Lutherin merkitys luterilaisille

Katolilaisella Hapatusta sivustolla on luterilaisuuden ja sen herätysliikkeiden välisiä jännitteitä käsittelevä artikkeli

Oikeastihan herätysliikkeet eivät ole kovin luterilaisia, ainakaan puhdasoppisia tai ”tunnustuksellisia” sellaisia, ehkä evankelisuutta lukuun ottamatta. Niin körttiläisyyden, lestadiolaisuuden, rukoilevaisuuden kuin viidesläisyydenkin juuret ovat tunnetusti pietismissä. Pietismin ydinajatus oli se, että kristinuskon ydintä ovat sisäinen ystävyys Kristuksen kanssa, Pyhän Hengen vaikuttama ihmisen reaalinen muutos ja pyhä elämä .

Niiden rinnalla vaikkapa vanhurskauttamisoppi on toisarvoinen. Pietistinen hartauskirjallisuus ammensi tunnetusti Johan Arndtin ”Totisesta kristillisyydestä” alkaen katolisesta, mystisestä ja askeettisesta luostarihurskaudesta. Myöhemmin on oltu tiiviissä yhteyksissä anglosaksiseen pyhityskristillisyyteen ja amerikkalaiseen evankelikaalisuuteen.

Mielestäni tämä tarjoaa huomattavia mahdollisuuksia ekumenialle. Pietismi oli alunperin eräänlaista paluuta katolisen vision rikkauteen. Näin ollen katolinen teologia voi yhä auttaa herätysliikkeitä syventämään missiotaan ja spiritualiteettiaan sekä perustelemaan kantojaan ajankohtaisiin asioihin. Katolisessa kirkossa on lisäksi omat ”herätysliikkeensä”, joihin luterilaisten liikkeiden kannattaisi rakentaa yhteyksiä.

Herätysliikkeiden historiaan näyttää kuitenkin kuuluvan jännä mekanismi, hiukan eri variaatioina: Ensin syntyy herätys, joka tuottaa pääasiassa kaunista hedelmää mutta mahtuu huonosti luterilaisuuden raameihin. Kauniiden hedelmien ohessa esiintyy myös pietismille tyypillisiä ongelmia: spiritualismia, sakramenttien vähättelyä, legalismia ja eksklusivismia. Herätys saa osakseen teologien kritiikkiä, mistä seuraa, että se pyrkii syyllisyydentuntoisesti mukautumaan luterilaisuuteen.

Siitä seuraa, että negatiivisista lieveilmiöistä päästään eroon. Ikävä kyllä usein myös samalla menetetään paljon siitä, mikä herätysliikkeissä on parasta. Sydänten muuttamiseen tähtäävän rohkean herätyssanoman tilalle tulee forenssisen vanhurskauttamiskaavan unettava, turvallisuushakuinen toistaminen. Tuli sammuu ja pahimmillaan herätysliikkeestä tulee nukutusliike.

2 tykkäystä

Lämmin muistoni Heikistä on noin 15 vuoden takaa seuroista, joissa hän liikuttuneena siteerasi Siionin kanteleen laulun sanoja “Kristuksen kuolo ja kasteeni kallis, niissä mä kurja oon taivaaseen valmis”. Tällainen julistus, kun kohtaa evankelisuuden iloisen perusvireen (jota Heikkikin edustaa), jossa koko maailman synnit on Kristuksessa sovitettu, jo kasteessa ollaan tultu Jumalan lapsiksi ja usko on lahja, niin siinä aletaan olemaan hyvällä raamatullisella perustalla.

3 tykkäystä

Kannattaako tässä kohdassa millään tavalla huomioida asiayhteyttä? Tai edes koko jaetta, eikä vain sen loppua?

2 tykkäystä

Ei konteksti sitä mihinkään muuta, vaan se koskee aivan yhtä hyvin myös pakanoita. Ne, jotka torjuvat evankeliumin paatuvat aivan samoin kuin israelilaiset tuohon aikaan.

Jos oletamme, että ihminen voi omalla toiminnallaan, omilla ratkaisuillaan, vapaalla tahdollaan jne., pelastaa itsensä, niin turmelee tällainen ajatus myös Raamatun mukaisen kristologian. Olihan Jumala päättänyt pelastaa ihmiskunnan nimenomaan Kristuksessa suorittamansa sovituksen kautta.

Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan. 2. Kor. 5: 19.

Room 8:3-4: “Sillä mikä laille oli mahdotonta, koska se oli lihan kautta heikoksi tullut, sen Jumala teki, lähettämällä oman Poikansa syntisen lihan kaltaisuudessa ja synnin tähden ja tuomitsemalla synnin lihassa, että lain
vanhurskaus täytettäisiin meissä, jotka emme vaella lihan mukaan, vaan Hengen.”

Jos tähän ympätään sekaan langenneen ihmisen osuus niin Kristuksen työ vajoaa hämärän peittoon. Tunnustuskirjoissa asia todetaan seuraavasti:

Syntien anteeksiantamus on jotakin, mikä on luvattu Kristuksen tähden. Sitä ei siis voida ottaa vastaan muutoin kuin yksin uskolla. Lupaushan voidaan ottaa vastaan ainoastaan uskolla. Roomalaiskirjeessä sanotaan: (Room. 4:16) “Sentähden se on uskosta, että se olisi armosta; että lupaus pysyisi lujana.” On kuin apostoli sanoisi: Jos asia riippuisi meidän ansioistamme, lupaus olisi epävarma ja hyödytön, koska emme milloinkaan voisi päätellä, milloin ansiomme riittävät. Ne, joilla on omassatunnossaan kyllin kokemusta, voivat tämän helposti tajuta. Siksi Paavali sanookin Galatalaiskirjeessä: (Gal. 3:22) “Raamattu on sulkenut kaikki synnin alle, että se, mikä luvattu oli, annettaisiin uskosta Jeesukseen Kristukseen niille, jotka uskovat”. Tässä hän riistää meiltä ansion sanoessaan kaikkia syyllisiksi ja synnin alle suljetuiksi. Sitten hän lisää tähän lupauksen, nimittäin syntien anteeksiantamusta ja vanhurskautusta koskevan, ja lisää vielä senkin, miten lupauksen kohde voidaan saada, nimittäin uskolla. Tämä ajatuksenkulku, joka perustuu itse lupauksen luonteeseen, onkin Paavalilla etualalla, ja siihen hän useasti palaa. Ei voidakaan keksiä eikä kuvitellä mitään, millä tämä Paavalin perustelu voitaisiin kumota. Sen vuoksi ei pitäisi hurskaiden ihmisten millään muotoa sallia itseltään riistettävän tätä lausetta, että me saamme syntien anteeksiantamuksen Kristuksen tähden uskon kautta. Tässä heillä on varma ja luja lohdutus synnin kauhistuksia, iankaikkista kuolemaa ja kaikkia helvetin portteja vastaan.

Tunnustuskirjat, s 102.

2 tykkäystä

Koko pohjimmainen ero näiden ajatteluiden välillä on oikeastaan avattu tässä saarnassa.

@Sonja, tää on se sama sedevakantistipiispa.

Meinasin kirjoittaa tästä aiheesta pidemmän pohdinnan, mutta nyt vaan tuntuu siltä, ettei ole energiaa siihen. Joka tapauksessa Walther tuossa ajattelee läpinäkymättömien fraasien avulla, joiden sisällöstä on mahdotonta päästä kenenkään oikeasti perille.

Niissä on joka tapauksessa lähtökohtana se, ettei Jumalan ja ihmisen välillä voi olla mitään todellista yhteyttä tai tuntemista, vaan että ihminen pelastuu “siellä jossain”. Katolisesta näkökulmasta katsottuna luterilainen usko on edelleen sanapeli, jonka tarkoitus on tehdä usko tyhjäksi sillä tavalla, että kun ihminen kiinnostuu siitä, niin se hirttäytyy välittömästi omaan mahdottomuuteensa. Uskoksi määritellään se, että ei usko ollenkaan, ja ei uskoa ollenkaan nostetaan joksikin ainoaksi tosi uskoksi.

Mutta tässä saarnassa asiat sanotaan hieman eri tavalla.

Tai ehkä on parempi, että tiivistän. Katolinen usko on, että ihmiskunta olisi paratiisissa pelastunut pelkästään nauttimalla luodusta ympäristöstään ja kasvamalla siten Jumalan tuntemisessa.

Lankeemuksen vuoksi ihmiskunta pelastuu kuitenkin tottelevaisuuden kautta, eli ristiä kantamalla, Kristuksen esikuvan mukaisesti. Katolinen käsitys rististä ja sovituksesta on, että siinä aukesi tämä pelastumisen mahdollisuus sekä esikuvana, että annettiin tarjolle kaikki siihen tarvittava. Ihminen pelastuu Kristusta imitoimalla, jossa auttaa myös perille päässeiden pyhien imitoiminen. Tätä tehdessään ihminen kasvaa voimassa ja Hengen osallisuudessa. Joka siis kaikki perustuu jatkuvasti, askel askeleelta, saataville annettuun yliluonnolliseen armoon, jota ihminen lähinnä pyytää, johon sopeutuu ja jolle tekee tilaa.

Luterilainen ja protestanttinen käsitys sovituksesta taas on pohjimmiltaan, että pelastuksen osalta sovitus ristillä palautti ihmiskunnan paratiisiin. Nyt ihmiskunta siis pelastuu vain elämällä maallista elämää niin kuin elää sen muutenkin, ja se maallisen elämän eläminen käy samalla Jumalan tuntemisesta. Joka yllättäen tarkoittaa sitä, että koska teologisesti, siis sovituksen osalta, ihmiskunta on jo palannut paratiisiin, niin on aivan sopivaa yrittää tehdä myös maanpäällisistä oloista paratiisin kaltaisia.

Tästä syystä sosiaalidemokraattinen valtio ja moderni teknologia ovat Jasu Markkasen, Tapio Puolimatkan ja muiden näkökulmasta täysin kannatettavia asioita. Tai he eivät osaa päättää Jumalan kaupungin ja ihmisen kaupungin välillä ja sekoittavat nämä toisiinsa käsitteen tasolla. Kun katolinen käsitys oli historiallisesti, että ne ovat käsitteelisesti eri, mutta käytännössä Jumalan kaupungin tulee tehdä se, minkä se voi tehdä, vaikuttaakseen ihmisten kaupunkiin.

Tämä nykyajan luterilaisuutta kohdannut romahdus ei ollut niinkään se, että suuret massat luopuivat luterilaisesta teologiasta, jossa paratiisi on hengellisesti ajatellen jo valmiina, mutta sinne pääsy edellyttää jonkin nimellisen tai muodollisen uskon. Päinvastoin luterilaisuuden liberalisoituminen on luterilaisen teologian laajennus, jossa tämä valmis paratiisi on tosiasia, johon ei tarvita edes sitä nimellistä tai muodollista uskoa. Miksi Kristus uskoisi itseensä vain luterilaisten puolesta? Eikö yhtä hyvin koko ihmiskunnan puolesta?

Katolilaisella koko maanpäällinen elämä on jäsenyys taistelevassa seurakunnassa. Kun taas luterilaisen on vaikea ellei mahdoton nimetä yhtään hetkeä, jolloin hän olisi missään hengellisessä taistelussa. Luterilaisen pelastuksen kannalta ei ole hirveän vaikeaa pitää kiinni pelkästä pelastusta koskevasta ajatuksesta. Eikä mitenkään välttämätöntä osallistua debaatteihin missään. Joten sitäkään ei voi laskea taisteluksi. Eikä luterilaisen taisteluun kuulu eivätkä siihen liity ajalliset vastoinkäymiset, koska niiden katsotaan vain tulevan ja menevän, vailla syytä tai selitystä, arvoa tai merkitystä.

Kun mietin nykyisen paavin ympärillä vellovaa kohua, niin on aika merkityksetöntä, että mitä paavi oikeasti sanoi ja mikä on kanoninen tulkinta sen painoarvosta. Sillä ei ole mitään käytännön merkitystä enää lopputuloksen kannalta. Merkitys on sillä vellovalla tulkintojen massalla, mikä siitä on lähtenyt liikkeelle. Luterilaisen opetuksen kanssa on ihan sama juttu. On mahdollista teeskennellä, että on joskus ollut joku selkeä, kanoninen, luterilainen usko. Käytännössä kaikki on, Lutherin ajasta lähtien, ollut sen sisäisesti ristiriidattoman, kanonisen version tuloksetonta metsästystä.

Ainoastaan ihminen, joka ei ymmärrä yhtään kysymystä, ei ymmärrä, ettei hänellä olisi niihin yhtään vastausta. Ja voi siksi kuvitella, että hänellä on varma tieto käsissään.

2 tykkäystä