Itse voisin allekirjoittaa tuon Lutherin tekstin. Ei tuollaista mielialaa paljon tapaa luterilaisten keskuudessa. Ainakaan käytännössä. Se miksi meiltä puuttuu kilvoitus ja ohjausperinne johtuu juuri Lutherin uudesta tradionmuodostuksesta. Hylättiin vanhat traditiot ja luotiin tilalle uudet. Tulos näkyy surkastumisena hengellisessä kilvoitusperinteessä. Luterilaisuudessa opilliset kysymykset nousevat voimakkaasti esille ja saavat moraalisen muodon. Tällä tarkoitan sitä, että dogmasta tulee moraalifilosofiaa. Oikeastaan oppi korvataan oikean opin moraalisella valvomisella.
1 tykkäys
Kun liikuin aikoinaan jonkin verran luterilaisissa puhdasoppisissa piireissä, niin niissä korostettiin sitä, että jos ei ole oikeaa oppia, ei ole myöskään oikeaa uskoa ja uskonelämää, kilvoitusta tai pyhitystä. Jos ihminen, joka haluaisi olla kristitty, uskoisi edelliseen väitteeseen, hänen pitäisi ensin varmistua ehdottomalla varmuudella siitä, että kristillinen oppi on kaikin puolin oikeaa ja puhdasta. Miten hän siitä vakuuttuisi, jos Raamattu olisi hänelle ainoa auktoriteetti, sillä sitä voidaan tulkita niin monin eri tarvoin, eikä sen kautta voida siksi siis päästä varmuuteen oikeasta opista. (“Hengen valaisuja” Raamatun äärellä on tuhansia erilaisia.) Hänen täytyisi valita jokin kirkollinen taho auktoriteetikseen. Valintamahdollisuuksia ei ole kovin monta, ja luterilainen vaihtoehto ei ole myöhäisyytensä tähden varmaankaan uskottavin auktoriteettivaihtoehto. Kenelle kuuliaiseksi antautua, jos ei omaan järkeensä Raamatun äärellä ja mahdollisesti harhaiseen privaattiin “Hengen valaisuun” sen äärellä voi luottaa?
Tässä tulee juuri se mitä yritin sanoittaa. Täytyisi hallita pilkuntarkasti koko aparaatti. On kuitenkin harvoja jotka hallitsevat koko koneiston ja jaksavat skarpata, uudelleen ja uudelleen. Sitten tuo raamatun tulkinta rakennetaan MINÄN ympärille ja koko sillisalaatti on valmis.
2 tykkäystä
Minä ajattelen, että ei kumpaakaan. Ei tuo kuvaus ole mikään uskon ideaalitila, eikä myöskään Lutherin erityinen, hiukan sairaalloinen sieluntila - jota ei esiintyisi muilla ihmisillä. Tuo kuvaus kuvaa syvästi uskovaa ihmistä ajanhetkellä t1. Ajanhetkellä t2 tilanne voi olla toinen.
Tuollainen uskonvarmuus ja siitä kumpuava vastaanpanematon toiminta on monen vastakääntyneen todellisuutta, esiintyypä sitä myöhemminkin jos kyseinen kristitty on saanut riittävästi oikeaa hengellistä ravintoa, ja on päässyt pitkän kuivan kauden jälkeen tiedostavaan ja tuntevaan armon tilaan. Uskoonhan liittyvät oleellisesti tuntemiset ja kokemukset - ei uskonvarmuuden saavuttamiseksi vaan lupauksiin uskomisen seurauksena.
Voisinpa väittää myös, että kaikki vanhat luterilaiset herätysliikkeet ovat alkuheräyksensä aikana olleet luonteeltaan tuollaisia, ennen kuin ovat sitten pikkuhiljaa muuttuneet nukutusliikkeiksi seuraavien sukupolvien aikana.
Uskon ideaalitilaksikaan Lutherin kuvausta ei voi sanoa, koska ihminen ei kauaa kestä taivaallisia tuntemisia - se on varsin kuluttavaa, jossain vaiheessa tulee takapakkia: epäilyksiä, välinpitämättömyyttä, laiskuutta, kiusauksia, koettelemuksia ja ristinkantamista, jotka on tarkoitettu myöskin uskovan ihmisen osaksi tällä maallisella matkalla siinä missä äärettömän uskonvarmuuden ihana tilakin.
Olen muuten eri mieltä siitä, että tavallisen kristityn pitäisi hallita pilkuntarkasti koko dogmaattinen aparaatti. Oikean opin tarkoitus on varmstaa vain se, että keskitytään Kristukseen ristiinnaulittuna eikä mihinkään muuhun.
1. Kor. 2:2 Sillä minä olin päättänyt olla teidän tykönänne tuntematta mitään muuta paitsi Jeesuksen Kristuksen, ja hänet ristiinnaulittuna.
1 tykkäys
Viisaasti puhut koko tekstin. Täytyy antaa täydet komppaukset.
Sen sijaan @Glacialis in viesti mietityttää. Olet määritellyt Jumalan tässä omalla tavallasi, joka ei ole koko totuus tai totuus lainkaan, vaan oma jumalankuvasi. Sinun jumalasi säästäisi eläimet ja koko luomakunnan kärsimyksiltä. Näin lopulta taivaassa onkin, mutta ei langenneessa maailmassa. Lisäksi ihminen laitettiin luomakuntaan hallitsemaan sitä viljellen ja varjellen. Siten esimerkiksi karjanpito ja eläinten ravinnoksi hankkiminen on aivan raamatullista ja oikein. Myös koko luonnon ravintoketju perustuu tähän.
Jos et voi uskoa Jumalaan, joka luo, siunaa ja sallii tällaista, sinä muodostat oman jumalakuvasi, joka epäraamatullisena on itse tehty epäjumala. Osa luomakunnan kärsimyksistä on siis syntiinlankeemuksen seurausta ja osa kuuluu vain sen luonteeseen. Silti meillä on auttava ja rakastava Jumala, johon me hädässä voimme turvata ja joka on luvannut auttaa.
Johtuu siitä ettei Lutheria ymmärretä tässä kohdin. Annan hänen itsensä vastata mitä hän tarkoittaa sillä, että usko tekee meistä aivan toisia ihmisiä:
For on Him has God the Father set His seal…this is the work of God, that you believe in Him whom He has sent.
With this word “seal” God proposes to subordinate what is proud, holy, and wise in this world to this teaching and to this single Teacher, Christ. For today the question is still debated whether we are justified and obtain eternal life through our own preparations and good works, through our love, our actions, and our merits. But compare the two, and see whether your works, your merits, your fasting, your praying, and your pilgrimages are the flesh and the blood of Jesus Christ. See whether they are the food which the Son of Man gives. Place the two next to each other, and examine them: my body, my toil and labor, and Christ’s body. No matter how much I have fasted and prayed to the saints, how often I have gone on pilgrimages, abstained from sleep, and performed this or that work -put all this on one pile, stuff it into one sack, and see whether such works are the body and blood of Christ. They will fall far short. Then why does anyone boast of being saved by good works? We cannot give ourselves this food; we must obtain it from the Son of Man. Therefore all that is necessary is that Christ affix His seal, and I am assured that my God is gracious to me. For He does not say: “You will give and place before Me this food which gives you eternal life.” But He says “I will give you this food. The Son of Man, whom you see before you, will distribute it. You must receive this food, His flesh and blood, from Him. Therefore be alert, stretch out your hand for this food, which is He, Christ Himself, namely, His flesh and blood. This is not your work; you did not perform or effect it. It is God’s work exclusively, and it comes into being without any co-operation whatever on our part.” Christ was conceived by the Holy Spirit and was born of the Virgin Mary. Mary, however, did not bring Him into being, but the Holy Spirit, by whom He was conceived. She only lent her body and her members that He might be born into the world of her. Then how can I be so foolish as to presume to accomplish this by means of my works:?
Martin Luther, LW 23, p. 15-16.
Edelleen Luther sanoo siitä, miksi minkäänlainen kilvoitus ei koskaan voi saavuttaa sitä minkä usko saavuttaa, eli vanhurskauden ja iankaikkisen elämän Jumalan luona:
But God by no means condemns’ the good works of the godly, as, for example, subjection to the government, honoring one’s parents, doing good to one’s neighbor. Such acts are truly the work and service of God, for they are commanded by Him. However, these works are not directly and immediately performed for God but for man. They are an external service of God, but they are directly related to man only. But here God refers to a service which pertains only to Him and does not serve man.
Martin Luther, LW 23, p. 25.
Ei ole mitään hyviä töitä, joilla me voisimme vanhurskautua Jumalan edessä, koska hyvät teot suuntautuvat aina lähimmäiseen, ei Jumalaan. Jumala ei tarvitse meidän hyviä tekojamme. Usko ainoastaan suuntautuu kohti Jumalaa ja saavuttaa ja ottaa vastaan pelastuksen.
Minusta tämä on ihan turha vastakkainasettelu. Kristuskin sanoo, että lähimmäiselle tehdyt hyvät teot on tehty Jumalalle. Ja minun on melko haasteellista ymmärtää, miksi esimerkiksi rukoilu ei olisi hyvä teko. Huonoko se sitten on?
4 tykkäystä
Kyllä, mutta jos niitä ei ole tehty uskossa ne eivät ole minkään arvoisia, häikäiskööt kuinka häikäisevätkin. Usko yksin vanhurskauttaa, eivät teot, eivätpä edes uskon seurauksena tehdyt hyvät teot. Kristus yksin on hankkinut meille vanhurskauden ja sen voi ottaa vastaan yksin uskolla. Voit lopettaa ryyppäämisen ja tupakanpolton, voit avustaa lähimmäistäsi raha-ja muissakin asioissa, voit tehdä pyhiinvaelluksia ja rukoilla lumpiosi hajalle lattiaa vasten jne., mutta jos sinulla ei ole uskoa, eivät nämä teot auta sinua rahtuakaan Jumalan edessä, sillä ne ovat farsiseuksen tekoja. Sen sijaan jos sinulla on usko sinä pelastut, vaikka olisit ryöväri ristillä.
1 tykkäys
Laitoin alun alkaen tänään näkyvälle laittamasi tekstini piiloon. Siihen liittyy teodikean ongelma. Se ei ole foorumin kristillisen puolen käsittelykohde kannaltani. Koska kommentoimasi tekstini ei kuulu tämän ketjun aiheeseen, mutta otit sen kuitenkin esille, vastaan kommenttiisi sen pohjalta, kuin se liittyy Lutheriin.
Aikaisemmin tässä viestiketjussa on nähtävissä Luther-lainaus, jossa Luther sanoo, että Jumala “salaa siis…vanhurskautensa nurjamielisyyden alle. Tässä on uskon ylin aste: …Uskotaan vanhurskaaksi hänet, joka oman tahtonsa mukaisesti meidät ehdottomasti tekee kadotukseen tuomittaviksi, niin että hän, Erasmuksen esityksen mukaan näyttää nauttivan kurjien tuskista ja ansaitsevan paremminkin vihaa kuin rakkautta. Jos minä siis jotenkin voisin käsittää, millä tavalla se Jumala on laupeas ja vanhurskas, joka osoittaa niin suurta vihaa ja nurjamielisyyttä, ei usko olisi tarpeen. Mutta koska tätä ei voida käsittää, syntyy, kun tällaista saarnataan ja ilmoitetaan, mahdollisuus uskon harjoittamiseen, ja juuri siten, että Jumalan kuolettaessa usko elämään harjaantuu kuolemassa.” (Luther: Sidottu ratkaisuvalta. 1982, 50-51.)
Koska Lutherin näkökulmasta, ja kuten olen aikaisemmin väittänyt ja perustellut, myös Paavalin näkökulmasta, kristinuskon ydinsisältö näyttäytyy absurdilta tai järjenvastaiselta näkökulmasta, jossa ei ole läsnä järjen ylittävää uskoa, luterilaisesta näkökulmasta sellainen apologetiikka, jossa pyritään ennen kaikkea järjellisesti vakuuttamaan ihmisiä kristinuskon totuudesta, ei voi saada mielestäni luterilaisista lähtökohdista kannatusta. En näkisi sellaista apologetiikkaa itsekään kristillisenä. Climacus osuu Paavalin ja Lutherin tavoin oikeaan mielestäni myös, kun asettaa inhimillisen ymmärryksen ja uskon toisiaan vastaan. Esim.:
Kuvitelkaamme mies, joka haluaa uskoa. Nyt komedia alkaa. Hän haluaa uskoa, mutta hän haluaa varmistua asiastaan objektiivisen harkinnan ja likimääräisten arvioiden avulla. Mitä tapahtuu? Likimääräisarvioissa absurdi muuttuu joksikin muuksi. Siitä tulee todennäköistä, siitä tulee todennäköisempää, siitä tulee ehkä ylettömän ja erityisen todennäköistä. Mies on saavuttanut päämääränsä, ja on aika uskoa. Ja mies uskaltaa sanoa, että hän ei uskokaan kuin suutarit ja räätälit ja muut yksinkertaiset, vaan vasta perusteellisen harkinnan jälkeen. On siis aika uskoa, mutta kas, uskominen onkin käynyt mahdottomaksi. Melkein todennäköisen, todennäköisen sekä ylettömän ja erityisen todennäköisen hän voi melkein ja lähestulkoon tietää, ylettömän melkein ja erityisen melkein tietää, mutta uskoa hän ei sitä voi, sillä juuri absurdi on uskon kohde ja ainoa, johon on mahdollista uskoa. Juuri siksi, ettei kristinusko ole oppi, on, kuten osoitettiin, suunnaton ero sillä, että tietää, mitä kristinusko on, ja sillä, että on kristitty.
(Kierkegaard: Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus)
1 tykkäys
Puhut eri asiasta. Ei tämä selitä, miksi hyvät teot suuntautuvat vain lähimmäiseen.
Juuri näin! Olen itse koettanut aikoinani saada ihmisiä vakuuttumaan kristinuskon totuudesta järkisyin ja löytänyt mielestäni aika pakottaviakin perusteita kristinuskon tueksi ja onnistunutkin joskus siten saamaan ihmiset “uskomaan”, kunnes ole huomannut ettei heidän uskonsa olekaan aitoa kristillistä uskoa, vaan järjen vakuuttuneisuutta siitä, minkä he luulevat olevan kristillistä uskoa.
Minulla on muuten tuo Kierkegaardin kirja, jota siteerasit.
1 tykkäys
Ei Jumala tarvitse myöskään meidän uskoamme. Ei kyse ole siitä että Jumala tarvitsee jotain. Kyse on siitä mitä me tarvitsemme. Ja me tarvitsemme sekä uskoa että hyviä töitä.
7 tykkäystä
Lainaamasi Lutherin teksiin, täytyy ottaa huomioon tunnustuskirjojen, maininta, että pakanoiden hyvät teot ovat tosiasissa pahoja koska ne tapahtuvat ilman uskoa. Ilman uskoa kaikki on syntiä. Jumalan puolustukseksi täytyy kuitenkin sanoa, että Jumala haluaa pahojen ihmisten tekevän hyviä tekoja, vaikka Hän katsookin, tunnustuskirjojen mukaan, että ne ovat tosiasiallisesti pahoja.
Kaikki teot eivät suuntaudu lähimmäiseen, tämä karkea ja vinoutunut jaoettelu, ei ole Raamatun tekstien valossa totta. " Tämä tullee siitä koneistosta pihalle valmiina tuotteena, jonne on ängetty tietty teologinen softa." > Jumalanpalveluksessa esim annamme uhrin Jumalalle ( Hebr 13) se on Hengen aikaan saama hedelmä meissä, > näin teko suuntautuu Jumalaan. Lopulta lähimmäisen palvelu on palvelua myös Jumalalle.
Siksi hän antaakin sen lahjana meille.
Sitten on sinun lainauksesi Lutherilta. Tuossa on taas perustyypillinen katolinen kritiikki. Vaikka kritiikissa olisikin paljon totta, voimme kysyä menikö se homma överiksi? Missä ovat luterilaiset luostarit, pyhiinvaellus traditiot, paastot, pyhille osoitetut esirukouspyynnöt. Nämä ovat normaalia kristillistä kilvoitusta, eikä kukaan täysjärkinen kristitty ajattele, että näillä sitten pelastun. Katoliset lutherin aikana varmasti olit vihoutuneita kilvoittelu säännöissä. Lutherin ongelma oli se, että hän halusi poistaa väärät käytännöt, mutta siinä meni lapsi pesuveden mukana.
Tässä on tuo ilmiö mihin Thinkcatkin viittaa; Kognitiivisen dissonanssin pitkäkestoinen ristiriitatilanne, minkä Luther ratkaisi perustamalla uuden kirkon ( kuten lähetyshiippakunta) ja muokkaamalla uuden tradition perinteen. Siinä meni 1500 vuotta kristinuskoa ( vähän kärjistäen, mutta myös totta) .
Jatkoa edellisen viestini Luther- ja Kierkegaard-lainausten pohjalta, jotka vaikuttavat aika lailla yhtäläisiltä keskenään.
Kierkegaard ei omalla nimelläkään edes yritä tehdä kristinuskosta todennäköistä ja uskottavantuntuista.
To make Christianity probable is the same as to falsify it. Indeed, what is it atheists want? Oh, they want to make Christianity probable. That is, they are well aware that if they can only get Christianity’s qualitative extravagance tricked into the fussy officiousness of probability—then it is all over with Christianity. But the orthodox apologetic endeavor also wants to make Christianity probable; thus it is working hand in glove with heterodoxy. Yet apologetics has worked this way in all naïveté, and this whole tactic, together with the relation here between orthodoxy and heterodoxy, must be regarded as an amazing example of what lack of character and lack of qualitative dialectic can lead to: that one attacks what one defends, that orthodoxy and heterodoxy continue to be enemies who want to exterminate each other, although they are allies who want one and the same thing—to make Christianity probable. Every defense of Christianity that understands what it wants must do the very opposite and with all its might and with a qualitative dialectic assert the improbability of Christianity…Under various names and right up to the latest speculative thought, the effort has been to make Christianity probable, comprehensible, to take it out of the God-language of the paradox and get it translated into the Low-German of speculative thought or the Enlightenment.
(Kierkegaard: The Book on Adler. 2009, 39-40.)
En tunne Lutherin ajatusmaailmaa läheskään niin hyvin kuin Kierkegaardin ajattelua. Jos Kierkegaardin kuin täysin anti-apologeettinen linja vastaisi Lutherin käsitystä, en ihmettelisi, jos lutherilaisuus vaikuttaisi ulkopuolisesta siltä, kuin sen vallassa elävä eläisi solipsistisessa kuplassa. Kierkegaard mielestäni ainakin vaikuttaa eläneen kuin solipsistisessa kuplassa.
Jos kristinuskon absurdiuteen ja epätodennäköisyyteen uskominen olisi kuin hyveellisyyttä, miksi johonkin vielä suurempaan kuviteltavissa olevaan absurdiuteen ja epätodennäköisyyteen uskominen ei olisi vielä hyveellisempää tai vanhurskaampaa?
Puhuu eri asiasta aina. Jos katsoo tänne laitettuja Lutherin tekstejä, niin on kaksi vaihtoehtoa. Toinen on, että Luther on inkoherentti tai itsensä kanssa ristiriidassa. Ja tämä ratkeaa niin, että otetaan osa Lutherin teksteistä “avaimeksi” ja sanotaan, että ne päinvastaista sanovat tekstit oikeasti eivät tarkoita mitä sanovat.
Toinen vaihtoehto on, että Lutherin teksin on tarkoitus olla täysin retorista. Tämä on historiallisesti ajatellen se todennäköisempi vaihtoehto. Luther teki teologiaa sillä, että hyökkäsi poleemisesti Erasmusta ja joitain muita vastaan. Koska Erasmus ei ole läsnä täällä foorumilla, eikä kukaan Lutherin puolen vuosituhannen takaisista vastustajista, niin Lutherin copypasteaminen ei ole mikään argumentti mitään vastaan eikä minkään puolesta. Minulle tulee mieleen lähinnä Seppo Lehdon ja Klaus Juutilaisen totaalinen sota, missä kaksi Ö-luokan poliittista vaikuttajaa pyrki solvaamaan toisiaan kaikin mahdollisin keinoin omasta ideologisesta sfääristään käsin.
Puolet ajasta Luther on täysin samaa mieltä kuin katolinen käsitys uskon ja tekojen suhteesta. Puolet ajasta Luther käy totaalista sotaa itseään ja omaa ajatteluaan vastaan. Joka sitten tulkitaan jonkin “katolisen” ajatuksen tai opin vastustukseksi.
Tuo retorisuus vaan ei tarkoita pelkästään sitä, että Luther hyökkää jotain sellaista vastaan, mitä ei ole enää missään saatavilla. Vaan se tarkoittaa sitä, että luterilainen usko sinänsä on sanaton taipuminen retorisen vetoomuksen edessä. Jos luulet voivasi sanoa, mitä luterilainen usko on, niin et ole vielä käsittänyt sitä. Eli Walther pelaa täällä jotain zen-juttua ihmisten päillä. Sillä sekunnilla, kun joku luopuu ajatuksesta, että voisi käsittää Lutheria, hän on käsittänyt Lutherin. Mutta heti, jos ajatukset harhailevat tilaan, jossa hän yrittää käsittää Lutherin, hän oitis lakkaa Lutheria käsittämästä.
Näennäisesti noissa Luther-sitaateissa on se vika, että minä uskon niin hirveästi voivani pelastua omilla teoillani. Yritän kovasti pitää pystyssä varsinaista uskonnollisten suoritusten tehdasta, josta Kristus sitten viimeisellä tuomiolla voi sanoa, että olipa mahtavaa tuotantoa sinulla; osallistuit niin moneen asiaan niin suurella määrällä ja laadulla, että tervetuloa nauttimaan ikuisesta onnesta, sillä täällä ne kaikki rituaalit ja eleet ovat aarrekammioissa tallella.
Mutta nyt minua niiiiin kirpaisee kun eräs poleeminen ex-munkki Saksasta puolen vuosituhannen takaa tulee ja huutaa kumoon kaiken. Ei jää kiveä kiven päälle. Siinä tehtaani raunioilla vaan istun ja ihmettelen. Mutta ukkeli jatkaa vaan pauhaamista.
Oikeasti ongelma on siinä, että jää täydellisen epäselväksi, mitä vastaan Luther edes hyökkää. Erasmus on vain veikkaus. Uskonnollisten suoritusten tehtailu on vain veikkaus. Mutta niin kauan kuin mitään selvyyttä ei tule, on mahdotonta koota mitään tiettyä vasta-argumenttia. Luterilaisuus, jos se on yksi asia, niin se on aina jotain muuta kuin luulit sen olevan.
Skolastikkoja joku kritisoi siitä, että he pohtivat enkelien tanssimista nuppineulan päässä. Sillä oli oikeasti metafyysinen merkitys, joka ei ole kovinkaan vaikea käsittää eikä selittää. Mutta tämä luterilainen uskon ja tekojen suhde, tällä ei ole mitään pointtia eikä sisältöä, vaan se on jonkinlainen ikuinen rekursio. Miten ikinä luulet sen olevan, niin se on oikeasti päinvastoin. Mutta siihenkin nähden se on päinvastoin. Jos luulet seisovasi jossain, niin Luther tulee ja pauhaa sinut aina jonnekin muualle. Siinä pitää paeta omia ajatuksiaan samalla kun ajaa omia ajatuksiaan takaa.
“Hyvä Luther, näytä sille!”
Mitään et voi tehdä, kun et oikeasti tiedä, että uskotko tekoasi koskien jollain tavalla väärin tai josko motiivisi on itsepetoksellinen. Miten luterilaisesta uskosta voi ikinä nousta yhtään rakkauden tekoa, jos aina on vaara, että kyseessä onkin pelkkä suoritus, joka turhentaa armoa?
Jokaisen pitäisi olla varuillaan ja ymmärtää, että on yksi lahkojen harrastaman aivopesun tapa se, että yksilö laitetaan epäilemään itseään loputtomiin. Sitten, kun yksilö menettää luottamuksensa siihen, että kykenee itse suuntautumaan mihinkään suuntaan millään tavalla, toimimaan mitenkään oikein tai edes käsittämään mitään oikein, kun aina on “tarkempi versio, jota et oikeastaan ole vielä käsittänyt”, koska “tässä asiassa sinun pitää varoa olemasta sen enempää etuperin kuin takaperin”, niin voidaan tarjota tilalle jotain konkreettisia suggestioita tai ohjeita. Kuten “muuta kommuuniimme asumaan” tai “anna kaikki rahasi meille”. Joita yksilö ei siksi vastusta, koska hän itse “teurasti oman järkensä”, eikä siksi osaa enää sanoa yhtään mitään siitä, mikä on väärin tai oikein. Tai ei omasta puolestaan kykene tekemään yhtään oikeaa liikettä tai ajattelemaan yhtäkään oikeaa ajatusta.
Tällaiseen tilaan tai tilanteeseen pääsemisen ytimessä on jatkuva kognitiivisen dissonanssin luominen. Dissonanssia voi lääkitä sillä, että alkaa toistaa sen osia vuorotellen tai yksi kerrallaan. Sillä tavalla se menee piiloon ja siirtyy eteenpäin.
Paras lääke tuota vaaraa vastaan, missä tahansa ajattelussa, on se, että sen kannattaja yrittää omin sanoin esittää jonkinlaisen yhteenvedon edustamastaan opetuksesta. Eritoten huomaan, että Walther ei tee tätä. Ei ole mikään ongelma käyttää Lutheria jonain lyömäaseena muita keskustelijoita vastaan siten, että sanoo ensin yhtä ja kohta jotain muuta. Olisi paljon vaikeampaa sanoa omin sanoin ensin jotain ja sitten kohta jotain muuta, mikä on ensin sanotun valossa ilmiselvästi epätotta.
Outo asia myös se, että jos ei aio tehdä kenestäkään orjaa tai viedä jonkun rahoja, niin miksi silti aiheuttaa kognitiivista dissonanssia niin paljon? No yksi selitys on, että ihmisellä voi olla kognitiivisia dissonansseja ennestään. Silloin uskonto toimii tapana vaihtaa ne toisiin. Jonka etu on se, että ihminen, kun alkaa aiheuttaa niitä itse, sen sijaan että vain kärsisi niistä, saa siitä tietynlaisen kokemuksen hallinnasta. Vähän kuin että jaettu kipu on puoli kipua.
Siis minulle ei ole mitenkään epäselvää, että missä kohdassa ja millä tavalla tarkalleen Luther on mennyt metsään. Olen myös alkanut huomata, että millä tavalla Lutherin sisäiset ristiriidat ovat seurausta siitä historian hetkestä, jossa hän toimi. Mutta kaikki tämä on turhaa jos keskustelua jatkavat henkilöt, joille paradoksit, kognitiivinen dissonanssi ja sisäiset ristiriidat ovat jotain kulinarismia tai hurskautta tai korkeampaa viisautta. Mutta itse en näe Lutherin teksteissä enää mitään totta enkä omaksumisen arvoista. Eri asia olisi jos joku vastaisi niitä koskeviin kysymyksiin. Mutta jos sitä ei tuhannen viestin aikana ole tapahtunut, niin tuskin tapahtuu toisenkaan tuhannen aikana. Kun vielä itse ajattelen tietäväni jo, miten asia on.
1 tykkäys
Ajatuksena apologetiikassa on se, että side katoaa ihmisen silmien edestä ja hän näkisi sen mille hän on ollut sokea, vaikka sittenkin kuin “kuvastimessa, arvoituksen tavoin” (1. Kor. 13:12). Paavali ei tosiaan kirjoita, että kristinusko ilman lisämääreitä olisi hullutus (typeryyttä), vaan että se on hullutus niille, jotka “kadotukseen joutuvat” (1. Kor. 1:18). Kohtahan hän sanoo, että maailman viisaus on hullutus (1. Kor. 1:20). Paavali julistaa niitä vastaan, jotka ovat hengellisesti sokeita, jotka luulevat tuntevansa viisauden olinpaikan, vaikka heidän oman sielunsakaan olemus ei ole heille tunnettu; niin kuin se ei ole tunnettu ihmisille kuten Johannes Krysostomos kirjoittaa (Sur l’incompréhénsibilité de Dieu eli Jumalan käsittämättömyydestä Homilia V, 259-264)
- Kor.1:25 Sillä Jumalan hulluus on viisaampi kuin ihmiset, ja Jumalan heikkous on väkevämpi kuin ihmiset.
Kun pyhä Paavali kirjoittaa, että häntä ei julista puheen viisaudella “ettei Kristuksen risti menisi mitättömäksi” (1. Kor. 1:17), niin ei hän tarkoita, etteikö siinä olisi Jumalan viisaus, vaan sitä, kuinka vähäistä on inhimillinen viisaus. Eihän, käyttääkseni Kierkegaardin kategorioita, eettiseltä tasolta voi arvostella uskonnollista; aivan kuin ei esteettiseltä eettistä, se olisi pahimmanlaatuista sekaannusta. Mutta kuitenkin hän, julistaa, ja hän julistaa sanoin ja tietylle yleisölle, ja hän julistaa todellista salattua viisautta, joka on Jumalan (2. Kor. 2:7). Lopulta vasta ylösnousemuksessa ihmisen vajavainen tietäminen katoaa, ja tulee täydelliseksi; näin Johannes Krysostomos selittää kohtaa “Sillä tietomme on vajavaista, ja profetoimisemme on vajavaista” (1. Kor. 13:9), ei sen tähden, että se olisi vastakkaista tai ristiriitaista, vaan samasta syystä kuin mies hylkää sen mikä lapsen oli (1. Kor. 13:11).
Mitä tulee Kierkegaardiin ja apologetiikkaan, niin eikö Kierkegaardin koko tuotanto, jonkin verran liioitellen, ole apologeettista? Se on sitä kuitenkin korkealla tasolla, epäsuoran tiedottamisen kautta. Kierkegaardin Climacuksesta on muistettava, että nimimerkki on koomisella tasolla itse.
Saamme toivottavasti lukea aiheesta yhteenvedon tai yksityiskohtaisen esityksen joku päivä.
3 tykkäystä
Olen lukenut aika paljon lut, kat ja ref tekstejä reformaatiosta ja Lutherista. Tuollaista arkhimedeen pistettä ei ole vielä esitetty. Jos se nyt esitetään täällä, niin minäkin odotan sitä.
D
1 tykkäys
Aivan kuten hyvät teot. Mutta kun me osallistumme hänen armoonsa, niin niistä tulee myös meidän hyviä tekoja ja meidän uskoa, koska MEIDÄN pitää muuttua, ei Jumalan.
2 tykkäystä