Minä ajattelen niin yksinkertaisesti kun olen Raamatun sanan mukaan “lain kautta kuollut pois laista”, niin minulle ei ole olemassakaan mitään ehtoja, jotka minun tulee täyttää tullakseni Jumalalle otolliseksi tai pyhittyäkseni, sillä kaikki ehtojen täyttämiset kuuluvat lakiin, jolle minä olen kuollut, siis mahdoton täyttämään niitä. Sen sijaan usko, jonka saan armosta ilman lain tekoja on vanhurskauteni ja pyhittää minua. Usko ottaa vastaan sen mitä Jumala antaa, ilman, että laki saa hyvien tekojen täyttämiseksi yhtään mitään aikaan. Uskon seurauksena minä kyllä teen hyviä tekoja jolloin puhumme luterilaisuudessa lain kolmannesta käytöstä ohjeena hyville teoille, mutta emme ansaitse niitä tekemällä mitään Jumalan edessä ja sitä paitsi me teemme kaikissa hyvissä teoissammekin syntiä, kun meissä on vielä liha, kuten Luther asian sanoo.
Näin on ainoa oikea uskominen ja se pitäisi saattaa kaikkien tiedoksi ymmärrykseen.
Tää on selkeästi luterilainen äänestys, jolla ilmenee vain oletettu luterilainen oikeaoppisuus. Laajemmassa kristillisyydessä kysymyksenasettelu ei ole välttämättä näin yksioikoinen.
Ja siis tiedostan toki, että näin pitää ollakin keskustelussa, jonka aihe on luterilaisuus.
5 viestiä yhdistettiin ketjuun: Uskoontulo muissa uskonnoissa
Keskustelu muista uskonnoista siirretty Agoralle uuteen ketjuun.
D
Pari videota joista on ollut suuri hyöty luterilaiseen opetukseen tutustuessa, vertaillessani eri tunnustuskuntien opetusta kasteesta ja ehtoollisesta, ovat nämä kahden kristityn ystävyksen, entisen evankelikaalin, nykyisen luterilaisen, ja katolilaisen nuoren naisen videot, joissa he haastattelevat LCMS:n pastori Bryan Wolfmuelleria. Keskustelua on naisena miellyttävää seurata kun osallisena ei ole monesti hieman fanaattisia, nuoria, Raamattua ja katekismuksia aggressiivisehkosti heiluttelevia miehiä.
Kasteesta:
Ehtoollisesta:
1500-ja 1600 -luvun käsitysten luterilaisten käsitysten mukaisesti, mitä sitten luterilaisen rivikristityn pitää tehdä jos nämä eivät toteudu paikallisesti?
Olen erittäin vähän asiaa tarkasteltuani huomannut että ensimmäiset luterilaiset kirkko-organisaatiot muodostuivat yleensä maallisiksi, maallista valtaa pitävien hallitsijoiden tuella. Ensimmäinen luterilainen Pyhässä Saksalais-roomalaisessa keisarikunnassa piispaksi nimitetty henkilö oli Nikolaus von Amsdorf. Hänet ilmeisesti Luther itse nimitti ja vihki piipaksi, koska alkuvaiheen luterilaisiksi johtajiksi muodostuneet maalliset hallitsijat eivät voineet kaikkialla olla luterilaisten yhteisöjen johtajia. Olen myös ymmärtänyt että tämä vihkimys oli Amsdorffin ensimmäinen ja ainoa pappisvhikimys, että hän olisi ollut tätä ennen teologian professori ja kaniikki, mutta ei pappi. Oliko hänen piispaksi vihkimisensä tarkoituskaan olla pappisvihkimys, vai oliko sen tarkoitus osoittaa hänen olevan paikalliskirkon “superintendentti” joiksi alkuaikojen luterilaisia johtajia kutsuttiin? Ilmeisesti Luther itse päätyi tällaisissa tapauksissa vihkimyksiin, eli jos henkilöllä ei ollut maallista hallinnollista statusta, ja hänet asetettiin alueellisen kirkko-organisaation johtoon, Luther näki hyväksi että henkilölle annettiin kirkollinen nimitys tehtävään.
Olen myös ymmärtänyt että erityisesti nykyisen Saksan alueella ensimmäiset luterilaiset piispat olivat usein pappien vihkimiä. Tätä en mitenkään paheksu tässä, kunhan totean.
Alkuvaiheessa luterilainen organisaatio oli ilmeisesti pitkään maallisten hallitsijoiden suojeluksessa, eikä kirkollista organisaatiota koettu tarpeelliseksi luoda, niin kauan kun maallinen hallinto turvasi luterilaisen organisaation. Olenko oikeassa?
Kun kirkollinen organisaatio sitten lopulta muodostui, mikä oli sen tärkein funktio, mitä varten se luotiin? Pappien tai piispojen vihkimistä oli tehty jo pelkästään pappien voimin, joten apostolisen seuraannon konkreettista luomista ei ilmeisesti nähty oleellisena yksityiskohtana, enkä tästä heitä moitikaan. Sukupolvien nimilista ei vanhoissakaan kirkoissa millään tavalla takaa sitä mitä oppia ja käytäntöjä on edustettu.
Olen myös ymmärtänyt että tämä kehitys oli hieman toisistaan poikkeava Skandinaviassa ja Pyhän Saksalais-Roomalaisen keisarikunnan alueella. Onko tästä jotain lyhyen ytimekästä luonnehdintaa mikä ero oli? Oliko ero nimenomaan se, että Skandinaviassa pyrittiin säilyttämään olemassaoleva piispallinen hierarkia korvaamalla roomalais-katolista oppia opettavat miehet luterilaista oppia opettavilla, kun taas Pyhän Saksalais-roomalaisen keisarikunnan alueella ei voitu tällaista korvaamista suoraan tehdä siellä tilanne oli monimutkaisempi.
Ja lopuksi, miksi nykyluterilaiset tarrautuvat niin innokkaasti yliseurakunnallisen kirkko-organisaation olemassaoloon ja tärkeyteen jos sillä ei ole luterilaisessa tunnustuksessa varsinaista hengellistä merkitystä?
Minä en varmasti ole oikea ihminen vastaamaan näihin kirkkohistorian kysymyksiisi, mutta ihan pari vaatimatonta ajatusta:
Hakeutua johonkin, missä ne toteutuvat. Etenkin nykyaikana on se siunaus, että liikkuminen on helppoa, ja erilaisia kristillisiä seurakuntia on paljon. Lähes kukaan ei ole sidottu vain siihen lähimpään kirkkoon ja sen jumalanpalveluselämään, jos siellä on menty harhaan. Toki myönnän, että esim. maaseudun vanhukset ym. ovat hankalassa tilanteessa.
Olihan siinä paikallisia eroja. Luterilainen itseymmärrys on, että ei perustettu uutta kirkkoa, vaan jatkettiin katolisen kirkon elämää evankeliumin sanalla puhdistettuna. Paikoin se toteutui selvemmin, paikoin käytännössä jouduttiin enempi inhimillisessä mielessä perustamaan “uusi kirkko”. Mutta, jos esimerkiksi Ruotsi-Suomen tilannetta katsoo, niin täällähän kirkko organisaatioineen päivineen oli ja pysyi, se vain luterilaistettiin - kuninkaan ohjauksessa toki. Mutta se ei ole kirkkohistoriassa lainkaan tavatonta, että kirkon jakautumisiin on vaikuttanut paitsi opilliset, myös poliittiset ja kulttuurilliset syyt. Niin se meni suuren skisman aikanakin.
Kirkko-organisaatio ei toki ole mikään ihan yhden tekevä asia, vaikka varsinaisesti kirkon kirkkoutta onkin tarkasteltava paikallisella tasolla. Sikäli, kun yksikään paikallisseurakunta ei luule olevansa maailman ainoa oikea seurakunta, on luonnollista, että se etsii yhteyttä toisiin seurakuntiin. Ja sitten, kun yhteys toisiin samalla tavalla uskoviin seurakuntiin on olemassa, on varsin luonnollista, että ne muodostavat yhdessä kirkko-organisaation. Näin siis ideaalitilanteessa. Mutta nythän Suomen ev lut kirkon kontekstissa tilanne on täysin vääristynyt. On lukuisia seurakuntia, joilla ei todellakaan ole uskonyhteyttä - on herätysliikkeiden messuyhteisöjä, jotka de facto ovat seurakuntia, vaikka niitä ei seurakunniksi kutsutakaan, ja on seurakuntia, jotka eivät de facto ole seurakuntia, vaikka niitä sellaisiksi kutsutaan ja niin edelleen. Tämä vääristynyt ja vinoutunut tilanne on minun nähdäkseni seurausta lähinnä siitä yksinlertaisesta tosiasiasta, että meillä on täällä historiallisesti ollut valtionkirkko ja luterilainen yhtenäiskulttuuri. Valtionkirkko ja luterilainen yhtenäiskulttuuri eivät toki ole kirkon hengelliselle elämälle välttämättömiä - usein ainakin valtionkirkko voi olla pikemminkin haitaksi. Tästä valtiokirkollisesta kirouksesta mimun mielestäni olisi kiire päästä pois, koska se on luonut tilanteen, jossa monet luterilaiset kristityt ehkä vilpittömästikin luulevat, että on oikein, että he ovat samassa kirkko-organisaatiossa kaikenmaailman heretikkojen kanssa.
Kun varsinkin vielä ortodoksit ja katolilaiset hypettävät vieressä oppiaan ainoasta oikeasta kirkosta, ja heistä tahtomattaankin katsotaan mallia, tilanne voi muodostua sellaiseksi että pidetään tiettyjä asioita aivan turhaan ihanteena, jopa vastoin 1500-luvun reformaation hahmottelemia suuntaviivoja. Mutta niinhän se aina on, että aikoinaan vallankumouksellisista kasvaa iän myötä konsensukseen pyrkiviä keski-ikäisiä. Eikä se varmasti ole aina pahakaan asia.
Tuo alkuvuosikymmenien luterilaisten alueellisten kaitsijoiden “superintendenttien” valinta minua kyllä kiinnostaa. Jos jollain on vinkata jotain kirjallisuutta luettavaksi, olen kiitollinen. Näiden superintendenttien joukossa oli ilmeisesti yhtä lailla akateemisesti kunnostautuneita teologeja ja keisarikunnan maallisen vallan haltijoita joita luterilainen aate ja sen suojeleminen kiinnosti. Näitä superintendenttejä ei ollut alkuvaiheessa mahdollista valita kaikkia pappien joukosta, eikä ilmeisesti sitä nähty tarpeelliseksikaan. Suuresta osasta superintendenttejä kuitenkin ilmeisesti tuli ajan myötä myös luterilaisia pappeja, vai onko näin? Tämä vaikuttaa minusta todella hyvältä. En ole koskaan pitänyt siitä että papistolle on päätynyt myös kaikenlainen hallinto- ja järjestyksenpitovalta kirkossa. Harmi että se ei ole selvemmin säilynyt luterilaisuudessa.
Löysin tuosta lihasta vielä pienen pätkän Lutheria, joka on minun mielestäni upea esitys.
Joh.3: 6
Mikä lihasta on syntynyt, on liha ja mikä Hengestä on syntynyt, on henki.
Näiden kahden välillä on niin laaja kuilu, ettei sitä voida kuroa umpeen. Lihalla ja hengellä ei ole mitään yhteistä; ihminen on joko lihaa tai hän on henki. Niinpä Pyhä Johannes julistaa: “Mikä lihasta on syntynyt, on lihaa” tai pysyy lihana. Hän ei tietenkään viittaa teurastamon kojussa teurastettuun tai siellä myytäväksi tarjottavaan lihaan, vaan hän puhuu fyysisestä syntymästä, joka antaa ihmiselle elävää lihaa ja fyysistä elämää. Tähän viitaten Kristus sanoo, että fyysinen syntymä pysyy fyysisenä ja tuottaa fyysistä elämää eikä mitään muuta, ja että itsessään “ihminen on vain lihaa”. Kristus tiivistää kaiken tämän yhteen sanaan “liha” sanoen: “Mikä lihasta on syntynyt, on lihaa”, eli sillä on fyysinen ja elävä elämä. Olipa kyseessä kuningas, ruhtinas tai herra – kaikki jakavat samanlaisen syntymän; ja ihmiset, joilla on ollut vain tämä fyysinen syntymä, ovat vain lihaa. Tämä merkitsee kaiken maailmassa olevan ylevän ja arvokkaan tuomitsemista, kutsukaa sitä millä nimellä haluatte: jalo tai halpamainen, mahtava, älykäs, harkitseva, rikas, viisas, järkevä, samoin kuin kaikki oppineet ihmiset. Sillä kaikki, mikä on syntynyt fyysisesti, on fyysinen olento. Ja jos sillä ei ole toista syntymää, se ei koskaan ole mitään muuta kuin fyysinen olento, joka katoaa. Todellakin, tämä katkaisee maan jalkojemme alta; kyllä, se todella tuomitsee meidät. Tässä on huomattava, että sitä, mitä kutsumme “fyysiseksi”, heprealaiset kutsuvat “lihaksi” tai “lihalliseksi”. Näin ollen tämä jae lausuu kauhistuttavan tuomion koko maailmasta, tuomion, joka on verrattavissa Pyhän Paavalin Roomalaiskirjeen 11. luvussa lausumaan tuomioon, jossa hän sanoo: “Jumala on sulkenut kaikki tottelemattomuuteen, että hän armahtaisi kaikkia” (Room. 11:32). Samoin Room. 3:23: “Kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat Jumalan kirkkautta vailla.” Ja Ef.2:8-9: "Armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta-se on Jumalan lahja, ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi.”
-
Joh.3: 6-7.
Mikä Hengestä on syntynyt, on henki. Älä ihmettele, että minä sanoin sinulle: teidän täytyy syntyä uudesti, ylhäältä.
Näin me synnymme uudesti uuteen elämään, joka on erilainen kuin maailman tapa. Luonnollinen äitisi ei voi auttaa sinua tähän elämään ruumiillaan, rinnoillaan ja vauvan juomalla maidolla. Myös vauva tarvitsee kehdon, vaatteita ja kenkiä; se on kasvatettava asianmukaisesti ja säädyllisesti. Kaikki nämä vanhempien tuen ja ravinnon elementit ovat osa fyysistä syntymää. Mutta kun kaikki tämä on ohi; kun makaat haudassasi ja hyvä ystäväsi, isäsi, äitisi, hallitus ja ruhtinaat eivät voi seurata sinua, vaan ovat voimattomia auttamaan sinua; kun voima ja valta hylkäävät sinut ja jätät taaksesi suosiosi, kunniasi, rahasi ja omaisuutesi; kun sinut haudataan – silloin tarvitaan uusi syntymä. Silloin on välttämätöntä katsoa toiseen olemassaoloon, olemassaoloon, johon evankeliumi ja kaste minut kutsuvat, nimittäin kun Pyhä Henki synnyttää minut uudelleen iankaikkiseen elämään, kasvattaa, ravitsee ja vaatettaa minut uudelleen. Tämä vaatii muita rintoja ja nännejä, erilaisen huoneen ja erilaiset vaatteet ravitsemaan ja vaatettamaan minua – ravitsemaan ja vaatettamaan minua iankaikkiseen elämään ja tekemään minut kelvolliseksi taivasten valtakuntaan. Näin hengellinen syntymä saadaan aikaan Jumalan sanan, kasteen ja uskon kautta. Jo nyt, kun vaellamme tällä maan päällä, olemme jo tässä syntymässä, jos uskomme. Totesin aiemmin, että uutta syntymää tai hengellistä elämää ei voida havaita viidellä aistilla. Se on näkymätön. Ei miekka eikä voima, kulta eikä hopea, ei kruunu, valtikka eikä valtakunta voi auttaa tämän elämän saavuttamisessa; se annetaan uuden syntymän kautta. Ja tämä uusi elämä kestää, kun tämä fyysinen elämä päättyy, kun fyysinen syntymä katoaa ja muuttuu tomuksi. Kun fyysistä syntymää ei enää nähdä eikä tunneta, “silloin hengellinen elämä pysyy, ja meidät herätetään eläviksi kuolleista.” Tämä syntymä on näkymätön ja aineeton; siihen vain uskotaan. Me uskomme, että se, mikä kumpuaa hengellisestä olemassaolosta, on hengellistä, ja että sen tärkein aarre on syntien anteeksianto ja iankaikkinen elämä. Samaan aikaan kristittyjen on edelleen osallistuttava myös ulkoiseen elämään. Maan päällä ollessaan he antavat isän ja äidin elättää itseään; heitä hallitaan edelleen, ja he itse hallitsevat; he syövät ja juovat; heillä on vaatteet ja kengät, heillä on talo ja koti, rahaa ja tavaraa.
Martti Luther, The Gospel of St. John, p. 288-290.
Hyviä pätkiä, mutta muista nyt sitten mikä siellä Magnificat-kommentaarissa on Lutherin itsensä näkemys ihmisen olemuksesta. Että ihmisessä on kahdenlaista lihaa, aristoteelisen substanssin ja forman liha, nykyisin usein ruumis-sanalla ilmaistu ja aksidenssi-liha, eli henki-liha -jakoon kuuluva liha. Vaikka käännöksissä käytettäsiin ruumis-sanaa, alkuperäisessä sitä ei välttämättä ole.
Itse olen alkanut kiinnittää tuohon huomiota lukiessani Lutheria tai muita varhaisia luterilaisia teologeja, koska se näyttäisi olleen olennainen asia luterilaisuuden varhaisvaiheessa. Noissa pätkissä Luther selvästi puhuu aksidenssijaottelusta, henki-liha -jaottelusta. Hän ei siis mielestäni kuvaile noissa ihmisluonnon substanssin liha-osaa, minkä pelastumista minä jaksan edelleen puolustaa.
Meillä menee helposti liha ja rumis sekaisin. Liha on sielullista ja ruumis on sen orgaani. Siksi ruumiimmekin muuttuu tomuksi kun liha ei pysty pitämään sitä elinvoimaisena. Jumala kyllä sitten palauttaa meidät tomusta ja antaa meille uuden hengellisen ruumiin, jota ei taluta sielullinen turmeltunut liha.
Paitsi että Lutherin katolisen perinteen mukainen, Magnificat-kommentaari ei määrittele sitä nykyisin ruumiiksi käännettyä lihaa näin. Luther nimenomaan suoraan sanoo että kolmijaossa koko ihminen on lihaa/ruumista, koko ihminen on sielua ja koko ihminen on henkeä.
Tätä antropologista näkemystä ei tietenkään tarvitse pitää totena, mutta yritettäessä ymmärtää tekstejä joissa näitä termejä käytetään, on tärkeää olla selvillä siitä mitä niillä on alunperin tarkoitettu. Teologia, sen ymmärrys ja ilmaisutavat muuttuvat ja saavat muuttua, mutta kun nykyajasta käsin luetaan 1500-luvun tekstejä ei saa lukea anakronistisesti.
Nimenomaan isästä ja äidistä ja fyysisesti syntyneenä synnymme tähän lihan ruumiiseen, siis sielullisen lihan hallitsemaan ruumiiseen, lihan orgaaniin. Siksi tarvitaan uusi syntymä Hengestä, jotta Henki kuolettaa lihan ja sen rampauttaman ruumiin ja syntyy uusi hengellinen ihminen ruumiineen, joka ei enää ole kadotuksen alainen.
Tätä en ole kiistänyt missään vaiheessa. Olen vain yrittänyt osoittaa miten katolisesta teologiasta Lutherille periytynyt raamatullinen antropologia yrittää selittää ihmistä. Nykyinen ruumis-käsite on täysin eri asia kuin Lutherin kolmijaollaan ilmaisema ruumis, alkukielillä usein liha, niin kuin @cymbus myös toi esille.
Jos nyt vaikka antaisit mahdollisuuden sille että monessa kohtaa Lutherin tekstejä ruumis/liha (mitä sanaa nyt käännöksessä onkaan käytetty) ei tarkoita fyysisyyttä, kudosruumista vaan koko ihmisessä olevaa lihaisuutta, mikä on harmillisen epäselvästi eri asia kuin henki-liha akselin lihallisuus.
Näihin käsitteisiin liittyvä käsitteellinen pyörittely luterilaisuudessa on kyllä mahdollisimman epäselvästi systematisoitu. Jokainen tulkitsija esittää omia näkemyksiään joissa käsitteet selitetään eri tavoin. Itse aion pitäytyä siinä että Luther itse käytteli antropologisia käsitteitä jotka ovat minulle jo katolisuudesta tuttuja.
Edellisessä viestissä kirjoittamastasi asiasta en missään nimessä ole ollut eri mieltä, edes katolilaisena.
Valitettavasti vain “Matti” ja “Maija” eivät tajua mitä sinä ajat takaa? Jäihän Lutherille toki Room.kat. kirkosta jäämiä hänen varhasemmalle kirjalliselle tuotantokaudelleen, jotka sitten katosivat hänen tuotannostaan. Mitä sinä haluat nyt erityisesti tuosa esille tuolla Magnificatilla? Minulla kun on tunne, ettet ole lukenut paljonkaan Lutherin tuotantoa?
En nyt tässä vaiheessa halua tuoda esille yhtään mitään. Olen minä lukenut Lutheria viime vuosina jonkin verran enkä ole varsinaisesti eri mieltä missään, mutta pistää silmään tuo, että Lutherilla on paljon ajattelua, myös myöhemmässä tuotannossan, jolla on juuret syvästi hänen aikansa katolisuudessa, mutta nykyluterilaiset eivät sitä enää näe koska katolisuuden kehitys nykyaikaan on heille vierasta. Eikä se haittaa. Itse asia on tärkein. Kunhan Jeesusta julistetaan. Reformaatiohan oli nimenomaan uudelleen muotoilu ei muodon täysi vaihtaminen. Itse näen sen näin että on ihan luonnollistakin että paljon on myös pidetty vanhasta.
Nimenomaan se, että olen kuitenkin vahvasti oppinut kristityksi sellaisen katolisuuden keskellä jota voisi jopa nimittää “evankeliseksi katolisuudeksi”, on ollut minulle mielenkiintoinen näkökulma luterilaisuuteen tutustuessa. Näen sen aatehistoriallisen kehityksen mitä katolisuudessa on 500 vuodessa tapahtunut ja näen miten reformaattorit kasvattivat sen saman lähtökohdan mikä nykykatolilaisillakin on, uudeksi muodoksi reformaatiossa.
Olen jopa alkanut kokea sympatiaa sen väittämän suhteen että luterilaisuus olisi oikea katolinen kirkko! Sen näkee nimenomaan siinä että tietää mihin katolinen kirkko on päätynyt 500 vuodessa siitä samasta lähtökohdasta mistä reformaatiokin ponnisti.
Näin, mutta tarvitseeko Jumala vielä ‘tomua’? Näin perinteisesti uskotaan, mutta yhtäläiset ongelmat syntyvät kuin jos pelkkä henki (ruumis)? Kaikki on ylösnousemuksessa (toinen) uutta ja muuttunutta, jota emme ymmärrä. Ruumis on uusi eikä liha eikä edes tomu, vaan jotakin uutta ja muuttunutta, mutta henki ja sielu on sama puhdistettuna, mikä alkoi jo ajassa. (Sanat eivät osaa kertoa.)
Oman kokemuksen mukaan valtaosa kaikenlaisista kristityistä uskoo niin että tomun muuttuminen ei tarkoita tomun olemassaolon loppumista, vaan nimenomaan sitä että sen olomuoto muuttuu. Miksi Jumala hylkäisi tomun jonka hän loi ja sanoi että se on hyvää ja piti sitä arvollisena materiaalina luomakunnan kruunun luomiseen.
Monet kristityt ajattelevat niin että Jumalan pelastus on ensin tomun saattamista langenneeseta tilasta luotuiseen tilaansa ja sitten lopulta tomun muuttamista sen kirkastettuun olomuotoonsa, niin kuin Jeesuksen ruumiillekin tapahtui.
On unohdettu, että Luther ei luopunut katolisuudestaan eikä tullut ‘luterilaiseksi’. Hän halusi vain puhdistaa pahimmat vääryydet ja harhauskomukset kirkostaan. Vastoin haluaan asiat menivät monissa kohdin toisin.
Onko vieläkään kukaan kirjoittanut ja tutkinut asioita niin paljon kuin Luther? Ei hänkään tietystikään kaikessa oikeassa ole uskonnon neronakaan, mutta pelastava usko ja ydin kirkastui selväksi.