Minusta tämä luterilainen puhe perisynnistä alkaa kuulostaa välillä ihan vitsiltä. Se on vähän kuin sanoisin, että jokaisen ihmisen mielestä pieruhuumori on pohjimmiltaan maailman hauskin asia. Sitten todistan sen sillä, että 1) jokainen on nauranut sille joskus. Tai 2) jos henkilö ei nyt naura sille, niin salaa häntä kuitenkin naurattaa se. Ja 3) joskus jokaisella meistä koittaa hetki, jolloin hän joutuu tunnustamaan aseettomuutensa pieruhuumorin edessä. Sillä 4) kukaan meistä ei kykene vastustamaan pieruhuumorin vetovoimaa loputtomiin. Tämä saa minut ajattelemaan, että pieruhuumori on absoluuttinen periaate ihmisenä olemisen taustalla.
Jos sinua on kukaan koskaan auttanut, rakastanut tai opastanut, niin ajatteletko siitäkin, että se teko, sen motiivi ja sen tuottama ilo tai apu oli umpikakkaa? Luterilainen puhe perisynnistä joko väittää jotain tällaista, tai se ei väitä eikä tarkoita mitään. Jos siihen alkaa tehdä tarkennuksia tai sitä alkaa selittää, niin se on joko tällaisessa absurdiudessa pysymistä, tai sitten se ei ole enää luterilaista puhetta perisynnistä.
Usein tuon perisyntipuheen taustalla on kategorioiden käsittämätön ja viisas sekoittaminen. Eli sitä puhetta ei käsitä kukaan, koska siinä ei ole mitään käsitettävää, mutta yhteisestä sopimuksesta ajatellaan, että silloin sen täytyy olla jotenkin todella viisasta.
Yhdellä tavalla se on vain esimerkki Louis A. Sassin kuvailemasta skitsofrenian piirteestä, eli loputtomasta itsetarkkailusta. Siinä, sen sijaan, että joku tuijottaa pistettä seinässä kunnes päästä kuuluu *prii*, hän tuijottaa abstraktia ajatusta omasta syntisyydestään ja vakuuttuu siitä samalla tavalla. Samalla luterilainen käsitys perisynnistä on itsessään syntiä, eli ihmisen sinetöiminen riippumattoman ja itseriittoisen substanssin edustajaksi. Asiaa ei muuta, vaikka se substanssi olisi jollain tavalla “kielteistä”.
Toinen tapa tämän jutun käsittämiseksi on se, että oikeasti uskon ja elämän kuuluisi olla jatkuvaa kääntymistä kohti Jumalaa ja pois ihmisen itsetarkkailusta ja itsemäärittelystä. Tässä on keskeisintä tehdä ero sen kanssa, mikä on ihmisen kutsumista itsestään ulos ja avoimuuteen, mikä vain näyttää itsetarkkailulta, ja mikä on todellisuudessa vain itsetarkkailua. Oikeasti tämä on prosessi, joka tapahtuu ajassa ja jossa rajallisen ihmisen oleminen ja kokemus muuttuvat.
Lutherin versiossa esitetään abstraktina ajatuksena tämä kääntyminen pois itsestä. Se sanoitetaan tuohon käsitykseen perisynnistä. Eli ihminen, joka uskoo perisynnin abstraktina ajatuksena, on teoriassa tai juridisesti tai teologisesti olevinaan kokonaan ja perille asti kääntynyt itseensä. Kun esitetään sen vastineena sanoma ilmaisesta, valmiista ja absoluuttisesta pelastuksesta, on hän teoriassa, juridisesti tai teologisesti olevinaan jo kokonaan ottanut Jumalan elämän itseensä ja olevinaan kokonaan saavuttanut täyden avoimuuden.
Jossain de Mellon tasoisessa viisastelussa tämä ilmaistaisi niin, että luterilaisuus on mitä syvintä kartan palvomista maastossa kulkemisen sijaan. Siksi aiheuttaa suurta hämmennystä se, että luterilainen sittenkin vähän kokeilee sitä maastossa kulkemista. Mutta samaan aikaan kaikin keinoin alleviivaa, miten se kartan palvominen on se varsinainen juttu, ja maastossa kulkeminen on aina toissijaista ja vapaaehtoista.
Luterilainen oppi perisynnistä tai synnin ja armon oikeasta annostelemisesta ei osaa sanoa, että onko todellisuus todellisempi vai teoria todellisempi. Josta syystä kaikki sen puhe tästä erosta on jo ylittänyt parodiahorisontin. Eli siitä ei erota, että ironisoiko se itseään, vai yrittääkö sanoa jotain aidosti viisasta. Tämä on joku valehtelijan paradoksille rinnasteinen juttu: Luterilainen puhuu aina teorian tasolla. Kun luterilainen sanoo puhuvansa todellisuudesta, puhuuko hän edelleen teoriasta?
Vastaukseesi pätee aivan sama kritiikki kuin se, mihin olit vastaamassa. En keksi, miten Tillich ja Nietzsche tätä muuttaisivat, vaikka luin Annalan artikkelin. Tai jos ajattelit, että Tillich ja Nietzsche tarjosivat jotain, niin tämä kommentti ja kysymys perisynnistä joka tapauksessa kumosi sen tai sekoitti asian uudestaan.
Luin tämän inspiroimana artikkelin Hegel as Sorcerer: The “Science” of Second Realities and the “Death” of God, jonka seurauksena joskus aikaisemmin luin Voegelinin analyysin On Hegel — A Study in Sorcery. Muistan ajatelleeni ellen peräti sanoneeni näistä, että Luther tekee pelastukselle saman kuin minkä Hegel tekee historialle. Eli loihtii niistä todellisuuden tilalle kuvan, ja sillä tavalla nostaa itsensä asian keskeiseksi henkilöksi. Lutherista vakuutellaan, että hän ei olisi halunnut perustaa luterilaista kirkkoa, tai ainakaan nimetä sitä itsensä mukaan. Mutta Luther halusi nostaa tietyt ajatukset keskeisiksi, ja aivan sattumalta hän itse oli niitä nostamassa. Hegel oli vähän suorempi siinä, että tahtoi koko filosofian historian päättyvän itseensä.
Voi voi niitä keskiluokkaisen, korkeakoulutetun, hyvin integroituneen, yhteisössään aktiivisen, omakotitalossa asuvan, Volvolla ajavan ja retkeilyä harrastavan luterilaisen kärsimyksiä.