse olemme ja mitä meille tapahtuu. Jumalaa me kaipaamme ja ihmisiä vierellämme rakastamme. Tämä yhteinen “kohtalo” yhdistää joskus enemmän kuin vaikeat kysymykset erottavat.
Mitä tämä tarkoittaa tarkemmin sanoen?
Itselleni on tullut vuosikymmenten varrella ehtoollinen ja koko messu sellaiseksi asiaksi, joka on kaiken kriisimössön keskellä niitä harvoja pysyviä ja luotettavia.
En näe, että se mitä ehtoollisesta sanotaan, voi olla luterilaisessa kirkossa hirveä ongelma. Tai siis itse ajattelen, että se riittää kun heikolla uskollani tartun siihen mitä ehtoollisen asetussanat ja “sinun edestäsi…” lupaavat. Uskon, että Kristus syödään ja juodaan. Olemme yhtä - elämässä ja kuolemassa.
Minua jäi keskustelussa kaihertamaan puhe luterilaisuudesta ilman sitä, että luterilaisuutta juuri määritellään. Kun on paikannettu luterilaisuuden nominalistisia juuria, nominalismin merkitys Lutherin ajatteluun on ollut esillä. On syntynyt vaikutelma, että luterilaisuus = Luther. Minusta Lutherkaan ei kuitenkaan pelkisty tässä keskustelussa esitettyyn kuvaan, esim. Karimies taitaa pitää nuorta Lutheria väikkärissän jonkin sortin platonistina. Minulle mieleeni tulee taas luterilainen ortodoksia, joka on varsinkin jumalaopissa vahvasti kiinni aristoteelisessa substanssiontologiassa yms. Haluan oikeastaan sanoa vain, että luterilaisuus on aika iso käsite ja sen alle mahtuu paljon kaikenlaista. Tuntuu, että isolla pensselillä maalatessa ja sinällään ihan tarkkoja huomioita tehtäessä, jotkut nyanssit kärsivät.
Jatkanpa monologiani: änkyräluterilaisena hahmotan kirkkohistorian kulun karkeasti niin, että alussa oli apostolista (=luterilaista) uskoa. Oikeasta opista vieraantumisen kanalta toisen vuosisadan kristinuskon kontekstualisoiminen hellenistisessä maailmassa oli merkittävää, vaikka usko ei täysin turmeltunutkaan. Yksi haitallinen piirre oli se, että kristinuskon väittäminen totiseksi filosofiaksi johti siihen, että se joutui tietynlaiseen “metafyysiseen pakkopaitaan”. Kontekstualisoinnin myötä uskoon tuli astian makua. 300-400-lukujen trinitaatiset ja kristologiset kiistat kylläkin paljastavat sen, että teologiaa ei tehty kaikilta osin filosofian ehdoilla, vaan filosofia joutui taipumaan Jumalan ilmoituksen edessä. Tästä esimerkkinä, vaikkapa se, miten aristoteeliset käsitteet saivat uudenlaisia merkityksiä kristillisessä käytössä. Uskon kuitenkin, että monessa asiassa filosofia vaikutti liikaa kristilliseen oppiin.
Näen nyt 1300-luvun nominalistisen teologian arvon siinä, että se riisui “pakkopaidan” pois. Se painotti vahvasti Jumalan vallan suuruutta ja erityistä ilmoitusta, koska Jumalan tahto ja olemus olivat päätyneet kauas toisistaan. Tämä ilmoituspainotus on tietysti perustana reformaatiolle. Ongelma nominalismissa on se, että Jumalasta tulee helposti mielivaltainen. Tämä taas vaikuttaa hyvin moneen asiaan, joita varmaan Hart tuo ansiokkaasti esille. Näen nominalismin jonkin sortin korjausliikkeena 100-200-lukujen liian pitkälle menneeseen kristinuskon kontekstualisointiin, mutta pidän sen tiettyjä piirteitä ongelmallisina, sellaisina, ettei niitä voi vain ohittaa. En siis kategorisesti hylkäisi kaikkea nominalismissa, vaan pitäisin sen, mikä on hyvää ja antaisin muun mennä menojaan.
Ymmärrykseni mukaan nominalismissa keskeistä on se, että Jumalan olemuksesta ei voida tehdä johtopäätöksiä sen suhteen, miten Jumalan on toimittava. Hänen tahtonsa on näin ollen ainakin jossain määrin riippumaton hänen olemuksestaan. En osaa sanoa, kuinka paljon hajontaa nominalismin sisällä on siinä, mikä on tarkalleen olemuksen ja tahdon suhde. En usko, että kaikki teologit ovat samasta puusta veistettyjä.
Näen nominalismissa jotain etuja: käsittääkseni tomistinen systeemi ei voi esimerkiksi selittää sitä, miksi maailman luominen ei olisi ollut välttämätöntä.Tämä uskotaan vain ilmoitustotuutena, vaikka itse systeemi antaisi sinällään toisen vastauksen. Tomismissahan Jumala tuntee kaiken tuntemalla itsensä. Näin ollen hän tuntee maailman ikään kuin itsensä kautta. Tämä tekee vaikeaksi ajatella, että maailma ei olisi välttämätön. Näin olen ymmärtänyt.
Jatkona vielä itse asiaan, mitä alunperin piti kommentoida: minusta Luther ei ole puhdas nominalisti. Eivät olleet muutkaan luterilaiset. Vaikuttaa siltä, että luterilaiset teologit ottivat filosofisia vaikutteita sieltä sun täältä sen mukaan kuin he kokivat hyväksyttäväksi raamatullisen uskon kannalta.
Tässä ihan osuva lainaus mielenkiintoisesta keskustelusta:
Luther in many ways seems to me an Occamist. Ubiquity, hidden-reveal God, etc. I agree that Walther Kolher that much of his debate with Zwingli can also be chalked up to his having a different understanding of faith and reason rooted in Occamism over against Zwingli’s training in the via Antiqua via Thomas Wyttenbach. On the other hand, the interesting thing about the hidden-revealed God is that it is not quite the distinction between God’s potentia absoluta and potentia ordinata (interestingly enough, I recently found a passage in the Genesis commentary where Luther directly identifies the two concepts, though he is not quite right about this). In other words, although Luther says that “God has left himself free” outside his “binding” to the Word and the sacrament, he doesn’t seem to mean that God’s is somehow an undirected and arbitrary will in himself. Rather, he thinks that God has a nature (holiness and love) which he acts out of, similar to Realism. There is no Occamist radical simplicity wherein the divine nature and will are simply collapsed into one another. Rather, God’s nature is something real and determinative of his will. The problem is that we can’t see what that nature is or how it reconciles the duality of God’s temporal activity of law and gospel. That nature will only be truly revealed in light of glory. theologia crucis: Nominalism, Realism, and Paradox: A Dialogue with Dr. Mark Mattes- Part 1.
Kiitos selvennyksestä, käsitänkö oikein, että ensimmäisesä kappaleessa siis ilmoitat nominalismin asennetta, etkä omaasi?
Toisesta kappaleesta: En oikein aluksi ollut saada siitä kiinni. Vastaan Jumalan tapaan tuntea asioista; mitä tulee välttämättömyyteen, niin ehkä yritän etsiä siihen vastauksia maanantaina.
Jumalan eksistenssi on yhtä kuin hänen olemuksensa. (De Ente et Essentia)
Jumalan oleminen on hänen itsensä ymmärtäminen. (ST I, q. 14, a. 5, r.)
Jumala näkee muut asiat itsensä kautta, sikäli kuin Jumalassa on näiden muiden asioiden samankaltaisuudet. (Alia autem a se videt non in ipsis, sed in seipso, inquantum essentia sua continet similitudinem aliorum ab ipso. Ibid.)
Nämä kaikki perustuvat Jumalan täydellisyyteen, sikäli kuin oikein käsitin.
Ei ole minulta onnistunut vielä. Aloitin rippikoulusta, jonka kävin täysin liberaalissa luterilaisessa paikallisseurakunnassa. Olin siellä aktiivinen isoskoulutuksessa ja nuorten kirkkokahvilassa, mutta uskonasioita siellä ei juuri näkynyt. Työntekijät vaihtuivat. Mielenkiintoisin oli heppu, joka alkoi kahvilan vapaaehtoisten kesken toteuttaa jotain tosi intensiivistä ryhmäyttämistä. Mutta hän ei ollut kauaa, koska taisi olla jossain harjoittelussa vain. Mitään teologista, filosofista tai älyllistä ei ollut tarjolla missään. Olin itse silloin innostunut käännösten eroista ja ripauksen AKJV only.
Helluntailaisuuteen eksyin muutamaksi vuodeksi siksi, koska siellä sentään oltiin kovasti “uskovia”. Parin vuoden jälkeen menin jopa kasteelle. Siitä oli iloa kokonaisen päivän. Kolmannen vuoden jälkeen erosin. Silloinen nuorisopastori piti jotain opetuslapseuskoulua. Mutta se oli aina nuorteniltaa ennen. Minulla oli tapana tulla siihenkin paikalle myöhässä, joten en ikinä päässyt selville, että mitä koulussa olisi ollut sisältönä. Sunnuntain kokoukset otin sillä asenteella, että “on ihanaa puuduttaa takapuolta Jumalan kunniaksi, eläköön uskovaisuus”. En muista saaneeni ylimalkaisista saarnoista mitään, vaikka melkein sata ehdin kuulla. Tässä samalla kävin muutamissa Kansanlähetyksen nuorille suunnatuissa tapahtumissa. Niissä oli kuitenkin varsin vähän asiaa ja paljon viihdettä ja musiikkia.
Lasarus-veljet olivat, kun jälkikäteen katsoo, aivan oppikirjan mukainen lahko. Mutta kyllästyneenä sisällön puuttumiseen luterilaisessa kirkossa ja sisällön epämääräisyyteen helluntailaisuudessa olin itsenäisesti jo jonkin aikaa lähtenyt liikkeelle siitä, että kirjaimellinen tapa lukea Raamattua, lain pitäminen ohjeena uskovan elämään, jonkinlainen sankarillinen ja soturieettinen tapa elää ja jonkinlaiseksi moraalisesti ylivertaiseksi joukoksi nouseminen oli se, mistä uskossa oikeasti piti olla kyse. Keksin siis kalvinismin ihan omasta päästäni. Sattumien kautta ajauduin pitämään yhteyttä Eero Heikkilän porukkaan. Myöhemmin eräs silloinen kaveri kertoi, että Eeron oppi on eräänlaista äärikalvinismia.
Yritin viitisen vuotta “kelvata” kyseiselle porukalle. Ensin ajattelin, että olen itse vähän epäsosiaalinen tai varautunut, mutta nämä (Eeron opetuksen mukaan) ihmeelliset ihmiset ymmärtävät sen. Sitten mietin, että nämä ihmiset ovat epäsosiaalisia ja ujoja, ja minun ei tarvitse eikä pidä, enkä edes voi tehdä asialle mitään muuta kuin sopeutua siihen. Sitten kerran, kun vierailin kommuunissa ja olin lähdössä kotiin, kävin vielä tervehtimässä Eeroa ennen lähtöä. Eero oli pannuhuoneessa räpläämässä talon lämmitystä ja ihmetteli minulle, että en ollut kiinnostunut talon ihmisistä. Minusta se oli outoa, koska koko ajan koin heidät sulkeutuneiksi ja yksitotisiksi.
Eeron touhuihin oli mahdotonta kenenkään varsinaisesti kuulua, koska niiden keskeinen idea oli pitää kaikki koko ajan löysässä hirressä ja epämääräisessä riittämättömyyden tunteessa. Eräs silloinen kaveri, johon pidin enemmänkin yhteyttä, oli hieman seikkaillut, mutta palannut takaisin seurakunnan yhteyteen ja saanut harharetkensä anteeksi. Tulin tästä itse jotenkin vapaammalle ja rohkeammalle mielelle. Mutta kun Eero alkoi reagoimaan siihen vihamielisesti, ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin heittää koko projekti roskapönttöön.
Olin (salaa ja luvatta) lueskellut pari vuotta vähän armollisempia ja vähemmän totisia tekstejä, kuten Paavo Lievosen pientä kirjaa Uskonto vai evankeliumi. Olin alkanut sen pohjalta kehitellä jonkinlaista käsitystä armosta siihenastisen soturietiikan ja lain ohjeena pitämisen tilalle. Muistan keränneeni mielessäni kolme pointtia siitä. Eli 1) ihmisen ja Jumalan välillä on totaalinen välirikko ja 2) ihminen ei voi millään tottelemisella tai oikein tekemisellä korjata sitä.
Tämä toinen kohta oli todella hämmentävä sovellettuna Lasarus-veljiin, siis kommuunin asukkaisiin ja Eeron opetuksiin. Eero opetti kyseistä kohtaa koko ajan, kutsuen sitä vanhan luomuksen täydelliseksi kelvottomuudeksi. Se tosin oli helpompi ymmärtää Lievosen kuin Eeron terminologiasta. Se oli absoluuttisen outoa verrattuna siihen valtavaan tapakulttuuriin, minkä Eero oli kehittänyt: Ei runoja, ei soittimia, ei viihdettä, ei taidetta, ei Internetiä, kaiken pitää olla halpaa ja vaatimatonta, laulut ilman säestystä ja opillisesti viilatuilla sanoituksilla, opiskella ei saa, nuoren pitäisi pyrkiä alivuokralaiseksi, työn pitää olla yksinkertaista ja fyysistä, ruoan edullista ja karua.
Poimimani kolmas pykälä oli, että Jumala antaa uskon ja armon täysin lahjaksi. Tässä kohdassa koin nousevani Eeron jengin kanssa samalle tasolle Jumalan edessä. Mutta Eerolle oli tärkeintä alistuminen juuri hänen opeilleen ja saarnoilleen, joissa selvästi oli muutakin kuin lahjaa. Sitä en innostuneena tajunnut tehdä, joten Eero sai pari strategista hepulia ja homma meni pipariksi.
Seuraava etappi oli paluu Kansanlähetykseen. Vajaan parin vuoden jakson olin useamman kerran viikossa mukana toiminnassa. Kuumimmillaan oli sekä 3K-ilta, solu ja messu joka viikko. Kaksi viimeistä oli peräkkäin, mikä vähän vähensi seurakunnan syömää vapaa-aikaa. Niin kauan kuin kaikki oli “tavallista”, tykkäsin olla mukana. Sitten tuli KL:n lävitse puhaltanut soluinnostus. Kaikesta piti tulla jotain tosi dynaamista ja hienoa ja “meidän juttua”, joka etenisi rohkeasti ja päättäväisesti vaikka mihin. Solujen vuoksi 3K-illat lopetettiin. Itse solut olisivat olleet ihan hyviä kasvuryhminä ja raamattupiireinä, mutta sitä häiritsi koko ajan jonkinlainen taustahypen tuntu.
Samaan aikaan messujen sisältöä ja muotoa kevennettiin. Tästä syystä aloin viihtyä LHPK:n puolella. Heillä oli opiskelijoiden ja nuorten aikuisten iltoja (jotka tosin loppuivat jossain vaiheessa) ja sunnuntaisin messu. Jos olisin halunnut kirkkokahveilla päästä jotenkin sisään yhteisöön, niin 1) olisi pitänyt olla joku selkeä yhteiskunnallinen tai kirkollinen rooli tai identiteetti ja 2) olla kiinnostunut LHPK:sta LHPK:n vuoksi. Mutta jos ei ihan tiedä, että mihin ryhtyisi, on vaihtamassa ammattia tai käymässä jotain prosessia, niin LHPK:ssa ei ole yhteisönä yhtään mitään. Koko ajan olen samalla jatkanut Kansanlähetyksen tapahtumissa käymistä.
Sitten sattui se vahinko, että yhdessä tapahtumassa oli Lauri Kemppainen pitämässä kanavaa David Bentley Hartin teologiasta. En tiedä, mitä Kemppainen oikeasti tietää tai edustaa, mutta minulle se oli alku lukemisille ja pohdinnoille, joiden kautta jotenkin pääsin lopullisesti lentoon.
“Final report of the vessel Prometheus. This ship and her entire crew are gone. If you’re receiving this transmission, make no attempt to come to its point of origin. There’s only death here now and I’m leaving it behind. It is New Year’s Day, the year of our lord, 2094. My name is Elizabeth Shaw, last survivor of the Prometheus, and I’m still searching.”
Tai sitten on ihmisiä, jotka ovat oikeasti syntyneet ja kasvaneet vastausta odottavien kysymysten kanssa. Joille jokainen vaihe ja askel eteenpäin muotoilee kysymykset uudella tavalla. Aikaa kuluu siihen, että oppii vanhan vastauksen ongelmat. Ja siihen, että ei saa aineistoa, mistä keksiä uusia kysymyksiä.
Minulle avautui vuosi sitten mahdollisuus tutustua Suomen reformoituihin baptisteihin sitä kautta, että yksi pitkäaikainen tuttu oli löytänyt sieltä hengellisen kotinsa. Kävin heidän yhdessä tapahtumassaan. Siellä oli Paul Washerin ja John MacArthurin kirjoja myynnissä. Ulkomailta tullut puhujavieras piti monta pitkää opetusta.
Eero Heikkilän kautta olin oppinut tuntemaan reformoidun teologian, jossa Raamattu oli toki lakikokoelma uskovalle. Mutta uskon varsinainen sisältö oli siinä kidutuksessa, kun piti yrittää saada psyykkisesti aikaan “vanhan luomuksen kuolema” ja “uskoa uuden luomuksen elämä”. Samaan aikaan hirveä vaiva ja ahdistus, mutta myös painokkaasti sanottiin, että jos se on vaiva ja ahdistus, niin sen tekee väärin. Pitää vain vaivatta ja huoletta “uskoa” se todeksi. Mutta samaan aikaan vaivattomia ja huolettomia sätittiin ja lytättiin opetuksessa jatkuvasti. Eli teit mitä tahansa, niin mitään et tehnyt kuitenkaan oikein.
Reformoitujen baptistien kautta opin tuntemaan reformoidun teologian, jossa toki piti ensin kokea teoreettista hajottavaa paniikkia siitä, miten paljon Jumala vihaa syntiä (ja syntisiä). Sitten siitä piti toipua siihen iloon, että jos kuitenkin on halunnut tulla juttuun mukaan, niin silloin todennäköisesti on Jumalan valittu. Siis uskova on valittu tottelemaan Jumalan täydellistä tahtoa eli lakia, jonka Jumala on ilmaissut Raamatussa. Ja kaikki tämä jonkinlaisena amerikkalaisen tyylisenä, vapaaehtoisena urheiluna. Ei mitään hätää, ei mitään stressiä.
Palelin siellä majoituksessa, koska olin tullut petivaatteiden kanssa. Muilla oli makuupussit. Huoneessa oli lämpöpatteri. Mutta joku tummahipiäinen kaveri kiskaisi sen illalla pois seinästä voidakseen ladata kännykkäänsä. Viimeisen päivän lounaalla oli jotain huonosti säilytettyä lihaa, joten seuraava kotimatka ja sen jälkeen yö meni ruokamyrkytystä potiessa.
Tärkeintä oli kuitenkin se havainto, että jos olisin taannoin löytänyt reformoidut baptistit enkä Lasarus-veljiä, niin lopputulos olisi saattanut olla mikä tahansa. Joko olisin jäänyt sinne itseeni tyytyväiseksi legalistiksi ja literalistiksi. Tai olisin pitänyt koko uskoa lopulta yhtenä ihmisyydelle vieraana vitsinä ja viktoriaanisena tapakulttuurina. Tai sitten siirtynyt eteenpäin johonkin.
Asenteeni oli vähän, että kukaan ei ole tarpeeksi vakavissaan, tarpeeksi tiukka, tarpeeksi hyvä ja kaikki kirkossa, Kansanlähetyksessä ja helluntailaisuudessa on pelkkää pelleilyä. Eero Heikkilä ehkä vain pisti paremmaksi, ja nyt minäkään en voinut millään tavalla riittää mihinkään. Eikä armoa ollut missään. Huomasin, että heidänkin opetuksensa oli ollut 70-luvulla ja 80-luvulla kiihkoilua kirjaimellisten lakien ja sääntöjen puolesta ja sen artikuloimista, että kuka saa syödä ja naida mitäkin. Psyykkinen totalitarismi oli kehittynyt vasta myöhemmin. Minua kiellettiin lukemasta vanhempaa materiaalia. Mutta kun sitä oli huoneen hyllyssä, eikä kieltoa oikein valvottu, niin tietenkin vilkaisin.
Uskon, että elämä reformoituna baptistina olisi maittanut, jos ei olisi ollut liikaa kysymyksiä, vaan olisin voinut asettua johonkin ammattiin ja joihinkin sosiaalisiin kuvioihin. Ja jos heitä olisi sattunut olemaan paikkakunnalla. Elämän tarkoitus ja sisältö pitää tulla jostain. Jos seurakunta ei oikeasti anna niihin mitään vastausta tai selitystä, niin ei siihen ole mitään syytä juurtua. Jos edes mahdollisuutta juurtua. Tuntuu kuin sekä reformoidut baptistit että LHPK olisivat jotain “pelastuvien klubeja”. Eli kaikki on hyvin niin kauan kuin asiat ovat yhteiskunnallisesti hyvin, koska silloin seurakunta riittää pelkkänä klubina.
Uskon oikeasti, että niin kristinuskon kuin Platonin dialogien ainoa, oikea ja todellinen sine qua non eli välttämätön syy - eli asia, jota ilman niitä ei olisi olemassa ja asia, jota varten ne ovat olemassa - ei ole tuossa luettelossa. Platonin dialogit vastaavat kysymykseen, että miten elää viisas elämä täällä, vaikka se lopussa päättyy kuolemaan? Kristinusko voittaa sen kuoleman ja kirjoittaa siihen viisauteen uuden luvun. Kuolemaa ei kumota. Se vain tehdään tyhjäksi sillä, että kertomus muuttuu päättymättömäksi. Elämä annetaan lahjaksi uudestaan sen jälkeen. Haluan korostaa ja alleviivata, että vain sen jälkeen. Ihminen on aina ja edelleen siihen asti sen tiedon tarpeessa, että miten elää viisaasti ennen kuolemaa ja miten kuolla viisaasti.
Markus O. Niemen blogista opin taannoin sen ajatuksen, että vapaissa suunnissa paikallista seurakuntaa pidetään jonkinlaisena reaalisen pyhyyden haltijana. Eli seurakunnalla on hengellistä omaisuutta, jota se varjelee ja kartuttaa elämällä pyhästi ja olemalla “voimassa” kiinni. Ihminen voidaan “zapata” tai “hulauttaa” siihen mukaan, mutta sitä ei ole tarkoitettu tuhlattavaksi kehenkään.
Kun taas protestanttinen valtio tulee toimeen sillä, että itse yhteiskunta on pyhyyden haltija. Eli ihmisten kunniallisuuden ja ahkeruuden takaa se, että he ovat yhteisön tuottavia jäseniä. Siksi itse kirkkoon tai kirkon yhteisöön ei ole mitään kynnystä tai porttia.
Itse uskon, että uskon ydin on asettaa ihmisen elämän kokonaisuus perspektiiviin, jonka perimmäisenä horisonttina on kuolema. Tämän pitäisi olla kasteen ajatus ja sisältö. Kaste on ulkoinen puoli jostain sisäisestä. Asia on oikein silloin ja vain silloin jos ulkoisen ja sisäisen välillä on vastaavuus.
Heb. 9:27 Ja samoinkuin ihmisille on määrätty, että heidän kerran on kuoleminen, mutta senjälkeen tulee tuomio, 28 samoin Kristuskin, kerran uhrattuna ottaakseen pois monien synnit, on toistamiseen ilman syntiä ilmestyvä pelastukseksi niille, jotka häntä odottavat.
Jos ihmisen näkökulma on maanpäällisessä elämässä, niin jakeen 28 loppu tulee luettua siten, että Jeesus tulee takaisin maan päälle. Mitä sitten tarkoittaa tuossa tuo ilman syntiä?
Sen sijaan jos ihmisen näkökulma on toinen, niin kohta saa aivan eri merkityksen. Jos sinä odotat kuolemaa, niin sinä odotat ylösnousemusta. Ei ole toista ilman toista. Ja Kristus on ilmestyvä pelastukseksi vain niille, jotka odottavat. Ideana ei ole haluta tehdä tai haluta jouduttaa vaan haluta ottaa vastaan. Ja pakettihan olisi muuten aivan kamala jos siinä olisi vain tuo kuolema. Ei sitä olisi mitään mieltä odottaa. Raamattu on nimenomaan hyvin selkeä siitä, että paketti on tulossa jokaiselle joka tapauksessa. Mutta Jumala tekee siitä vastaanottamisen arvoisen liittämällä siihen ylösnousemuksen. Sen, että kun lahjan kerran menettää, sen voi saada uudelleen. Ja joka ei suostu lahjaansa menettämään, ei voi saada sitä uudelleen.
Room. 6:3 Vai ettekö tiedä, että me kaikki, jotka olemme kastetut Kristukseen Jeesukseen, olemme hänen kuolemaansa kastetut?
Tämän ymmärtämättä jättäminen tekee kasteen tyhjäksi. Ja minä en pysty nimeämään tai sormella osoittamaan heti ketään mistään kirkon herätysliikkeestä, viidesläistä tai evankelista tai muutakaan, sen enempää kuin LPHK:sta tai vapaista suunnista, joka tämän tietäisi tai olisi tästä puhunut.
Tilannetta ei pelasta mikään määrä rukousta, hiljentymistä, ehtoollista tai kristittyjen yhteyttä, koska ne nimenomaan viittaavat tähän ja saavat sisältönsä tästä. Ilman tätä ne eivät ole mitään. Muuta kuin maallista ajanvietettä.
Tämä näkyy käytännössä siinä, että jos ihmiset eivät ole rajallisia tai kuolevaisia, ei heillä ole uskossa mitään syytä olla läsnä toisilleen tai tarvita yhteyttä toisiltaan. Se yhdistää, että he löytävät itsensä samasta perspektiivistä toisten kanssa.
Joh. 3:14 Ja niinkuin Mooses ylensi käärmeen erämaassa, niin pitää Ihmisen Poika ylennettämän, 15 että jokaisella, joka häneen uskoo, olisi iankaikkinen elämä.
Room. 6:5 valossa pitäisi olla selvää, että tässä on, Moosekseen viittaamisen perusteella erityisesti, kyse nimenomaan siitä, että ihminen näkee omalla kuolemallaan olevan tekemistä Kristuksen kuoleman kanssa. Israelilaiset olivat kuolemassa kun heidän piti katsoa käärmeeseen. Meidän tulee katsoa ristille kuolevaisina eikä vain abstraktisti syyllisinä. Kun ajattelen tänne tulleita luterilaisia tekstitulvia, niin ne suorastaan pilkkaavat sillä niks-naks pelastuksellaan koko tätä sanomaa.
Tässä joko sanot jotain ylösalaisin tai sitten minä luen sen ylösalaisin. Nominalismi nimenomaan erottaa Jumalan tahdon ja olemuksen toisistaan. Keskiaikaisen teologian ongelma, jos joku sellaisesta puhuu, olisi nimenomaan se, että Jumalan tahto ja olemus nähtiin läheisessä yhteydessä toisiinsa.
Uskotko, että on olemassa tietoa vailla kontekstia?
En tiedä, mistä tomismista puhut. Minulle ajatus siitä, että Jumala tuntisi itsensä maailman kautta tai avulla, on tuttu Hegelistä. Kun taas Hartin ajattelussa Jumala on kolminaisuus nimenomaan siksi, että sitä kautta Jumalassa itsessään voi toteutua täydellinen tunteminen. Eli Jumala tuntee itsensä ilman, että tarvitsee maailmaa siihen avuksi. Mutta puhut tuossa päinvastaisesta asiasta.
En käsitä, mitä tarkoittaa kaiken tunteminen tuntemalla itsensä. Mielestäni koko ajatus ei tarkoita mitään. Tai sitten se on joku näkökulma, jonka joku on derivoinut jostain, ja otat sen tuossa absoluuttisena määritelmänä. Tietenkin, jos Jumala on ollut ennen luomakuntaa, niin tietyllä tavalla kaikki on saanut alkunsa Jumalasta. Eli tuo on sanontatapa, jonka voi välttää vain, mikäli väittää, että on olemassa jotain muuta ikuista kuin Jumala. Kuvittelen, että sinun pitäisi kertoa, että mitä muita tuntemisen tapoja on olemassa, ja miksi tomismi mielestäsi torjuu ne.
Vastaavasti (juuri edesmennyt) Robert Jenson esitti asian niin, että Jumalasta tuli armollinen vasta pelastusteon kautta. Eli Jumala tarvitsi sekä luomisen että lankeemuksen tullakseen siksi Jumalaksi, mitä on. Jenson siis oli luterilainen. Ja minulle pelastushistoriallinen näkökulma tarkoittaa juuri tuota samalla kuin sitä, että Jumala tunnetaan ainoastaan Kristuksen kautta.
En silti ymmärrä, miksi tuo, mitä sanot, tekisi maailmasta välttämättömän. Jumalahan voi vapaasti tuntea maailman tai olla tuntematta, samoin kuin luoda tai olla luomatta, eikä se “itsensä kautta” tee sitä pakolliseksi.
Käsittääkseni tässä on eräänlainen kolmen vastauksen asetelma. Nominalismin mukaan pointti on siinä, että se vapauttaa Jumalan tahdon riippumattomaksi Jumalan olemuksesta. Sen mukaan keskeinen vaihtoehto olisi se, että Jumalan olemus sanelisi Jumalan tahdon, jolloin Jumala olisi jotenkin oman luonteensa kahlitsema.
Nominalismia edeltävän ajattelun mukaan nominalismi tuhoaa merkityksen ja ymmärrettävyyden koko kaikkeudelta. Kun taas on olemassa tapoja käsittää se, miten Jumala voi olla vapaa ja kuitenkin luoda merkityksellisen ja ymmärrettävän kaikkeuden. Tämä jättää Jumalan pohjimmiltaan mysteeriksi, mutta antaa ymmärrettävän merkityksen ja sisällön kaikelle inhimilliselle tiedolle ja kokemukselle, joka on johdettavissa Jumalaan. Kun taas nominalismi jättää Jumalan täysin mysteeriksi. Paitsi sitten inkarnaatio ja Raamattu.
Mikään aatehistoria tai antropologian tapainen, kielen tai kulttuurin tutkimus ei anna mitään viitteitä, että olisi ollut olemassa sellaista ajattelua myöhäisessä antiikissa, mikä syntyi nominalismin myötä. Ihmiset vaan eivät ajatelleet sisäisen ja ulkoisen, symbolisen ja konkreettisen, asioiden ja nimien suhteesta sillä tavalla. Koko oppi Raamatusta kirjaimellisesti Jumalan sanana edellytti nominalismin tuloa. Se halkaisi kahtia asiat, joita siihen asti eläneet ihmiset eivät kyenneet kokemaan muuten kuin yhtenä.
Ilmeisesti yksi sekaannuksen lähde on siinä, miten nominalistinen käsitys Jumalan olemuksesta ilmaistaan. Toiset sanovat, että tahto asetetaan luonnon yläpuolelle eli kauas siitä ja sitä hallitsevaksi. Toiset sanovat, että luonto laskostuu tai romahtaa tahtoon, jolloin vain tahto jää jäljelle. Eli ne joutuvat eroon tai tulevat samaksi niin, että lopputulos on kuitenkin sama, eli tahdon ylivertaisuus luontoon nähden.
Josta tullaan taas siihen, miksi nominalismi on rajoittuneempi tapa ajatella kuin realismit: Se perustuu ajatukselle, että Jumalan luonnon ja tahdon on mahdotonta toimia yhdessä ilman, että ne laskostuvat tai romahtavat toisiinsa. Eli väite on, että niiden oli mahdollista olla sopusoinnussa. Nominalismi kiistää tämän, ja väittää, että niiden on joko romahdettava toisiinsa tai oltava erossa tai liian kaukana toisistaan.
Tämä sama vitsi toistuu uudestaan ja uudestaan kun peilaa esteettistä teologiaa muita ratkaisuja vasten. Langenneen ihmisen ajattelussa on juuri tietty latistava, determinoiva tai totalisoiva tendenssi, joka on ilmeinen nominalismissa, mutta ei esteettisessä teologiassa. Nominalismi on tässä tapauksessa se kuoppa, josta ajattelun pitää kyetä ponnistamaan pois. Jos sillä ei riitä voimaa ponnistaa, se jatkaa totalisoivaa taipumustaan ja ei siksi kykene käsittämään itsensä vaihtoehtoja.
Blogitekstistä:
The problem is that we can’t see what that nature is or how it reconciles the duality of God’s temporal activity of law and gospel. That nature will only be truly revealed in light of glory.
Jos he eivät tuota tiedä, niin mitä he sitten tietävät? Kannattaako minun jatkaa pidemmälle?
In this line of discussion we debate the importance of the question of the analogy of being and the univocity of being for Lutheran theology. I propose that both options are a form of the theology of glory. Both also assume an ontology of legalism, which the gospel overcomes.
Jos käsitys Jumalasta on puutteellinen, niin analogia entis tulee käsitetyksi noin. Luen loput toisesta osasta, mutta tuskin kommentin enempää.
Tietenkin Luther vihasi sitä. Kyynikko sanoisi, että se uhkasi Lutherin poliittisia pyrkimyksiä. Miten ruhtinaat ja prinssit voisivat olla suvereenejä ja vapaita kirkon vallasta maailmassa, joka ilmensi kaikella kauneudellaan ja hyvyydellään Jumalaa? Joku muu sanoisi, että analogia entis on vaarallinen evankeliumin ja sovituksen käsittämiselle. Mutta kun se on sitä Lutherin ajattelussa syystä, jota analogia fidein ottaminen siihen tilalle ei millään tavalla korjaa.
Öh. Pakko lisätä tähän tällainen huomio:
It seems to me “Catholic analogy” fails to understand that coram deo we are wholly passive—what do you have that you haven’t received.
Mark Mattes ei ymmärrä, että oikein käsitetty analogia entis nimenomaan ei sisällä tuota rajoitusta, ja että koko analogian keskeinen sisältö on juuri siinä. Eli käy kuten eniten pelkäsin tai oletin tai luulin tai odotin, että näiden heebojen luterilaisuus tai nominalistinen ajattelu estää heitä käsittämästä itse asiaa.
Ja tällainen:
Desire and activity are infinite and therefore are met the infinity of God’s law and his nature as a desirable object. God can only be interacted with on the basis of the striving of the law.
Aivan hirveä projektio. Tai joku muu sekaannus. En minäkään ole mikään mestari näissä, mutta ihan Hartia lukemalla tiedän, että Kilcrease törmäilee pimeässä. Aivan kuin he eivät ymmärtäisi mitään siitä, miten kolminaisuus ja analogia entis suhteutuvat toisiinsa.
@Thinkcat, kiitos vastauksesta! Siinä on taas niin paljon tuhtia asiaa, että tekisi mieli nosta kädet ilmaan. Ajattelen kuitenkin, että tämä aihepiiri on valtavan kiinnostava ja oppisin siitä mielelläni lisää. Siksi kysynkin: voisimmeko pilkkoa tätä aihepiiriä pieniin osiin ja käydä sitä läpi kysymys kerrallaan? Näin minulla voisi olla jonkinlainen mahdollisuus osallistua keskusteluun ja ymmärtää syvemmin ajatteluasi. Minun on tosin vaikea sanoa, mistä kannattaisi aloittaa. Mutta jos olisit valmis käymään hahmottelemaani vaatimatonta keskustelua ja laittamaan sen vieläpä hyvin aluilleen, olisin kiitollinen.
@Thinkcat esittää nähdäkseni nominalistisen position jotakuinkin niin kuin voisin kuvitella lukevani juuri D. Bentley Hartilta tai E. Feseriltä (tämä ei ole moite, päinvastoin). Nominalismista yleensä lähtee polku, joka kulkeutuu etenkin Suárezilta (joka ei aivan occamilainen kuitenkaan ollut) Descartesiin, Kantiin, Hegeliin, Schopenhaueriin ja lopulta J.S. Milliin sekä Nietzscheen.
Thinkcatin kysymyksiin olisi helpompi vastata, jos ne esitettäisiin numeroituina kiistakysymyksinä tai teeseinä, jolloin niitä voitaisiin kohta kohdalta käydä läpi, kuten @Miknius tavallaan ehdottaakin. Ja sanon tämän, vaikka tiedostan, että kysymysten absoluuttinen erottelu toisistaan on mahdotonta. Näin kuitenkin keskustelu jäsentyisi paremmin.