Katselen edelleen Jordan Petersonin luentosarjaa vuodelta 2015, Personality and Its Transformations. Olen kymmenennessä osassa, joka käsittelee Carl Rogersia.
Rogers syntyi aktiiviseen protestanttiseen perheeseen, mutta aikuistuttuaan kääntyi ateistiksi. Erilaisten vaiheiden kautta hän kehitti oman tavan toteuttaa psykoterapiaa. Sen keskiössä on 19 teesiä, jotka löytää häntä koskevalta Wikipedia sivulta.
Ensimmäinen teesi sanoo, käytännössä, että yksilö on oman kokemusmaailmansa eli itse kohtaamansa ilmiöiden maailman keskus. Yksilö ei ole siis faktuaalinen osa ilmiöiden maailmaa, niin kuin se kokonaisuutena voisi olla jokin kone tai mekanismi, vaan yksilön tietoisuus ilmiöiden maailmasta tapahtuu sen maailman sisällä. Eli ihmisellä ei ole automaattista tai sisäsyntyistä ulkoista perspektiiviä itseensä. Eikä edes sisäistä, mutta palaan siihen kohta.
Silloin myöskään se, että yksilö on kokemansa ilmiöiden maailman keskus, ei ole mikään moraalinen valinta, jonka perusteella yksilöä voisi syyttää itsekkyydestä tai näköalan kapeudesta, aivan kuin hänen pitäisi kaiken aikaa elää kolmannen osapuolen perspektiivissä itseensä nähden ja nähdä itsensä koko ajan objektiivisesti tai kuviteltujen, neutraalien muiden silmin. Aivan kuin ihminen voisi nähdä itsensä niin kuin Jumala näkee, mutta pahuuttaan vain päättäisi olla näkemättä. Tai aivan kuin Jumalan olisi tarkoitus vaatia ihmiseltä tällaista näkökulmaa.
Tai oikeus. Luterilainen puhuu aina mieluummin Jumalan oikeuksista kuin tarkoituksista, koska jälkimmäiset ovat siinä teologiassa tuntemattomat, mutta ensimmäiset aina rajattomat.
Ongelma on tässä tendenssissä, että ihmisen rajallisuus ja perspektiivisyys, joka on väistämätön osa ihmisen luotuisuutta, nähdään moraalisena heikkoutena tai jopa pahuutena. Vaikka on totta, että ihmisen rajallisuus ja ruumiillisuus mahdollistaa monta pahuutta, ynnä luo tarpeen niille - tyyliin ruoan tai lämmön varastaminen koska ei halua kuolla nälkään tai kylmään - niin ne eivät kuitenkaan itsessään ole pahuutta.
Luterilainen syntikäsitys tai puhe synnistä kuitenkin jatkuvasti kaivelee tätä Kiinaan asti yltävää kuoppaansa, jossa ihminen yrittää saada itseään kiinni siitä, että ei näe niin kuin Jumala. Sen sijaan Rogersin toinen teesi sanoo, että ihmiselle tämä oma horisontti tai perspektiivi on yhtä kuin todellisuus.
Eli kysymys ei ole ihmisen olemisesta rajattoman, jumalallisen, synnittömän perspektiivin ja rajallisen, inhimillisen, syntisen perspektiivin välillä. Vaan kysymys on ihmisen olemisesta joko rajallisessa ja luodussa perspektiivissään, joka sinänsä ei ole paha, väärä tai syntinen, tai tämän perspektiivin vääristymisestä ja rikkoutumisesta. Pahin tapa, millä se saattaa vääristyä, on jos ihminen hylkää sen, ja yrittää sen sijaan elää jossain jumalallisessa, objektiivisessa ja riippumattomassa olemisessa.
Leikisti yksilö silloin luulee saavuttaneensa jonkinlaisen objektiivisen tai jumalallisen perspektiivin. Kun käytännössä yksilö vain menettää perspektiiviään yksilönä. Eli sen sijaan, että hän pakenisi synnin vaikutusta omaksumalla Jumalan näkökulman, hän vain jatkaa synnin vaikutusta hylkäämällä sen ainoan näkökulman, joka hänelle on luotuna olentona tarjolla.
Kolmas teesi on, että yksilö reagoi havaitsemiinsa ilmiöihin niin hyvin, niin paljon ja niiltä osin kuin kykenee toimimaan kokonaisuutena. Eli jos ihminen on tunteeton, objektiivinen ja etäinen, niin se ei tarkoita, että hän on saavuttanut jonkin jalon, älyllisen tai korkeamman tavan katsoa maailmaa. Se tarkoittaa vain, että hän ei kykene toimimaan kokonaisena, lihaa ja luuta olevana henkilönä, vaan hänen kokonainen kokemuksensa itsestä, jonka kautta hän toimii, on ruumiista vieraantunut.
Neljäs teesi on, että tässä ihmisen kokemassa ilmiöiden maailmassa on erikseen ulkoiset ja sisäiset havainnot. Keskeistä on puhua juuri havainnoista (percept), koska ne ovat synteesi aistimusten ja ajatusten välillä. Ne ovat yksilön ajatus siitä, mitä hän aistii. Ne ovat aistimusten ja ajatusten suhteita. Sisäisiä havaintoja on tarkoituksenmukaista kutsua minuudeksi tai itseksi. Ne vastaavat suunnilleen jungilaista egoa toisaalla - eli mitä ihminen on itselleen, sen sijaan että ei olisi mitään.
Se, mitä ihminen on, siis itse tai minuus, on yhtenäinen, mutta muuttuva kokonaisuus. Se kehittyy siten, että yksilö arvioi havaintojaan eri tavoilla yhteensopiviksi aikaisemmin oppimansa tai tietämänsä kansssa ja yhdistää niihin arvostuksia ja painotuksia. Tämä on viides teesi. Kuudes on, että yksilö on luonnostaan suuntautunut kohti kasvua, jossa voi havaita ja integroida uusia asioita. Ei rajattomasti tietenkään, vaan oman rajallisen luotuisuutensa rajoittamalla ja mahdollistamalla tavalla. Tästä seuraa seitsemäs, eli jokaisen yksilön käytös on parhaiten ymmärrettävissä hänen sisäisen näkökulmansa perusteella.
Tässä tulee sellainen jännä poliittisen sodankäynnin sovellus, että joissain tietyissä ryhmissä tai piireissä koetaan, että vastustajan näkökulman (älyllinen) ymmärtäminen on yhtä kuin sen (moraalinen) hyväksyminen. Sen vuoksi on (moraalisesti) oikein pitää kiinni teoriasta, eikä liikaa kurkistella todellisuuden puolelle. Tällä on rinnasteinen versio herätyksellisessä ajattelussa, jossa synnin älyllinen ymmärtäminen väistämättä lipsauttaa henkilön sen moraaliseen hyväksymiseen. Jos ihmisen ymmärtäisi olevan luotu rajalliseksi ja hyväksi, niin synti näkyisi tämän rajallisuuden vääristyminä. Mutta jos ihmisen ymmärtää objektiivisesti luoduksi, niin silloin rajallisuus itsessään on hylätty tai jätetty selviämään omillaan synnin, kuoleman ja perkeleen valtakuntaan.
Jos todellisuus on pohjimmiltaan älyllinen, niin silloin synti on älyttömyys. Mutta jos todellisuus on, jokaiselle siinä elävälle ihmiselle, havaittu asia, niin silloin synti pitää käsittää havaintojen problematiikkana. Kohdassa Gal. 3:1 on käytetty modernia tulkintaa, koska ανοητος (anoetos) tarkoittaa ymmärryksen tai viisauden puutetta eikä loogista älyämistä. Paavalin painotus on, että te näette (havaitsette) väärin.
Kahdeksas teesi toteaa vain, että ihminen toimii sen pohjalta, mitä on havainnut. Pelkkä tieto ei siis riitä toimintaan, vaan toiminta tapahtuu aina suhteessa havaintoihin eli aistien maailmaan. Yhdeksäs vahvistaa sen Louis A. Sassin luennon Emotion, Schizophrenia, Surprise pointin, että tunteet ovat havaintoja. Ne eivät ole aistimuksia, eivätkä ne ole ajatuksia. Eli ihminen saa toiminnastaan palkinnoksi havaintoja, ja havainnot myös motivoivat toimintaa.
Jos joku on sosiaalisesti tai moraalisesti kaavamainen, niin se johtuu siitä, että hänen tapansa havaita maailma on vastaavalla tavalla rajoittunut. Eli aistimuksilla ja tiedolla ei ole luontevaa suhdetta.
Tähän mennessä on esitetty fenomenaalinen maailmankuva Rogersin mukaan. Viimeiset kymmenen teesiä käsittelevät sitä, miten rogerilainen patologia ilmenee, ja mitä sen parantaminen tarkoittaa tämän maailmankuvan puitteissa.
Kymmenes teesi toteaa sen, että ne ilmiöistä tehdyt havainnot, joista yksilön käsitys minuudesta ja todellisuudesta koostuu, voivat olla joko aidosti koettuja, tai ne voivat olla vieraita tai ristiriidassa hänen kokemukselleen. Eli, yhdennentoista teesin mukaan, yksilö käsittelee kokemuksensa joko a) kykenemällä luontevasti yhdistämään ne aikaisempaan ymmärrykseensä ilmiöiden maailmasta (eli itsestään ja ympäristöstään), b) tai ei tee sitä ollenkaan, koska toteaa, etteivät ne liity häneen tai c) ne vääristyvät, koska niitä ei ole mahdollista sovittaa, nimetä ja arvottaa jo havaittuun, opittuun ja ymmärrettyyn nähden.
Kahdestoista teesi toteaa, että useimmat yksilön teot ovat yhteensopivia sen käsityksen kanssa, mikä hänellä on todellisuudesta. Kolmastoista toteaa, että jotkut teot nousevat yhdennentoista kohdan vääristyneinä omaksutuista malleista, ja silloin yksilö ei koe niitä omakseen. Tämä ei ole rogerilainen käsitys synnistä. Vaan jos sellaista tahtoo tästä hakea, niin syntiä ovat kaikki väärät havainnot. Niistä nekin, jotka yksilö kokee minäkuvaansa ja maailmankuvaansa sopiviksi.
Neljästoista teesi sanoo, että ihminen on rogerilaisesti ottaen terve silloin, kun kaikki sisäiset ja ulkoiset havainnot on mahdollista sovittaa yhdeksi kokonaisuudeksi. Eli rogerilaisesti tervekin ihminen voi toimia moraalisesti väärin ja olla syntinen. Viidestoista sanoo, että ihminen ei ole rogerilaisesti ottaen terve, jos hänellä on sisäisiä ja ulkoisia kokemuksia, jotka sotivat sitä ymmärrystä vastaan, mikä hänellä on itsestään ja todellisuudesta. Tai joita hän ei kykene sisällyttämään siihen. Tästä seuraa kuudestoista, eli henkilö kokee helposti uhaksi tällaiset kokemukset, ja persoona kiristyy niitä vastaan säilyttääkseen eheytensä.
Seitsemästoista vastaa kysymykseen siitä, että mitä rakkaus on. Kun yksilö kokee, että hänen minäkuvansa ei ole uhattuna, se voi alkaa työskennellä siihen mennessä koettujen asioiden muuttamisessa havainnoiksi eli yhdistämisessä minäkuvaansa ja maailmankuvaansa. Kahdeksastoista teesi toteaa, tähän liittyen, että kun yksilö kykenee havaitsemaan yhtenäisellä tavalla kaikki sisäiset ja ulkoiset kokemuksensa, hänestä tulee kykenevämpi ymmärtämään muiden havaintoja ja kokemuksia, kuten myös kykenevämpi näkemään heidät erillisinä yksilöinä, joilla on oma näkökulma asioihin. Tämä ei silti tarkoita, että se toisten yksilöiden näkökulma saisi mitään moraalista vapaalippua, vaan päinvastoin, ymmärtääksesi kenenkään kokemusta oikeaksi tai vääristyneeksi, pitää kyetä ymmärtämään kokemuksia sinänsä.
Yhdeksästoista ja viimeinen teesi toteaa vain, että havaitseminen ja arvostaminen (eli asioiden merkityksen arvioiminen omasta lähtökohdasta) on jatkuva prosessi.
Tämän perusteella voi sanoa että (käytännön tunnustuksellinen) luterilaisuus, näkökulmasta riippuen, joko toimii rogerilaisen patologian tapaan. Tai jos ei niin tee, niin ei ainakaan sisällä mitään eväitä tällaisen tilanteen korjaamiseen. Sellainen ajattelu ja toiminta, joka joko kiistää yksilön perspektiivin tai sen merkityksen täysin, tai sitten pitää sitä perspektiiviä mielivaltaisena ja vapaavalintaisena huvina tai ylellisyytenä, ei voi sisältää mitään merkityksellistä käsitystä rakkaudesta.
