Lutherin 8. käskyn selitys

Lutherin Vähän katekismuksen 8. käskyn selityksessä esitetään, että tulee tulkita kaikki lähimmäisen kannalta parhain päin. Mun mielestä tämä ajatus on johdonmukaisesti pitkälle vietynä ongelmallinen ihan lähimmäisenrakkauden kannalta, koska joskus sitä vaan pitää voida varoittaa ihmisiä joistain asioista. Peittely ja maton alle lakaiseminen 8. käskyyn vedoten ei ole kristillistä toimintaa, kun kyseessä on iso ja todellinen ongelma. Mitäs muut luterilaiset on mieltä, voiko oikeutetun varoittamisen saada yhdistettyä Katekismuksen oppiin, vai onko todettava, että Luther on ainakin joiltain osin väärässä?

1 tykkäys

Yksi hyvä temppu voisi olla myös ihan vaan järjenkäyttö. Luther tuskin kirjoitti kategorisia jumalallisia säädöksiä, joissa ei ole minkäänlaista kontekstin huomioimisen varaa. Jos minä esimerkiksi näen, kuinka TV hakkaa Optatukselta pään irti kenttälapiolla (henkilöt ja tilanne valittu sattumanvaraisesti ja ilman syvällisempää merkitystä). en oleta Lutherin vaativan, että minun pitäisi olettaa TV:n vain auttavan Optatusta pääsemään eroon hilseongelmasta ja että kaikki on hyvin.

Jos sinä sanot kiivastuksissasi puolisollesi “suu kiinni” niin tarkoitatko, että hänen tulee loppuelämänsä pitää huulet yhteen puristettuina? Tai jos sanot lapselle, että ylitä tie vasta kun valo on vihreä, oletatko lapsen odottavan liikennevalottoman tien vieressä niin kauan että joku rakentaa siihen valot? Tai… no, olkoon. Olisin voinut kirjoittaa lyhyemmänkin viestin: “Mitä hitsin pelleilyä!?”

1 tykkäys

Tässä kohden Luther taitaa seurata patristista perinnettä. Meilläkin ohjeistetaan vastaavaan.

Muistathan, että tämä on luterins-only ketju, vaikka modena voitkin kirjoittaa :stuck_out_tongue: Toki jos haluat identifioitua tähän ryhmään, niin en estä :joy:

@Anskutin, mitä tarkoitat varoittamisella?

Gentsulla on selvästi identiteettiongelmia… (Tai voihan olla että moni-identtisyys ei ole mikään ongelma. Sori siinä tapauksessa.)

1 tykkäys

Luther on käskyn selityksessään juoruilua ja panettelua vastaan. (Niistä on kyllä hyvä huomauttaakin, kun ne ovat hyvin yleisiä syntejä, uskovien parissakin.) Kyllä hän mielestäni kuitenkin hyväksyy sen, että jostain ihmisestä voidaan kertoa ikävä totuuskin tarvittaessa eikä sitä tarvitse yrittää selittää muuksi.

Esimerkiksi narsistin kanssa seurustelua harkitsevaa voisi mielestäni varoittaa henkisestä väkivallasta, jota hän tulisi suhteessa kohtaamaan.

3 tykkäystä

Fasisti!

Yhyhyy merkit täyteen.

2 tykkäystä

Tehdäänpä vaikka tällainen esimerkki: Mulla on vahva ja perusteltu epäilys, mutta ei välttämättä aivan satavarmaa evidenssiä, että A on pahoinpidellyt entistä seurustelukumppaniaan. Nyt A:lla ja B:llä on jotain sutinaa menossa. Oman moraalini mukaisesti mulla olisi oikeus tai ehkä jopa velvollisuus varoittaa B:tä, että ei kannata alkaa seurustella A:n kanssa. Mutta Lutherin moraalin mukaan ilmeisesti ei? Ainakin yhdellä katekismusluennolla esitettiin vaadittava varmuuden aste niin, että jos on asiasta sillä tavalla varma että voisi todistaa oikeudessa siitä, niin sitten voi kertoa jonkun toisen tekemästä pahuudesta (jos on tarpeen). Käytännössä lähimmäisenrakkaus ja toisista huolehtiminen voi vaatia kertomista vähemmälläkin varmuusasteella.

1 tykkäys

Aivan, ymmärrän. Lutherin oma tulkinta oli muistaakseni se, että jos sinut asetetaan tuomariksi tai todistajaksi, niin sitten sinun täytyy kertoa totuus, mutta muuten pitäisi kaunistella. Jos Lutherin tulkintaa soveltaa, niin sitten varmaankin voisi kertoa negatiivista, jos toinen kysyy. Mutta itsenäisesti ei saisi alkaa sitä.

Nuo ovat kinkkisiä tilanteita.
Vaikea sanoa onko käskyn selitystä käytetty väärin paljonkin aikain kuluessa. Se on selvää että salailu ja pahaa tekevän suojelu on aivan liian yleistä. Myös kristittyjen kesken. Mutta mikä sen ilmiön yhteys tähän katekismuksen kohtaan on - kukahan sen selvittäisi?

Mutta yleisohje on minustakin hyvä ja se on se, että ihmisistä ei pidä levittää pahaa vaan hyvää tietoa jos suinkin mahdollista. Kärki on varmaankin siinä, että minun ei tule nauttia juoruilusta tai tavoitella itselleni hyötyä mustamaalaamalla vastustajia, kilpailijoita, sukulaisia, työtovereita jne. - vaikka kyseessä ei olisi suora valehtelukaan. On siis oltava taidollisempi kuin se, joka pelkästään välttää valehtelemista ja sanoo siten noudattavansa käskyä.
Itsessäni tunnistan ainakin usein taipumuksen selittää itselleni parhain päin sen, että kerron eteenpäin negatiivisen asian, vaikka minun ei oikeasti tarvitsisi sitä tehdä. Kyllä hävettää se huomata joskus jälkeenpäinkin. Onneksi sentään myös niin käy, että pidän suuni supussa tai jopa puolustan juorun kohdetta seurassa.

2 tykkäystä

Jotkut asiat ovat luonteeltaan sellaisia, että niistä ei tulla kyselemään. Kysyminen edellyttäisi nimittäin sitä, että kysyjällä olisi itsellään jonkinlainen epäilys asiasta ja myös ajatus siitä, kenellä voisi olla lisätietoa antaa. Jotkut asiat ovat myös sen luonteisia, että niihin liittyy varoittamisen tarve, koska kyse on tyypillisesti toistuvasta pahantekemisen muodosta, johon liittyy jonkinlainen taipumus. Kuten parisuhdeväkivalta, lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, juopottelu. Ja mun mielestä ihmisen henki ja terveys on korkeampi arvo kuin hyvä maine, joten jos yhden ihmisen maineen varjelu asettaa muita vaaraan, on maine se joka uhrataan. Lutherin katekismukset ovat luterilaisille kuitenkin sitovaa oppipohjaa, joten tämä kysymys on ihan älyttömän kinkkinen.

2 tykkäystä

[quote=“Silvanus, post:9, topic:1909, full:true”]Jos Lutherin tulkintaa soveltaa, niin sitten varmaankin voisi kertoa negatiivista, jos toinen kysyy. Mutta itsenäisesti ei saisi alkaa sitä.
[/quote]

En pidä Lutherin tai oikein kenenkään kannalta reiluna tai mielekkäänä ottaa tällaisia opetuksia ja tehdä niistä kategorisia sääntöjä ja sitten etsiä elämästä tilanne, jossa ne eivät toimikaan ja sitten todeta että väärässä oli, perhana. Mutta koska pilkunviilaus toki on toisaalta ihan kivaa niin tulen mukaan:

Toisaalla eli Vuorisaarnaa selittäessään Luther, kuulemma/nettiluemma, opettaessaan puolustautumisesta asettaa itsepuolustukselle huomattavasti tiukemmat rajat kuin toisten puolustamiselle. Itseään ja omaisuuttaan voi puolustaa tiettyyn rajaan, jos ei kykene siitä pidättäytymään, mutta hyvä olisi pidättäytyä. Lähimmäisen auttaminen ja puolustaminen taas ei ole tällainen juttu vaan velvollisuus. Niinpä, jos lähimmäinen on vaarassa joutua pahoinpidellyksi, Lutherin mukaan häntä on autettava. Miten se tarkalleen ottaen missäkin tilanteessa tapahtuu, on takuulla sellainen juttu jota Luther ei edes ole yrittänyt määritellä tarkasti. Eihän sellaista pikkunäpertelyä pahemmin harjoiteta edes Raamatussa. Mutta aika selvää on, että yhden maineen varjelu ei ole jokin kaikkien muiden lähimmäisten edun ja turvallisuuden ylitse menevä periaate.

3 tykkäystä

Samaa mieltä. Katekismuksen olemukseen kuuluu lyhyys. Ei voi olettaa, että Luther kuvitteli itsekään antavansa kaikenkattavan sääntökokoelman. @Anskutin:n kanssa olen sikäli samaa mieltä, että totuus on sanottava julki aina, kun lähimmäisenrakkaus sitä vaatii. (Muokkaus: sikäli eri mieltä, että minusta tämä asia ei ole älyttömän kinkkinen, ihan normaali eettinen kysymys vain.)

1 tykkäys

Ongelma syntyy yllä lainatusta.

Omasta itsestäni olen huomannut usein, että vedän aluksi yleensä vääriä johtopäätöksiä jostakusta ihmisestä. Olen huomannut myös muiden vetäneen vääriä johtopäätöksiä ihmisistä. Siksi todella oikean ja siis (mahdollisimman) objektiivisen todistuksen tai tuomion antamisessa en ole kovin kerkeä, koska tiedän, että se on vaikeaa, ja että intohimot ja ennakkoluulot värittävät monesti todellisuuden objektiivisessa valossa paikkansapitämättömäksi.

2 tykkäystä

Minulla oli lukiossa ennakkoasenne yhtä opettajaani kohtaan, koska olin kuullut hänestä vähän negatiivisen arvion sellaiselta ystävältä, jolla oli kokemusta hänen oppitunneistaan. Tämä opettaja ei kuulemma ollut mukava eikä hyvä opettamaan. Kun olin jonkin aikaa ollut itse hänen oppitunneillaan, huomasin, että olin saanut hänestä väärää tietoa. Hän oli yksi parhaista opettajistani ikinä ja mukava huumorintajuinen ihminen.

Opin tästä tapauksesta, etten enää muodosta ennakkokäsityksiä kenestäkään kuulopuheiden perusteella.

8 tykkäystä

Ennakkokäsitykset ovat hurjan vahvoja. Sen huomaa opettaja helposti itsekin. Kun ryhmässä joku vahva persoona syystä tai toisesta ei tykkää opettajasta, kivatkin jutut menevät koko luokan kanssa ihan hukkaan, koska niistä vaan ei voi innostua. Ja sitten taas kun on ryhmä, jossa on päätetty, että tämä sama ope on se ‘paras ikinä’, hölmötkin jutut menevät läpi, ja oppilaat tekevät mitä vaan vaikka koulun jälkeen jääden omalla ajallaan touhuamaan. Ja minä uskon, että molemmat ryhmät vilpittömästi uskovat kokemukseensa. Toisilla oli huono opettaja, ja toisilla hyvä. Ja ne hyvän opettajan oppilaat oppivat asiat paljon paremmin.

Surullista oppilaiden kannalta on se, jos luokassa on oppilaita, joilla on hyvin voimakas vaikutusvalta, ja asenne kouluun negatiivinen. Silloin suurin osa yläkoulun opettajista on tyhmiä ja huonoja, ja koulunkäynti ankeaa. Lukiossa ollaan jo vähän kypsempiä, ja ryhmät vaihtuvat enemmän, joten samaa ilmiötä ei helposti pääse syntymään.

Ei liity ketjun aiheeseen muuten, kuin että uskon ihmisillä olevan psykologisesti hyvin voimakkaan tarpeen juoruilla ja uskoa juoruihin. Ja että nämä juorut muuttavat aikuisenkin ihmisen todellisuutta. Siksi varovaisuus on tässä äärimmäisen tärkeää. Mutta varoitus rikollisesta toiminnasta tai muusta oikeasti vahingollisesta on eri asia. Jos meillä on oikeita faktoja eikä vain mielikuvia.

5 tykkäystä

Minä veikkaan, että ihmisellä on suuri tarve yleensäkin ymmärtää maailmaa ja sosiaalisia kuvioita ympärillään. Tämä tarkoittaa sitä, että on välttämätöntä ja pakollista toimia 1) toisen käden tietojen, 2) olettamusten ja 3) ennakkokäsitysten varassa. Mikään noista ei ole itsessään paha, koska mikä tahansa niistä voi muokkaantua uuden tiedon ilmetessä. Asia, jota täällä koko ajan kerrotaan todisteena ennakkokäsityksiä vastaan.

Ei erehtyminen ole synti. Erehdyksessä pysyminen tai erehdyksen pohjalta väärin toimiminen saattaa hyvinkin olla tai useinkin on. Erehtyminen on vain kiusallista, noloa tai ymmärrettävää.

Moderni ihminen uskoo, että on olemassa joku “täysin oikea tieto” tai “täysin oikean tiedon ihanne”. Jos ihmisen pitää päättää, että mihin hän suuntaa rajallisen energiansa, toivonsa, ihailunsa ja odotuksensa, vaikka koulun opettajien suhteen, niin on täysin kohtuutonta ja mahdotonta vaatia, että oppilailla pitäisi olla virheetöntä tai ensikäden tietoa kaikesta.

Riittävä vaatimus on mielestäni juuri se, että on avoin uudelle tiedolle. Otetaan provosoiva esimerkki. Seurakunnissa käy laihoja, takkutukkaisia ja kumararyhtisiä nuoria miehiä. Tytöt eivät halua heidän seuraansa ja mukaansa, koska heillä on ennakkokäsitys, että sellaiset pojat eivät ole kovinkaan sosiaalisia, itsevarmoja tai mielenkiintoisia. Kiehtovien bileiden ja urheilullisten kaverien sijaan tyttö pääsisi näkemään peräkammarin, jossa on tietokone ja tyhjiä energiajuomatölkkejä.

Sanotaan nyt, että tällainen pitää 90 % paikkansa. Mutta sanommeko me, että tyttöjen toiminta perustuu 0 %, 90 % vai 100 % validille tiedolle? Onko se epäoikeudenmukainen asenne pojista 0 %, 10 % vai 100 % kohtaan? Sallitaanko se, vai pitääkö heidän olettaa jokaisen kumaran takkutukan olevan jännittävä surffaaja-adonis, joka nyt vaan ei hetkeen näytä siltä?

Absoluuttista luulon ja tiedon rajaa ei ole olemassa jos kyseessä on oppimisen ja tutustumisen prosessi. Adonis voi olla tosi simppeli ja kumara takkutukka tosi sivistynyt. Mutta ei voida olettaa jokaisen tytön kokeilevan hengaamista jokaisen pojan kanssa, että hänellä olisi oikeus tai perusteltu syy luokitella heidät jotenkin.

Toinen näkökulma. Kun ihminen väistämättä elää ennakkotietojen ja epätäydellisen tiedon, värittyneen ja välittyneen tiedon, näkökulmien ja toisen käden tiedon maailmassa, niin hän voi oppimisen kautta antaa eri henkilöiden antamalle tiedolle tai eri aikana tai eri tilanteessa, asenteella tai äänensävyllä kuullulle tiedolle eri painoarvoja. On mahdotonta elää niin, että ei luota kenenkään antamaan toisen käden tietoon. Samoin kuin on mahdotonta elää niin, että luottaa ihan kaikkeen.

On mahdotonta olla muodostamatta itse arvioita ja odotuksia aikaisemman kokemuksen perusteella. Minäkin väitän, että aurinko nousee huomenna. Olen kuullut sellaisen huhupuheen. Tai päättelin sen itse, koska aikaisempina päivinä kävi niin. Ja viisaana pitämäni ihmiset varmasti sanoisivat minulle niin.

Tiedän korkeakoulusta opettajan, jota pidin hyvänä opettajana, koska hän oli suomeksi pitämillään kursseilla niin puhelias. Siinä tuli kaiken muun seassa puolet tunnin aihettakin. Minua eivät haitanneet hänen siellä täällä viljelemänsä rasistiset ja sovinistiset heitot. Tosin ne olivat sellaisia häiritsevän kesyjä ja puolittaisia viittauksia, että “nykyään puhutaan”, eikä mitään että “olen sitä mieltä”. Mutta laumaa muita opiskelijoita ärsytti tämä opettaja, ilmeisesti monista muistakin syistä, ja he tekivät yhdestä kurssista täyttä kaaosta. Kurssi keskeytettiin, ja opettaja kai oli sairaslomalla jonkin aikaa.

Myöhemmin, kun olin saman opettajan kursseilla, niin tämä mylläkkä (jota en siis itse nähnyt, mutta seurasin siitä käytyä keskustelua) sai minut miettimään kyseistä opettajaa uudestaan. Jos ei se kevyt rasismiin tai sovinismiin vinkkailu häirinnyt, niin häiritsi se, että ison osan ajasta hän kertoi legendaa aikaisemmasta työelämästään. Kun tuli kurssi, jossa hän opetti englanniksi, niin hänen kielitaitonsa oli niin rajoittunutta, ettei hän käytännössä opettanut asiaa ollenkaan. Tunnilla alettiin heti tehdä harjoituksia. Mutta ne taas oli annettu niin kaamealla englannilla, että ymmärsin ne vain siksi, koska osasin asian entuudestaan.

Lisänäkökulma ovat motiivit. Joistain ihmisistä ei tarvitse tietää (tai ei halua tietää) mitään täsmällisen tarkkaa. On toki hurskasta ja idealistista ajatella, että jokainen ihminen on absoluuttisen arvokas, ja että sen pitäisi näkyä absoluuttisena haluna periaatteessa tietää hänestä kaikki tai muodostaa hänestä ehdottoman oikea kuva. Minä en halua, että täällä tiedetään minusta juurikaan enempää. Se pitää huomion itse asiassa. Se voi aiheuttaa vääriä tulkintoja toki, mutta kyse on kahden hinnan, kahden edun tai kahden hyvän tasapainosta.

Maailma on kurja paikka siitä, että se rankaisee pahuutta ja tyhmyyttä joskus samalla tavalla. Usein pahuutta liian vähän ja tyhmyyttä liikaa. Ihmiset kärsivät siitä, että tulevat johdetuiksi harhaan. Ja ihmiset hyötyvät siitä, että johtavat muita harhaan. Enkä osaa nyt pohtia, että jos toisen poistaisi, niin poistuisiko sitä kautta toinenkin? Ja jos ei, niin kumpi kannattaisi poistaa? Jos pahuuden poistaisi, niin viisastuisivatko tyhmät, kun kukaan ei erehdyttäisi heitä? Tai jos tyhmyyden poistaisi, niin olisiko pahuus turhaa, kun kukaan ei olisi sen erehdytettävissä?

@SanGennaro on mun mielestä palstan mielenkiintoisin tyyppi. Sen tähden mielenkiintoinen, että helluntailainen kääntyy ortodoksiksi. Elän toivossa, että hänen jalkansa löytävät oikeat polut eli luterilaisen kirkkomme. On näköjään viitteitä siitä, että hän jopa osittain näyttää identifioituvan meihin :wink:

Onhan eräästä entisestä helluntailaispapistakin (kutsutaanko heitä papeiksi?) tullut ortodoksinen pappi, joka valmistelee väitöskirjaa reliikkiteologiasta.

2 tykkäystä