Samasta artikkelista:
And I should myself be candid and admit (in case I am—or will be—guilty of any inadvertent misrepresentations) that there is scarcely any aspect of the theological story I have just told with which I am not in profound disagreement—for reasons I believe to be at once biblical, doctrinal, philosophical, and historical.
Eli muistin oikein. Hart kuvailee Jensonin teologian, mutta ei peru kritiikkinsä sisällöstä mitään.
Tosiaan linkkaamassani artikkelissa on tuommoinekin lause artikkelin alkupuolella. Minulle jäi jotenkin kuva tuosta artikkelista jo vuosia sitten että se ei ole ihan joko-tai -artikkeli.
En pääse tuon Hartin kirjan ääreen tänään ennen kuin yömyöhään palatessani kotin. Voisitko tiivistää tämän sopivan kokoisen teilauksen lyhyesti, siis miten Hart teilaa Jensonin käsityksen(?) ihmiskunnan lankeemuksesta ja siten synnistä ja kuolemasta konstitutiivisina triniteetille?
Hart ei tietenkään ole Jensonin ainoa kriitikko. Oliver D. Crisp kirjoitti eräässä esseessään (Jensonin käsitystä Kristuksen pre-eksistenssistä/Logos Asarkosta sekin muistaakseni käsitteli, aihetta josta Jenson on kirjoittanut paljon) että “I cannot make sense of what Jenson says”. Joiltain osin tämä vaikuttaisi pätevän Hartiinkin…
Itsehän sotkeennuin tähän keskusteluun Silvanuksen pyynnöstä. Lähinnä vain lyhyen esittelyn takia ja koska kontemporaalisuus kiinnostaa. Hart on ihan mukavaa luettavaa, mutta en jaksa ylöttömästi innostus. Onneksi joku jaksaa. Mikäli olen siis oikein käsittänyt, siis jos Jensonista puhuttaessa tulle ensimmäisenä Hart mieleen…
D
On Jensonilta tullut jotain omaakin sälää, mistä voin tykätä 1) ihan Hartista riippumatta ja 2) siksi, että se sivuaa tämän keskustelun kriittisiä ajatuksia. Korostukset minun.
Polemical point one: the story is not your story or my story or “his-story” or “her-story” or some neat story someone read or made up. The story of the sermon and of the hymns and of the processions and of the sacramental acts and of the readings is to be God’s story, the story of the Bible. Preachers are the greatest sinners here: the text already is and belongs to the one true story, it does need to be helped out in this respect. What is said and enacted in the church must be with the greatest exactitude and faithfulness and exclusivity the story of creation and redemption by the God of Israel and Father of the risen Christ. As we used to say: Period.
Polemical point two: modern Christianity, i.e., Protestantism, has regularly substituted slogans for narrative, both in teaching and in liturgy. It has supposed that hearers already knew they had a story and even already knew its basic plot, so that all that needed to be done was to point up certain features of the story—that it is “justifying,” or “liberating,” or whatever. The supposition was always misguided, but sometimes the church got away with it. In the postmodern world, this sort of preaching and teaching and liturgical composition merely expresses the desperation of those who in their meaningless world can believe nothing but vaguely wish they could.
Eli kysymys lienee, että laskostaako tai latistaako Jenson muussa ajattelussaan luomisen ja lunastuksen toisiinsa? Eli ovatko metsät ja niityt kauniita, musiikki hienoa, ruoka ja juoma hyvän makuisia, ystävien seura virkistävää ja rikastuttavaa siksi, että lunastus tapahtui? Vai siksi, että luominen tapahtui? Onko luodussa mitään totta, hyvää tai kaunista nyt, vai onko se muuttunut täysin mitättömäksi, jotta lunastus vain voi antaa siihen yhtään mitään?
Olen lukenut TSH:n suomeksi joskus 90-luvulla. Narniaa en ole lukenut. Mutta olen nähnyt sitä hieman televisiosta. Ja tietenkin kertomuksen pääpiirteet ovat tuttuja. Mielestäni näissä tulee aika hyvin esille se, että Tolkien oli katolilainen ja Lewis oli protestantti. Vaikka Hideous on hieno kirja (etenkin kun Barfield mainitaan siinä) ja Till We Have Faces on ehkä tärkein asia, mistä Lewis koskaan kirjoitti, niin uskon, että en Narniasta nauttisi läheskään niin paljoa. Aion joskus lukea sen. Mutta kuvittelen sen keskittyvän lähinnä sovituksen puoleen. Kun taas TSH on suosittu käsitykseni mukaan siksi, että se käsittelee niin ansiokkaasti luotuisuuden ja langenneisuuden sisältöjä.
Narniasta on käsittääkseni tullut pelkkä satu evankelisille lapsille ja nuorille. Kun taas TSH puhuttelee paljon laajempaa lukijakuntaa. Luultavasti siitä syystä, että kertomus sovituksesta ja lunastuksesta on tyhjän päällä ilman luotuisuutta ja langenneisuutta. Ilman sitä ole mitään, mistä lunastaa, mihin lunastaa ja miksi lunastaa. Siksi Jenson on ihana mies kun noin ampuu itseään jalkaan. Minulle narratiivin katoaminen ei ole vain postmodernin ominaisuus, vaan se on jo keskeisenä osana modernissa ajattelussa. Sillä on kestänyt puoli vuosituhatta paljastua, kun sukupolvi toisensa perään on käsitellyt sen implikaatioita. Postmoderni ei ole niin eri asia kuin moderni, vaan moderni täysin kuoriutuneena.
Muistelen sitä Helsingin Luther-kirkossa kuuntelemaani saarnaa, mitä arvostelin tänne foorumille toisaalla. Mietin, miksi karismaatikkojen keskuudessa dominioteologia on niin suosittua. Miksi Kansanlähetyksen suhde taiteeseen ja kertomuksiin sisältää toisaalta ihan oikeita elementtejä, mutta ei vaan lähde lentoon? Kaikissa näistä on kyse siitä, että otetaan pieni pätkä tai pieni pala kertomusta, ja yritetään olla aivan kuin se olisi koko kertomus. Aivan kuin koko evankelinen usko olisi yksi Haveristen lasten karkkipäivä. Kaikki yrittävät nykyään luoda jotain kertomusta, mutta siinä onnistumatta.
Jos ihmisellä ei ole draamallista ja traagista ymmärrystä omaan elämäänsä tai läheistensä elämään, niin koko ajatus evankeliumeista tarkasteltuna draaman tai tragedian valossa on yhdentekevä. Jos lunastus on maailman ainoa kertomus, niin yhtä hyvin maailma voisi olla kokonaan ilman kertomusta.
Minulle tämä on sellainen aihe, että voisin avautua tästä vaikka viisi kertaa pidempään. Mutta tulisin siinä vain toistaneeksi sen ajatuksen - tai väitteen - että Jenson ja luterilaisuus ovat väärässä, ja Jenson itsekin tarjoaa aineistoa asian toteamiseen, koska ne kadottavat luotuisuuden itsenäisenä tapahtumana tekemällä siitä vain version tai heijastuksen inkarnaatiosta eli lunastuksesta.
Joko olen käsittänyt Jensonin väärin, ja hän ei tee tätä virhettä. Tai sitten Jenson sanoo asian juuri noin, ja jonkun mielestä se ei olekaan virhe eikä väärin. Siinä tapauksessa joku voi perustella asian minulle siten, että Jensonin näkemys kestää tai välttää sekä Hartin kritiikin että hänen oman kritiikkinsä. Tai ei voi. Jolloin ollaan taas siinä, että minä yritän jotenkin saada jonkun syttymään sille, mitä 1) Jenson sanoo tuossa narratiivin merkityksestä ja 2) Hart sanoo erittäin monesta muusta asiasta.
Selvä. Jätin ensimmäisellä kerralla kesken melkein jälkimmäisen osan loppuun. Se loppu käytännössä summaa koko aikaisemman tekstin ajatuksen. Eli, kuten olen aikaisemmin todennut, tässä jutussa on pohjimmiltaan kyse siitä, 1) mikä on Jumalan tahdon ja Jumalan luonnon suhde, 2) mikä on lahjan olemus, tai miten lahja on mahdollista metafyysisesti käsittää ja 3) yleisellä tasolla lukuisista sanojen määritelmistä.
Siitä, miten sanat käsitetään, seuraa se, mitä on mahdollista sanoa Jumalan tahdon ja luonnon suhteesta tai lahjan olemuksesta. Tai että mitä niiden sanojen on mahdollista itsessään sisältää.
Luther sanoo, että Jumalan luontoon kuuluu pyhyys. Pöh. Muistaakseni pyhyyden kohdalla lukee sanakirjassa, että ‘pyhä’ on yhtä kuin “muusta erilleen otettu”. Jumala ei siis ole itsessään pyhä, eikä Jumala ollut pyhä ennen luomista. Eli Jumalan käsittämisessä sellaisenaan ei auta puhua pyhyydestä. Vasta, kun synti ja lankeemus tulivat, oli ‘pyhä’ jotain erotuksena langenneesta tai ‘epäpyhästä’.
Huomaa yksi teoreettinen juttu. Nominalistinen ajattelu on dialektista. Eli se etenee löytämällä vastakohtia ja päättämällä niiden välillä. Ja jos se ei kykene päättämään, se puhuu paradoksista. Tämä tarkoittaa, että on helppoa langeta, sitä itse ymmärtämättä, määrittelemään Jumala vastakohtana luotuun. Vaikka Jumala ja luotu olisivat sattumalta vastakohtia, se ei haittaisi mitään. Mutta silloin on rysähtänyt jos Jumala jotenkin “koostuu” vastakohtana luotuun. Jos Jumala on määritelmällisesti ‘ei luotu’, niin silloin luotu on Jumalaan nähden ensisijainen koska on määrittelevä.
Jos ei haluta päätyä siihen, että Jumala on vain olento kaikkeuden sisällä, pitää luotu todellisuus tai kaikkeus määritellä Jumalasta lähtöisin. Jolloin ollaan siinä, että pitää esittää sellainen luomisen teologia, joka jättää luodulle sen erillisyyden. Tämä taas ei ole niin yksinkertaista kuin voisi luulla. Jos asian yrittää ratkaista dialektisesti, niin se näyttää hoituvan toteamuksella. “Jumala ja luotu ovat erillisiä. Plörts.”
Tästä seuraa kuitenkin aivan käsittämätön nippu ongelmia jos näiden tarvitsee koskaan millään tavalla millään tasolla olla tekemisissä toistensa kanssa tai vaikuttaa toisiinsa. Silloin homman ajatellaan ratkeavan sillä, että esitetään lisää toteamuksia. Eli todetaan, että Jumala nyt vaan 1) inkarnoituu ja 2) puhuu Raamatussa ja 3) on läsnä ehtoollisessa ja 4) vaikuttaa kasteessa. Mutta ne ovat kaikki vain mielivaltaisia väitteitä, jotka eivät tarkoita mitään. Voidaan kysyä, että miten luterilainen oppi Raamatusta ja sakramenteista menee yhteen sen kanssa, että Jumala ja luotu ovat olemukseltaan täysin erillisiä? Eivätkö ne yllättäen olekaan? Vai ovatko ne olleetkin samaa kaiken aikaa?
Eli saadaan yksi hurlumhei toisensa kumoavia ja keskenään vastakkaisia väitteitä. Ja tämä paradoksaalisuus tai absurdius tai mahdottomuus, että 1) a on eri kuin b, kun taas 2) c on yhtä kuin a ja 3) c on yhtä kuin b on se, mitä innosta hehkuen alleviivataan suurena hengellisenä viisautena. “Meillä on itsensä kumoava Jumala. Ooh.”
Tästä tullaan juuri siihen, että Derridan kritiikki osuu ja tuollainen dialektinen ajattelu uppoaa siitä osumasta. Ei ole mitään syytä eikä perustetta sen ajattelun sisällä, miten Jumala voisi puhua Raamatussa tai toimia kasteessa tai olla läsnä ehtoollisessa. Paitsi se, että niin väitetään. Mutta se tarkoittaa, että itse kokonaisuus muuttuu mielivaltaiseksi eli väitteiden kokoelmaksi eli kielipeliksi, joka ei tapahdu missään edeltävässä tai aikaisemmassa todellisuudessa, ei tarvitse sellaista, ei sovi yhteen sellaisen kanssa ja jopa aktiivisesti torjuu sellaisen.
Luther sanoo, että Jumalan luontoon kuuluu rakkaus. Taas pitäisi käsittää se, että rakkaus ei ole mikään läpinäkyvä tai automaattisesti selvä asia. Mikään asia ei itsessään ole rakkaus. Jumala voi itsessään olla rakkaus tai voi sisältää rakkauden, koska on kolminaisuus. Koska rakkaus on kuitenkin suhteessa olemisen tapahtuma tai suhteen laatu tai suhteen sisältö, se vain johtaa kysymään, että minkälainen on sitten tämä suhde, mikä on sen laatu tai mikä on sen sisältö?
Jos on täydellinen erillisyys, niin ei ole rakkautta. Jos minä jätän johonkin “tuo tullessasi, vie mennessäsi” nurkkaan hilavitkuttimen, ja joku minulle täysin tuntematon ottaa sen, niin minä en ole missään sanan varsinaisessa merkityksessä rakastanut kyseistä henkilöä. Hilavitkutin voi olla pelastanut hänen elämänsä, avioliittonsa tai työpaikkansa, mutta minä en 1) siitä tiedä, 2) ole kiinnostunut enkä 3) sitä varten ole mitään tehnyt. Onko se silloin rakkautta? Jos se on, niin miten tämä toimii rakkauden määritelmänä tai kertoo rakkauden olemuksesta? Eikö niin, että se ei ole, ei toimi eikä kerro mitään?
Jos jokin on täydellisen samaa, tai kohdistuu samaan tai itseensä, niin miten se sitten on rakkautta? Leikitään, että täällä foorumilla hengailee Ville ja Kalle. Asiaan kuuluu, että Ville on huippuälykäs. Leikitään, että Ville tekee Kalleen vaikutuksen, ja Kalle sanoo sen ääneen. Nyt Ville rakastaa tätä hetkeä, tilannetta tai asetelmaa, johon Kalle on osallinen. Mutta ymmärrät varmasti jos sanon, että Ville rakastaa 1) itseään, eli 2) itseään Kallen ilmaisussa tai 3) sitä itseään, jonka Kalle näyttää tai heijastaa hänelle. Eli tilanteessa ei pohjimmiltaan ole mitään Kallelle ominaista tai Villen ja Kallen välistä, vaan Kalle on Villelle pelkkä väline. “Ai olen vai? Olisi tuon voinut kuka tahansa muukin kertoa.”
Samat kysymykset: Onko se silloin rakkautta? Jos se on, niin miten tämä toimii rakkauden määritelmänä tai kertoo rakkauden olemuksesta? Eikö niin, että se ei ole, ei toimi eikä kerro mitään?
Mikä sitten on? Mikä sitten toimii? Mikä sitten kertoo? Olen alkanut kallistua sille kannalle, että dialektisen ajattelun pohjalta näihin on mahdotonta vastata. Eli jos maailmankuva rajoittuu siihen, niin silloin rakkaus ja yhteys ovat määritelmällisesti mahdottomia. Riippumatta siitä, miten paljon niitä yritetään tavoittaa tai niiden nimeä lausutaan.
Voi, olisi ihanaa lähteä tähän keskusteluun. Osin puhut samasta kritiikistä jota esimerkiksi Francesca Aran Murphy on esittänyt teoksessaan God is not A Story narratoitavaa …onko se oikea sana… Jumalaa kohtaan. Ja uusinta Taas Brad East Modern Theology julkaisussa (3/2017). Valitettavasti ei taida olla aikaa. Elämän draamallinen ymmärtäminen tulee itseäni lähelle päivittäin työssäni. Väitän että se uppoaa ihmisiin.
Eivät luotuisuus ja lunastus katoa Jensonin teologiassa mielestäni mihinkään.
Ei latista. Kaunis ei ole kaunista siksi että lunastus tapahtui tai että luominen tapahtui vaan siksi että Jumala tapahtuu. Luodussa on hyvää, totta ja kaunista.
…muuten eikö luotuisuus, langenneisuus, sovitus ja lunastus ole samaa kertomusta? Ainakin näin Jenson sanoo ja nimenomaan korostaa monessa teoksessaan, että teologian helmasynti kautta historian on ollut keskittyä vain johonkin näistä ja kieltäytys näkemästä niitä yhtenäisenä kertomuksena. Eli siis se, että nämä tapahtumat on nähty vain jonkun triniteetin persoonan tekosina on ollut …ikävä juttu.
Mutta Jumalalla on aikaa, minulla ei. Kiitos pohdinnasta.
D
Ei luodun ja luomattoman välinen ero ole ongelma, koska Jumala vaikuttaa luomakuntaan luomattomilla jumalallisilla energioillaan. Jumala ei ole luoduissa asioissa eikä vaikuta luotujen asioiden kautta, vaan aina luomattomilla energioillaan. Tämän takia Jumala ei ollut myrskyssä eikä maanjäristyksessä silloin kun p. profeetta Elia koki ja havaitsi Hänen läsnäolonsa ja toimintansa. Myrskyn ja maanjäristyksen voi kokea ilman että kokee niissä Jumalaa, hänen läsnäoloaan tai toimintaansa. Silloin kun Hänet kuitenkin koetaan esim. niissä, niin kuin p. Elia koki, niin hänet koetaan siksi, että juuri sillä kerralla Jumala toimi jumalallisilla energioillaan niiden yhteydessä ja niiden aikana mutta ei niiden kautta.
Pyhä profeetta kuitenkin ymmärsi, että Jumala ei ole luoduissa asioissa kuten luonnonilmiöissä, vaan on niistä erillinen ja toimii jumalallisilla voimillaan ihan eri tavalla kuin mitä luodut aineet luomakunnassa toimivat. Läntinen ajattelu karahtaa karille aina siinä, että se sekoittaa luodun ja luomattoman todellisuuden. Silloin Jumalasta tulee materiaan ja luotuun luomakuntaan piiloutuva “tonttu”.
Jumala on ajateltava yhtä aikaa transsendenttisena ja immanenttisena, ja painopiste on immanenssissa - Jumalan immanenssissa Jeesuksessa Kristuksessa. Uuden Testamentin Jumala ei ole transsendenssin vaan kondesendenssin Jumala. Hän ei ole vain maailman yläpuolella eikä vain maailmassa, vaan hän on maailmassa sen yläpuolella, siinä sitä vastapäätä. Jumala ei istu kunnian valtaistuimellaan ylä- tai takamaailmassa, vaan hän on meidän maailmamme keskus. Jumala on kuitenkin koko ajan maailmasta vapaa, mitä varmaankin ortodoksit kuvaavat luomattomilla energioilla. En tiedä, onko tässä nyt suurta eroa ortodokseihin?
Kuulostaa ihan Horstilta.
D
Totta, Horst Pöhlmann, Dogmatiikan pääkohdat.
Kyllä Horstin tuntee! Kondesendenssi sana resonoi väittömästi Horstiin. Minulla on 4 kpl Pääkohtia, ostan aina kun bongaan jostakin. Pitäisi skannata että kulkisi puhelimessakin mukana. Jaa… Joel Kerosuo näkyy kirjoittaneen gradunsa aiheesta. Kerosuo jäi mieleen, koska hänellä oli (muistaakseni) joskus avatarina jossakin Oliver D. Crispin maalaama kuva Kristuksesta (kirjan Divinity and Humanity kannessa). Crisp taas on jo mainittu tässä ketjussa. Kamalan tuottelias tuo Crisp. En taida lukea Kerosuota, se poistaisi sen mystisen atmosfäärin, joka tuon sanan ja Horstin välillä eksistoi.
D
Aloin lukemaan Not a Storyä. Pääsin sivulle 18 kun hoksasin, että tässä jaossa uskoon ja puheeseen uskosta on kyse samasta asiasta, mitä Owen Barfield käsittelee puhumalla alpha-ajattelusta ja beta-ajattelusta.
Barfieldin jaottelussa ihmisen tietoisuus jakaantuu siis 1) partisipaatioon, 2) ajattelemiseen ja 3) ajattelemisen ajattelemiseen. Kuuntelin myös luennon (2013 Anthony Jordan Lectures - Dr. Francesca Aran Murphy on Vimeo), joka hieman sivusi samaa asiaa. Barfield siis esittää ongelmaksi sen, että ihmisen tietoisuus on muuttumassa kokonaan beta-ajatteluksi eli ajattelemisen ajattelemiseksi. Barfieldin mukaan se on luonnollinen seuraus siitä, että partisipaatio menetetään, ja jäädään kokonaan alpha-ajattelun varaan.
Näillä on suora korrelaatio siinä, että katolinen usko on partisipaation ja alpha-ajattelun liitto. Kun taas nominalismi tarkoittaa nimenomaan partisipaation menettämistä ja jäämistä pelkän alpha-ajattelun varaan. Tästä seuraa luonnostaan, että ajan myötä siirrytään beta-ajatteluun. Eli protestanteista tulee karismaatikkoja. Eli moderni aika taittuu postmoderniksi ajaksi.
Barfield ehdotti ratkaisuksi tuohon dilemmaan, että ihmiset alkavat uskoa todellisuuden olevan ei a) suoraan osallistuttava ulkoinen todellisuus, eikä b) ulkoinen todellisuus, jota voi ajatella, vaan c) sisäinen todellisuus, joka luo ulkoisen todellisuuden. Eli Herzogin kvanttimystiikka, karismaatikkojen dominioteologia, menestysteologien name it and claim it, Autiotalon (The Shack) ja monen muun new agen suuntauksen vetovoiman laki.
Taustalla tässä oli ajatus, jonka Barfield on varmaankin kähveltänyt Rudolf Steineriltä, että oikeasti mitään Jumalaa tai fyysistä todellisuutta ei ole olemassa sellaisenaan, vaan ihmisen tajunta on aina kollektiivisesti luonut todellisuuden. Tämä on se Nietzschen ja Marxin ajatteluun sisältyvä Jumalan murhaamisen akti. Eli jos Jumalaa ei olisi olemassa, Jumala pitäisi keksiä, jotta voisimme murhata hänet, koska jokainen uusi tapa uskoa alkaa Jumalan murhaamisesta.
Barfield siis vain esittää, että ihmiskunta luuli ensin kokevansa Jumalan suoraan kasveissa, eläimissä ja kosmoksessa (tai historiassa, kuten Israel). Sen jälkeen ihmiskunta luuli todellisuuden olevan itsessään oleva (moderni ajattelu, tiede, nominalismi), mutta sen seurauksena ihmiskuntaa uhkasi todellisuuden menettäminen (koska todellisuudesta on mahdotonta pitää kiinni osallistumatta siihen). Nyt sen on siis “pelastettava tilanne” löytämällä todellisuus, sen alkuperä eli Jumala kollektiivisesti itsestään.
Raportti suoraan siltä rintamalta löytyy esimerkiksi tästä (pitkä, mutta välillä melko hillitön):
Pohjimmiltaan uskontunnustukset ovat malli ajattelun ajattelusta tai uskomisesta uskoon. Se on vähän kuin insinöörin taipumuksia ja taitoja omaava henkilö uskoisi olevansa insinööri vaikka ei ole päivääkään tehnyt töitä insinöörinä. Eli uskominen uskontunnustukseen ei ole varsinaista uskoa, vaan se on yhden askeleen päässä uskosta. Minua pelotti tuon Murphyn kirjan ihan alussa, että edessä on pitkäveteinen, vaikea ja tylsä lukukokemus, koska en yhtään pääse perille nopealla vilkaisulla eri tomismien muodoista tai osaa ihan tarkkaan (ja välillä en ollenkaan) sijoittaa kaikkia viime vuosisadan teologeja. Mutta tää keskeinen pointti on siis ihan selvä. Tai se oli jo ennestään.
Pelkän uskontunnustuksiin uskomisen lisäksi yksi käytännön esimerkki beta-ajattelusta on poliittinen korrektius. Siinä ei siis koeta itse todellisuutta (partisipaatio) eikä ajatella todellisuutta (alpha-ajattelu), vaan siinä (joskus hyvinkin kiihkeästi) ajatellaan ja puhutaan ajattelemisesta ja puhumisesta. Sillä ajatuksella, jonka jakavat niin Karl Marx kuin Rudolf Steiner, että ihmisen tietoisuus kollektiivisesti luo kaikki realiteetit. Kun muokkaat ihmisen tietoisuutta, muokkaat todellisuutta. Se on meidän kohtalomme, oikeutemme ja velvollisuutemme. Tai jotain sellaista.
Tässä oli siis seassa murskaava kritiikki luterilaisuutta kohtaan. Jos joku ei löydä sitä, niin en voi auttaa.
Joo, mutta tuohon kritiikkiin on helppo konstruktiivinen ratkaisu, Jensonilta itse asiassa. Valitettavasti ei ole aikaa avata sitä. Palaan asiaan joskus. Avain on tuossa:
D
Minusta @thinkcat yleistät liikaa. Luterilaisuus koostuu oikeasti elävistä ja uskovista ihmisistä, eikä rikkiviisaiden alfa-beta-ajattelijoiden kirjoista, jotka yrittävät kuvata luterilaisuutta mutta ehkä kuitenkin jäävät kuvailun asteelle. Luterilaisuuden nimen alla toimii erilaisia suuntauksia - ei niitä voi laittaa samaan pakettiin ja määritellä koko roskaa kelvottomaksi.
En minä ainakaan pidä totena, myönny ja turvaa pelastustani (notitia, assensus, fiducia) uskontunnustuksiin tai tunnustuskirjoihin, vaan pikemminkin tunnustan samaa uskoa kuin uskontunnustusten ja tunnustuskirjojen laatijat aikoinaan - yhdessä heidän ja seurakuntani kanssa. Ehkä sitten en ole luterilainen?
En jaksa vastata pitkään viestiin. Tyydynpä kirjoittelemaan vain jotain ajatuksiani.
Minusta Thinkcatin kovat väitteet rakentuvat oletuksille, jotka voisi ilmaista vaikkapa tällaisella syllogismilla:
Luterilaisuus = Luther
Luther = nominalismi
Nominalismi = Luterilaisuus
Kaksi premissiä ovat metsässä, joten johtopäätöskin. Toki jos lukee Lutherin varhaisia teoksia, voi huomata, että hän on vahvasti nominalismin vaikuttama. Hän jossain suoraan sanookin, että Ockham on hänen suosikkifilosofinsa. Mutta Lutherin suhteen tulee huomioida myös hänen ajatuksensa kehittyminen: kun hän vielä Heidelbergin disputaatioiden aikaan ajattelee hyvän teologin edellytyksenä olevan sen, että Aristoteleesta kasvetaan irti, myöhemmällä iällään hän suhtautuu jo myönteisesti siihen, että etiikkaa opetetaan nuorille Aristoteleesta ammentaen. Kun sitten siirrytään Melanchthoniin tai hänen oppilaisiinsa, jotka vaikuttivat luovuttamattomalla tavalla luterilaisuuden kehitykseen, nähdään huomattavasti myönteisempi suhde aristotelismiin ja metafysiikkaan ylipäätään.
No, en sano, ettei luterilaisuuteen liittyisi tiettyjä opillisia käsityksiä, jotka ovat mahdollisia vain nominalistiselta perustelta. Enkä sano sitäkään, että on ihan hyvä miettiä Thinkcatin kriittisiä huomioita, koska ne voivat ainakin kertoa, mihin luterilaisten on vaara langeta. Kuitenkin esitetty kritiikki tuntuu aika överiltä, kun huomioidaan, ettei luterilaisuuden ja nominalismin suhde ole niin yksioikoinen kuin Thinkcat antaa olettaa.
Nyt näyttää siltä, että luterilaisuus on hajonnut jonkinlaiseksi pragmaattiseksi sekamelskaksi. En ole voinut “yleistää liikaa” tämän keskustelun aikana, kun en ole yleistänyt yhtään. Olen kysynyt, että mitä luterilaisuus on, ja lähtenyt etenemään niiden vastausten kanssa, mitä olen nähnyt ja mitä on annettu.
Muita vastauksia ei ole annettu. Paitsi nyt vetoamista siihen, että luterilaisuus ei oikeastaan olekaan niin selkeää, varmaa tai suoraa.
Mielestäni silloin ei pidä osallistua jos teet siitä pelleilyä tai viisastelet käsitteillä, joita et käsitä. En katso tuota mitenkään sovittelevana, vaan pelkästään vähättelevänä. Vaikka tämä keskustelu ei olisi enää minulle kovin tärkeä, kun olen jo havainnut, ettei tästä tule jälkeläistä eikä ulostetta, niin pysy silti asiallisena jos et halua haastaa riitaa.
Italialaiset juovat grappaa, joka on kuulemma pahaa, koska he ovat kuulleet, että hyvää grappaa on olemassa. Ilmeisesti luterilaisuus on samanlainen mytologinen olento, joka kyllä on puhdistettua uskoa. Mutta mitä se tarkkaan ottaen sisältää, sitä ei kuolevaiselle voi kertoa.
Asian voi määritellä kelvottomaksi jos tietää, että mitä se on, ja löytää sen pohjalta perusteet tälle määritelmälle. Sinä et ottanut mitään kantaa perusteluihin.
Kukaan ei ole laittanut mitään mihinkään pakettiin. Älä turhaan heittele retorisia savupommeja. Luterilaisuudella oletettavasti on joku ydin tai keskeinen sisältö. Se on se paketti. Sitä ei tarvitse kenenkään mihinkään laittaa. Jos luterilaiset eivät kykene pitämään hommaa ojennuksessa, niin se on heidän häpeänsä.
Ehkä et ymmärrä eroa. Joten väitteesi ei sen perusteella oikein vakuuta. Ja oikeasti tässä ei ollut kyse sinusta. Eikä minulla ole mitään mielenkiintoa debatoida kenenkään vaikutelmia.
Kuka niistä teki kovia väitteitä? Olen koko ajan edennyt minulle kerrotun varassa. Mutta “ei ole, ei välttämättä, en minä tiedä, on muutakin” ei ole mikään perustelu tai vastaväite.
Nominalismi on tietty väite ilmiöiden olemuksesta. Joko luterilaisuus allekirjoittaa sen tai ei allekirjoita. Mikä ihmeen usko, oppi tai maailmankuva se on, mikä on kahden tai useamman toisensa poissulkevan metafyysisen position varassa? Sama kuin fyysikko uskoisi, että “materia on kaikki mitä on” ja “kun rakastun, niin siinä on jotain muutakin kuin materiaa”.
En ole mitään antanut olettaa. Luterilainen käsitys sovituksesta ja ilmoituksen olemuksesta joko on nominalismin mukainen tai ei ole. Argumentoi siitä suuntaan tai toiseen. Ei kukaan tee mitään millään selostajalla. “Tilanne on kolme kaksi heti kotijoukkueen tekemän maalin jälkeen. Täällä kaukalossa tuntuu aika överiltä. Asiat eivät välttämättä ole sitä, mitä sanotaan.”
Minun puolestani tämä keskustelu voidaan päättää siihen, että luterilaisuus suojautui kaikilta ongelmallisilta taustaoletuksilta haihtumalla savuna ilmaan ja muuttumalla utuiseksi.
Agentti James Kissa on juuri käynnistänyt pahis Lex “Martin” Lutherin päämajassa itsetuhosekvenssin ja suorittaa nopean paikalta pakenemisen. Ympäri tukikohtaa paradoksit räjähtelevät siellä täällä ja repivät alas pystyssä pitäviä opillisia rakenteita. Betonipöly, historismi, subjektivismi ja irtonaiset langanpäät täyttävät ilman. Koko ajan harvemmaksi käyvä miehistö on peräisin lukuisista eri suuntauksista, eikä siksi koordinoi toimintaansa yhtään. Hämmentävää se, miten kaikki oli edes tähän asti toiminut.
Yhtälö Luther + nominalismi ei ole aivan tuulesta temmattu. Rustin Brian on tutkinut asiaa teoksessaan Covering up Luther, Lyhyesti: Karl Barth näki mihin Lutherin nominalismi ja siitä seuraava Deus Absconditus johtaa/on johtanut protestanttisessa maailmassa: Jumalan etääntymiseen maailmasta niin kauaksi, että kirkkokin kadottaa Jumalan + ateistmi yms.
D
Olet täysin väärässä. Sanoin tämän nyt suoraan, koska tällä foorumilla näin on tapana sanoa. En haastanut riitaa, vaan tarkoitin mitä sanoin. Et selvästikään ymmärrä, mitä muut sinulle kirjoittavat, vaan vain luulet ymmärtäväsi. Sinä itse vähättelet ja mollaat useimpia luterilaisia, jotka sinulle vastaavat.
Naurettavaa pelleilyä. Näen noissa houreisissa sanoissa Agentti James Kissan oman hengellisen itsetuhosekvenssin, en mitään uhkaa luterilaisuudelle.
Olen eri mieltä siitä asiasta, että Thinkcat ei tajuaisi muita - hän ymmärtää paljonkin ja myös pohtii tärkeitä sekä mielenkiintoisia asioita.
Kysymys on siitä, että hedelmällistä keskustelua ei tietenkään voi käydä jos ei olla samalla aallonpituudella - eli jos ei “pelata samaa lajia”. Meidän muiden jotka emme ole tutustuneet esim. samaan kirjallisuuteen tai jotka emme käsittele samoja teemoja omissa päissämme (!), on joko luettava Kissaa pahemmin kommentoimatta tai skipattava hänet kokonaan.
Oma arvioni on, että Thinkcatin tekstin provosoivuus - siten kuin se meille lutskuille näyttäytyy - johtuu siitä, että hän paitsi ohittaa usein normaalit kohteliaisuudet ja pehmentämiset, joita ihmiset vuorovaikutuksessa yleensä käyttävät, olettaa myös aivan liikaa meidän kyvystämme etäännyttää uskon asioista puhuminen samalle teoreettiselle tasolle, missä itse askartelee. (Olipas koukeroa… no, nyt ei löytynyt suorempaa kynää…)
Usko ei ole kuitenkaan teoriaa. Uskosta voi kyllä ja pitääkin jonkun tehdä teoriaa ja teologiaa. Mutta ihminen joka käyttää ilmaisuja “luterilaisuus epäonnistuu”, “luterilaisuus on pelkkää tämänpuoleisuutta” jne. ei voi välttää väärin ymmärretyksi tulemista, koska kristitty ja johonkin seurakuntaa sitoutunut ihminen ei voi irrottaa tällaisia lauseita siitä omasta elämästään ja uskostaan, joita hän pitää luterilaisina. Siksi se tuntuu loukkaavalta, vaikka teoreettisella tasolla tuollaisia voisi aivan hyvin pohtia yhtä hyvin kuin talonrakentamisen materiaalikysymyksiä tai vähennetyn septimisoinnun osuutta ja merkitystä J.S.Bachin klaveerisävellyksissä.
Juuri em. syistä halusin aikanaan kysäistä, millainen messuyhteys ja seurakuntasuhde Thinkcatilla on. Ja sain mielenkiintoisen ja paljon kertovan vastauksen.
Voin olla väärässäkin - koska kaikki ihmiset ovat yksilöitä - mutta arvelen, että Kissan suhtautuminen luterilaisiin ja luterilaisuuteen on liian teoreettista, jotta se olisi vakuuttavaa arviontina. Luterilainen kristillisyys on minun nähdäkseni yksinkertaista jumalanpalvelusyhteydessä elämistä. Sana ja sakramentit on ehkä tyhjä fraasi monelle, mutta käytännössä se on se todellisuus, mistä ainakaan minä en voi luopua ilman että koko kristityn identiteettini himmenee ratkaisevasti tai jopa häviää elämästäni kokonaan.
Mutta ehkä kristinuskossa pätee hieman sama, mitä olen oppinut omasta alastani, eli musiikista. Hyvin yleisesti jaettua on nimittäin se, että “ensin on opiskeltava kaikki, jotta voi unohtaa kaiken”… Ainakin jotkut ihmiset joutunevat käymään tuota reittiä?
Hyvä, kaunis ja tosi implikoivat sen, että tieto itsessään, ilman noita kahta muuta jää torsoksi. Sen praktinen sovellus voisi olla vaikka se, että osaamiseni ja tietoni/tietämiseni tekevät hyvää lähimmäisilleni. Nähdäkseni se on kaiken teologian pointti. Eskatologisesti minua ei kiinnosta oikeastaan se, mikä on ihmisten välisen ja ihmisen ja Jumalan välisen kommunikaation ulkopuolella. Merkitykseni, identiteettini, persoonani tai miksikä tätä olemista sitten kutsutaankaan, ei synny ihmisen ja Jumalan, ja näihin liittyvien kohtaamisten ulkopuolella.
SIksi sillä miten ihminen kohdataan, on merkitystä. SIllä on myös transsendenttien funktio, jota en tässä avaa sen enempää. Se on se sama asia jonka avulla kaikki dikotomiat, oikeat ja keinotekoiset saadaan ymmärrettäviksi, hyviksi, kauniiksi ja tosiksi.
Tekisi mieli sanoa taas että palataan asiaan muutaman vuoden päästä. Huomaan että aika tekee hyvää, monella tapaa. En kuitenkaan sano, koska tulevaisuus ei ole käsissäni. Minkään hyvän, kauniin ja toden teologian tehtävä ei ole pohjimmiltaan minkään tunnustuskunnan rajojen puolustaminen
D
John C. Lennox siteeraa, kirjassa Gunning for God, Marxin väitöskirjan esipuheesta tällaisen:
Philosophy makes no secret of it. Prometheus’ admission “I hate all gods” is its own admission, its own motto against all gods, heavenly and earthly, who do not acknowledge the consciousness of man as the supreme divinity.
A man does not regard himself as independent unless he is his own master, and he is only his own master when he owes his existence to himself. A man who lives by the favour of another considers himself a dependent being. But I live completely by another person’s favour when I owe to him not only the continuance of my life but also its creation, when he is its source.
Tämän vuoksi en tykkää Jungista enkä Steineristä. Ja pidän vääränä Barfieldin vastausta, eli hänen tapaansa pelastaa ilmiöiden maailma. Toki on niin, että ihmiskunnan kokemukset ovat jaettuja ja kollektiivisia. Tässä kuitenkin auttaa taas Voegelinin tapa jakaa todellisuus neljään kerrokseen: 1) kaikkeus, 2) materia, 3) yksilö tai sielu ja 4) sosiaalinen todellisuus. Materia on jaettu asia ihan siksi, että jokainen meistä syö, ulostaa, nukkuu ja palelee. Ihmisen ei tarvitse tietoisesti luoda yhtäkään ruumiinsa perustoimintoa, eli psyyke tai yhteisö ei ole siinä aiheuttavana tekijänä.
Kollektiivi voi luoda yksilön. Tämä on tosin välillistä. Marxin väite on, että kun kollektiivi on kerran toiminnassa, niin se voi julistaa itsensä kaiken aluksi. Sen jälkeen jokainen yksilö on itsensä velkaa kollektiiville. Marx ei puhu tuossa lainaamassani pätkässä siis ihmisestä yksilönä, vaan ihmisestä ihmiskuntana.
Kaikki tämä on pelkkiä näkökulmia, kunnes tulee kysymys yhteisön ja kaikkeuden suhteesta. Onko Jumala luonut ihmisten kollektiivin tai kollektiivisen tietoisuuden? Vai onko ihminen kehittynyt itse ja saavuttanut kollektiivisen tietoisuuden tai alitajunnan, jonka jälkeen Jumala on noussut eli emergentisti muodostunut tästä alitajunnasta?
Marxin motiivi on ainakin esittää asia niin, että ensin materia ja sattuma loivat ihmisen. Sitten ihminen loi Jumalan tullakseen toimeen sattuman ja kuoleman kanssa. Nyt, kun ihminen on viimein tieteen, eritoten tieteellisen sosialismin kautta ratkaisemassa sattuman ja kuoleman ongelmaa, voidaan tarpeettomaksi tullut Jumala heittää historian roskapönttöön.
Yhdellä tasolla käsitettynä Barfieldin (eli Steinerin) ratkaisu on sama kuin Marxin. Ihmiskunta on langennut syntiin, jossa se kiistää Jumalan olevan luoja ja ylläpitäjä. Koska jonkun pitää väistämättä täyttää kyseinen funktio, on ihmiskunnan ainakin kuviteltava voivansa kyetä siihen. Eli Jung, Marx ja Steiner ovat vain viemässä lankeemusta ja Jumalan syrjäyttämistä tai murhaa loppuun.
Toisella tasolla käsitettynä otetaan lähtökohdaksi se tosiasia, että jokainen yksilö saa kulttuurinsa ja minuutensa, arvotietonsa, kielensä ja mielekkyyden kokemuksensa yhteisön eli muiden yksilöiden kautta. Kysymys on, että mistä ihmisten kollektiivi on nämä saanut? Ja voiko se alkaa niiden lähteeksi, vai onko sen saatava ne itsensä ulkopuolelta ja yläpuolelta aina, edelleen ja loputtomiin?
Onko transhumanismi ihmisen hulluutta, joka johtaa väistämättä tuhoon sillä hetkellä, kun se meinaa onnistua syrjäyttämään Jumalan? Vai onko Jumalalla suunnitelma tulla syrjäytetyksi? Vai onko Jumala ihmisten luomus, joka väistämättä tulee tiettynä hetkenä syrjäytetyksi?