Tämä on jälleen pitkä teksti. Alkuosa on lähinnä närkästystä, varsinainen asia on lihavoidun väliotsikon jälkeen.
Kun puhutaan minun “lukeneisuudestani”, niin ei pointti ole se, että pitäisi saada esiintyä tai tulla tunnustetuksi jotenkin erityisen “lukeneena”. Vertailun vuoksi täällä on jotain, jotka pitävät minua aivan viimeisenä mahdollisena häirikkönä, joka on vaihtanut Jumalan kirkkauden pelkkään kirjaviisauteen, psykologiaan ja filosofiaan; vastustaapa Pyhää Henkeäkin vielä. Jos joku on sitä mieltä, että kaikki lukemani on roskaa, enkä tiedä mistä puhun, niin sitä mieltä saa ja voi olla.
Mutta ei voi olla sekaisin ja vuorotellen kahta mieltä samasta asiasta. Tai sanoa yhtä aina yleisellä tasolla ja vastakkaista aina yksityiskohdista puhuessa.
Oikeasti kyse on siitä, että niissä asioissa, mitkä tässä taustaoletusten tasolla ovat kiinnostavia ja problemaattisia, luterilaisuus ja kalvinismi ovat kimpassa. Kaikki anabaptistit, kuten myös baptistit ilman anaa, ovat versioita tästä. Kalvinismista kehittyi metodismi. Josta taas syntyi helluntailaisuus. Josta taas karismaattisuuden aallot.
Helluntailaisuuteen ja sen perillisiin pätee toinen kritiikki tässä esitetyn lisäksi. Minua vain arveluttaa kritisoida helluntailaisia, koska siitä tulee sellainen vaikutelma, että 1800-luvun tai sitä vanhempi protestantismi on sitten se parempi vaihtoehto. Ja tähän mennessä kukaan ei ole esittänyt helluntailaisuutta vastaukseksi tai ratkaisuksi 1800-luvun tai sitä vanhemman protestantismin saamaan kritiikkiin, joten en joudu harrastamaan tällaista kahden kerroksen kritiikkiä.
Kuulostaa vähän katteettomalta erikoisuuden tavoittelulta yrittää esittää, että on jotain variaatioita, jotka pitäisi tässä kohdassa huomioida. Jos on, niin kerro meille niistä. Se, että seurakunnissa on jotain eroa, jopa nimen lisäksi, ei millään tavalla tarkoita, että niillä olisi tässä asiassa eroa. Tai se, että ne tekevät jotain sosiaalisesti tai hallinnollisesti eri tavalla, jotenkin muuttaisi niiden metafyysistä pohjaa.
“Minusta tuntuu, että tässä ei nyt huomioida <jotain, mitä ei tarvitsekaan huomioida>!!!”
Tässä ei ole oletettu luterilaisuudesta yhtään mitään. Koko ajan odotan ja toivon, että joku tulisi nimeämään niitä asioita, mitä on oletettu. Mitään ei ole leimattu, jos koko ajan on puhuttu asian yksityiskohdista. Se näyttää leimalta siksi ja vain siksi jos se menee yli hilseen, että mihin väite perustuu.
Olen käynyt luterilaisen rippikoulun ja viihtynyt kirkolla useamman vuoden. Ja hengaillut kaksi eri kertaa, useamman vuoden mittaisen jakson, useammassa eri luterilaisessa lähetysjärjestössä ja herätysliikkeessä. Ei minun tarvitse mitään olettaa. Jotta voit väläytellä, että minä en jotain tiedä, sinun tarvitsee ensin tietää se, mitä olen sanomassa.
Kyllä minä tiedän, mistä puhun. Voin esittää sen vaikka sadalla eri tavalla sitä varten, että joku niistä kerroista jotenkin avartaisi asiaa. Koko ajan mietin eri tapoja summata tai alleviivata tai havainnollistaa, että mistä tässä on kyse. Mutta jos joka kerta se menee ohi, ja vastassa on joku luterilaisen kokemus, joka hänen mielestään on kyllä ihan riittävä ja hyvä, niin se on kaikki turhaa vaivaa.
Olen ollut, niin kauan kuin muistan, erinomaisen kiinnostunut vastauksista näihin samoihin kysymyksiin. Mutta niitä ei ole ollut kenelläkään. On ollut joku keinotekoinen seinä vastassa. Sen seinän olemuksen ymmärtää vasta, jos vastauksia hakee protestantismin ulkopuolelta. Luterilaiset eivät etsi totuutta siinä merkityksessä kuin se Platonin teksteissä tai katolisuudessa käsitetään. Tämä ei ole arvio tai arvostelma, vaan määritelmä. Sen sijaan, että he olisivat avoimia sille, että jollain tavalla yksi totuus selittää koko todellisuuden (analogia entis), he määrittelevät, että totuus on kaksi rituaalia ja yksi kontekstiton tapa lukea yhtä kirjaa (analogia fidei). Ja kaikki muu on totuuden ulkopuolella.
Osaatko kertoa, miten luterilaisuus ja kalvinismi eroavat tässä uskon analogian tai kahden regimentin kohdassa? Oletko kuunnellut kymmeniä tunteja John MacArthurin opetuksia? Tai useampaa Paul Washerin pitkää palopuhetta? Tai pidennettyä viikonloppua, jossa Suomen reformoidut baptistit hehkuttavat itseään?
Osaan kertoa, miten protestanttiset liikkeet eroavat toisistaan keskeisiltä osiltaan. Siksi osaan kertoa myös, että miksi ne tämän aiheen, eli näiden otsikon tarkoittamien taustaoletusten osalta eivät eroa toisistaan. Anglikaanit ovat keskeinen heikko kohta tiedoissani. Mutta käytäntö osoittaa, että siellä suunnalla ei ole mitään tukevaa maata tiedossa. Siellä on sekä parempaa että pahempaa kuin “tavallisissa” protestanttisissa kirkoissa. Käsittääkseni anglikaaninen oppi muodostui alusta alkaen jonkinlaiseksi kompromissiksi katolisen ja reformoidun teologian välille. Mutta koska se ei näytä olevan erityisesti juurtunut kumpaankaan, on siellä nyt sekaisin sekä katolisia että emergenttejä ja postmoderneja vaikutteita.
Mutta kun nämä eivät ole mitkään kirkkojen kauneuskilpailut. Keskeistä ovat nuo oletukset. Ja niiden vaikutus siihen, miksi en saanut vuosi toisensa jälkeen mitään kiinnostavia vastauksia luterilaisissa piireissä.
Leikin tässä vielä hetken paholaisen Lutherin asianajajaa:
Luther kiittää Jumalaa koko luomakunnasta, niin ruoasta kuin juomasta, kodista, luonnosta ja kaikesta. Tämä on näennäisesti paras vasta-argumentti siihen, että luterilaisuus ei näkisi arvoa luodulla tai luotuisuudella. Kun Luther hurskaasti kiittää Jumalaa, tai luterilainen duunari kiittää Jumalaa elannostaan, niin mitä hän tarkoittaa? Että hänen työpaikkansa on jollain tavalla Jumalan tarjoama? Vai onko niin, että se on maallisen regimentin piirissä toimivan yrittäjän tarjoama? Yrittäjä voi olla täysin ateisti ja materialisti. Mutta Jumalaa kiitetään siitä ajatuksesta, että on sallinut kiittäjän saada sieltä töitä.
Eli siinä kiitetään Jumalaa maailmasta, joka samaan aikaan on pahan vallassa, ja johon Jumalalla sillä tavalla ei oikeastaan ole mitään osaa eikä arpaa. Yksi ratkaisu on, että kiittäminen on sinänsä hyvä asia. Mutta jos ei kiitos kohdistu mihinkään oikeasti ymmärrettyyn asiaan, niin silloin se on lähestymistä huulilla, vaikka sydän on kaukana. Vasta-argumentti: Jumala on hyvä, eli Jumala on aina kiitoksen arvoinen. Vastaus siihen: No miksi ei sitten kiitä Jumalaa suoraan siitä, ja unohda tekaistuja aiheita välistä?
Kiittääkö Luther siis epäaidosti, pelkän olettamuksen varassa ja tekaistusta aiheesta? No, voihan siihen sanoa, että Jumala on luonut maailman kaikkinensa. Mutta onko sitten tapahtunut mitään? Onko Jumala luonut maailman, jossa jotkut ovat työttömiä, toiset köyhiä ja kolmannet pohjattoman yksinäisiä? Ei. Sanoo joku. Synti on tullut siihen väliin.
Onko sitten niin, että sillä, jolla riittää työtä, rahaa ja rientoja, synti ei ole tullut väliin? Vai onko niin, että sekä työllinen että työtön, varakas että varaton, tunnettu että yksinäinen jakavat saman, langenneen maailman? Onko heillä sitten yhtä suuri aihe kiittää siitä? En kysy, että onko Jumala sama ja yhtä hyvä molemmille. Kysyn, että onko heidän syynsä kiittää toimeentulosta, ystävistä ja vaikutusvallasta sama? Yhdistääkö heitä mikään heidän todellisessa tilanteessaan ja todellisessa kokemuksessaan? Vai onko ainoa yhdistävä tekijä se abstrakti toteamus, että kaikki on Jumalalta ja Jumala on itsessään ja sinänsä kiitoksen arvoinen?
Yksi virhe on pitää sellaista kirkkokuntaa, joka on olemassa täysin ja pelkästään siunatakseen tämän maailman poliittiset ja sosiaaliset järjestelmät. Sellainen, minkä tarkoitus on kapseloida tai paketoida usko ja tuonpuoleinen helposti hallittaviin muotoihin, joista ne eivät pääse vaikuttamaan maallisiin asioihin. Tai ne vaikuttavat turvallisesti ja vapaaehtoisesti, ilman mitään kiusallista kriittistä asennoitumista.
Toinen virhe on sille vastakkainen, eli sellainen kirkkokunta, joka on olemassa reformoidakseen maanpäälliseksi paratiisiksi samaiset järjestelmät. Eli silloin unohdetaan usko ja tuonpuoleinen kokonaan, ja nähdään merkitystä vain maallisella ja ajallisella. Silloin unohtuu, että vaikka ihmisten eriäviin osiin elämässä on paljon vaikuttanut sattuma, niin maallisesta näkökulmasta katsoen - ja tällainen kirkko katsoo asioita vain maallisesta näkökulmasta - siinä on ihan aitoa ansiota mukana. Jos kukaan ei tekisi eikä osaisi mitään, ei kenelläkään olisi mitään. Joten kunnia ja mammona sille, joka jotain tekee. Tämän huomiotta jättäminen tarkoittaisi loputonta väkivaltaa (tai jatkuvaa vallankumousta - sama asia) itse aineellista todellisuutta vastaan.
Yhteistä näille tavoille ajatella on se, että tällä todellisuudella ja tuonpuoleisella ei ole hirveästi tekemistä keskenään. Ja tämä on se kritiikin ydin koko tässä keskustelussa.
Todellinen kirkko taas olisi se, joka näyttäisi valoa asioihin. Sellaista valoa, jonka kautta olisi nähtävissä tämä, että vaikka ihmisillä on eri tasoisia valmiuksia saavuttaa menestystä, ystäviä ja vaikutusvaltaa, niin onni ja onnettomuus, terveys ja sairaus, ovat paljon sattuman varassa. Jumala voi saavuttaa hyvän tarkoituksensa sekä sen sattuman kautta, siitä huolimatta tai siihen erikseen puuttumalla. Joka tapauksessa siihen kiitokseen Jumalalle kaikesta hyvästä pitäisi liittyä pohjaton kritiikki sitä kohtaan, miten luotu on alistettu katoavaisuuden alle. Me kaikki elämme välttämättömän pahan keskellä. On kaksi mahdollista virhettä. Ja reformoitu ajattelu joutuu valitsemaan eli jatkuvasti heiluu niiden välillä. Toinen on pahan kiistäminen. Toinen on sen ajallisen välttämättömyyden kiistäminen.
Jotain on pielessä jos synnytystuskissa huokailu on jäänyt ohjelmasta pois. Jotain on pielessä jos Vuorisaarnaa ajatellaan “mahdottomana ideaalina” eikä itse varsinaisena evankeliumina. Jos mennään sanan merkitykseen Raamatun ulkopuolella ja Jeesuksen aikalaisille, ja tarkastellaan Raamattua sen valossa, niin evankeliumi ei ole että a) Jeesus on syntynyt, b) Jeesus on kuollut, c) Jeesus on ylösnoussut tai d) ihmisten syyllisyys on sovitettu. Nämä ovat täysin irtonaisia ja merkityksettömiä asioita sinänsä. Merkitys on sillä, että Vuorisaarnassa ilmoitetaan valtakunta. Se on, kirjaimellisesti, evankeliumin sisältö. Koko seikkailu pääsiäisenä on vain keino sinne pääsemiseen. Ei kukaan tee sovituksella mitään jos ei ole mihinkään menossa.
Tämä on erittäin keskeinen asia. Tämä valtakunta, tämä lupaus, on platonisen eroksen huipentuma ja täyttymys, jonka korkeuden voi käsittää esimerkiksi vertaamalla sitä Voegelinin Order and Historyn kolmannen ja neljännen osan sivuilta aukeavaan syvyyteen.
On tämän evankeliumin pervertoimista esittää, että a) siinä on kyse vain syyllisyydestä ja sovituksesta. Jos jokin valtio maan päällä haluaa olla se valtakunta, ja siten syrjäyttää evankeliumin, neutraloiden samalla koko siitä itseensä kohdistuvan kritiikin, sen pitää nimenomaan esittää, että evankeliumi koskee pelkkää syyllisyyttä. Eli että valtakunta olisi saatu jo toteen, ja olisi se valtio itse. Tai että b) valtakunta voidaan saada toteen poliittisen actionin kautta, kuten joku vapautuksen teologia tai vähemmistöjen oikeudet. Tai c) että se voidaan saada toteen ihmeiden ja merkkien kautta, plus tappelemalla “alueellisten henkivaltojen” kanssa. Tai että d) Jumalan valtakunta on psyykkinen, sosiaalinen, yhteisöllinen tai pseudohengellinen tila, joka tuotetaan järjestöissä ja liikkeissä erilaisten tekniikoiden ja menetelmien avulla.
Maailma ja sen järjestelmät, siis langenneiden ihmisten muodostamat poliittiset ja sosiaaliset rakenteet, tarvitsevat toimiakseen osattomuutta. Jos ne eivät jaa onnea ja onnettomuutta, ne eivät ole mahdollisia. Jos ne eivät valvo velvollisuuksia yhtä paljon kuin oikeuksia, ne eivät ole mahdollisia. Kun taas molempien jakaminen kuuluu niiden olemukseen väistämättä. Jos tätä yritetään kiistää, tullaan vain jakaneeksi niitä jollain hyvin kärjistyneellä ja vääristyneellä tavalla.
Sama tapahtuu kun seurakunnasta tulee hauskojen, fiksujen, miellyttävien, sosiaalisten ja esiintymistaitoisten yhteisyritys. Silloin kaikkien muiden tehtävä on olla näiden edellisten tuottaman tuotteen kuluttajia. Tämä on kuitenkin vain uusi muoto tällaisen seurakunnan, kirkon, liikkeen tai järjestön roolista senhetkisen maailman ja yhteiskunnan järjestyksen oikeuttajana ja uusintajana. Jos yhteiskunta menee siihen, että julkisivu on kaikki, niin miksi ei seurakunta sen osana menisi myös?
Joh. 18:36 Jeesus vastasi: “Minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta (κοσμος / kosmos); jos minun kuninkuuteni olisi tästä maailmasta (κοσμος / kosmos), niin minun palvelijani olisivat taistelleet, ettei minua olisi annettu juutalaisten käsiin; mutta nyt minun kuninkuuteni ei ole täältä”.
Langennut maailma esittää olevansa kokonainen, suljettu järjestelmä, joka kattaa kaiken olevaisen, ja johon ei kohdistu kritiikkiä tai vierasta näkökulmaa ulkopuolelta, esimerkiksi evankeliumin muodossa. Tämä on yksi sanan κοσμος keskeinen merkitys. Hassu rinnastus tälle on, kun katson muutaman järjestön toimintaa, että ne ovat muuttuneet samalla tavalla itseistarkoitukseksi. Eli niissä ja niiden toiminnassa näennäisesti kaiken keskiössä on Jeesus ja syntien sovitus - jotka, kuten edellä mielestäni osoitin, eivät tarkoita mitään ilman evankeliumia - ja todellisuudessa taas keskiössä on järjestö itse.
Edellä, melkein alussa, oli siis tarkoitus sanoa, että luterilaisuus ja kalvinismi ovat vaihtoehtoisia (ja minun mielestäni epäonnistuneita) yrityksiä ratkaista metafyysinen ongelma, jota ei olisi ilman protestantismia.