Niissä yhteisöissä joissa itse olen viime vuosina eniten pyörinyt, pastorien puolisot ovat olleet suhteellisen huomaamattomia hahmoja. He eivät ole juuri olleet missään näkyvässä vastuutehtävässä seurakunnassa tai muutenkaan esillä. Se tilanne voi varmaan helpottaa rooliin liittyviä paineita ja odotuksia, jos hiljaisena taustalla pysytteleminen on ihmiselle itselleen luontevaa ja mieluista. Jos taas haluaisi erilaisen roolin, mutta puolison aseman takia ei koe voivansa sellaista ottaa, on tilanne varmasti rankempi - saati jos puoliso painostaa olemaan olematta esillä.
Perheen laiminlyöminen hengellisen työn tai muuten hengellisen elämän ylläpitämisen takia taas on asia, joka ei koske pelkästään pappeja tai muuten kokopäiväisiä hengellisen työn tekijöitä. Seurakunnan vapaaehtoishommatkin voivat olla sitovia, ja erilaisten hurskaan kuuloisten rientojen taakse on helppo kätkeä se, ettei ole niin innostunut kantamaan vastuuta perheestään. Jos molemmat puolisot ovat uskossa, on vaikea valittaa siitä, että toinen käyttää liikaa aikaa seurakunnan kuvioihin! Tämä voi olla todellinen haaste.
Mietin itsekin tuota, että jo ihan jokin vapaaehtoistyökin voi haitata perhe-elämää. Tuohon saattaa vielä sotkeentua vääränlainen käsitys kutsumuksesta: omaa avioliittoa ja perhettä ja ns. tavallista elämää ei nähdä todellisena kutsumuksena, vaan kutsumuksen tulisi olla jotain hengellistä supersankariutta.
Eivätkö nämä @Kieku n anekdootit pappien elämästä ole vähän semmoisia, jotka pistetään tavallisesti juorujen piikkiin?
Elämä sukupolvien juoksussa näyttää olevan aaltoliikettä. Kun isä on pappina ankara kasvattaja ja jopa niuho moralisti, saattaa lapsista poika tehdä koko elämänsä isänmurhaa, kunnes hänen holtiton suhtautumisensa perheeseensä tiukentaa taas seuraavan sukupolven kasvattajia tiukentamaan asennettaan ns. hyviin arvoihin…
Olen huomannut, että tiukka sääntökristillisyys voi tehdä ihmisistä luonnevikaisia ja hulluja sukupolviksi eteenpäin - jos asianomainen koettaa ottaa homman tosissaan.
On kokonaisia sukuja, jotka eivät tunne ajatusta armollisesta Jumalasta muuta kuin jonkunlaisen Osto- ja Myyntiliikkeen omistajana. Ihminen ikään kuin kasvaa tällaiseen kulttuuriin, eikä siinä sitten paljon auta sellainen pikkutekijä kuin Jumalan sana.
On siitäkin esimerkkejä, että viha kirkkoa ja pappeja ja kaikkea uskonnollisuutta kohtaan voi viedä sukupolven toisensa jälkeen, isoisästä pojanpoikaan. Aivan kuin turmio seuraisi niitä, jotka halveksivat Kristusta…
Minä en ole kenenkään tuomitsija. Kunhan olen ihmetellyt kaikkea sitä, mikä tapahtuu.
Päällimmäiseksi jää se ajatus: Olenko itse osannut oikein kertoa läheisilleni Jeesuksesta ja siitä, mitä hän on meille?
Ikävä kyllä, puheet tahtovat tavatessa keskittyä niihin maallisiin ja useimmiten vähemmän tärkeisiin asioihin.
Nimenomaan juoruilujahan ne olivat. Noiden tarinoiden tarkoituksena oli havainnollistaa sitä, mihin mittoihin ja minkälaiseksi taakaksi rooli papin puolisona tai lapsena voi mennä (= jopa korut kytätään).
Muuten en oikein hahmottanut kuinka viestisi liittyy ketjussa aiemmin keskusteltuun.
Se, että hengellisen työn tekijöiden perhe voi kärsiä vanhemman tai vanhempien työn takia, ei jää juorun tasolle. Lähetyskentiltä löytyy myös esimerkkejä. Mutta niissä kyllä yhdistyy eri tekijöitä, eikä ole sanottua etteikö ongelmia olisi voinut syntyä ilman lähetyskentälle lähtöäkin. Mutta tärkeä työ tuo helposti sen ajatuksen, että työlle kuuluukin uhrata kaikenlaisia asioita. Ja tämän ajatuksen vaarallisuus on siinä, että se ei ole ihan väärä.
Teit minulle varmaan palveluksen.
Turhaan hikoilen näpykkäni takana laatimassa tekstiä, jota kukaan ei kuitenkaan tarvitse.
Omasta mielestäni en ollut se, joka alkoi puhumaan papista puolisona ja ihmisenä, mutta saatan erehtyäkin.
Totesin jo tekstiä laatiessani, että tuo vastaus, jonka @Anskutin ketjuun laittoi, kattoi jo lähes kaiken varsin tasapainoisesti.
Esimieheni, härski häntyri, kommari ja jumalaton filosofi, oli papin poika ja täydellisessä kapinassa kaikkea sitä vastaan, mitä konservatiivinen pappi on voinut pitää pyhänä. Ei ollut kivaa.
Hengellisissä piireissä löytyy paljon laiminlyötyjä perheitä, mutta varmaan vielä enemmän liike-elämässä ja taidemaailmassa. Ehkä Glory Leppänen osaisi kertoa, millaista oli elää jumaloidun primadonnan, Aino Actén lapsena.
Velipoika, Mies Reenkola sen ainakin kertoi. Ei tästä sen enempää, ettei palsta suttaannu.
Ai koetko, ettei papeista tulisi puhua ihmisinä ja puolisoina? Itseäni aihe kiinnostaa, koska olen joskus ollut ihastunut mieheen, joka tahtoo papiksi / on pappi. Vastaavasti pappeja saattaa kiinnostaa, millaisia käsityksiä pappien perheisiin liittyy.
Papin velvollisuus on tietysti seurakuntaa kohtaan. Se on papinvaimon ymmärrettävä, eikä voi heittäytyä nykyaikaiseksi vaativaksi vaimoksi. Papin tulee ymmärtää tämä asia miettiessään perheen hankkimista ja neitosen suostuessaan papin puolisoksi. Se on erityinen kutsumus, ei voi olettaa elävänsä sellaista elämää kuin jossain toisessa asemassa. Kaikkea ei voi vain saada.
Sanonpa näinkin:
Jos haluaa tehdä asiansa niin, että siitä voi vastata Jumalan edessä, ovat käsitykset papista ihan mitä sattuu ilmentäen sitä, mitä tuntemani veli Simojoki sanoi kerran: Papin virka on koiran virka.
Jos taas perustaa Tyyron kauppiaiden myyntikonttorin ja haalii sinne tavaraa läheltä ja kaukaa, pistää kaikki pyhät periaatteet myyntiin, tulee ihan varmasti saamaan ihailua ja kiitosta ja voi päästä jopa naisten viikkolehteen. Kansikuvasta en ole varma.
Näin se on tässä maassa, jossa tärkeintä on kuluttaminen, nauttiminen ja oma itse…
Paha flunssa ja silmätulehdus, joten tekstin korrehtuuri jäi tekemättä.
Ehkä yksi asia on että kirkko tulisi miettiä mitä se tahtoo perheelliset papilta. Uusi aika ja haasteet. Myös perheille itse. Uskon että ortodoksitkin ovat kirkkotasolla miettineet. Onko Suomessa papin makalle koulutus tai tukiverkko?
Ortodoksisessa kirkossa papin pitää olla avioitunut jo ennen diakoniksi vihkimistään. Aivan sopimaton olisi tilanne, jossa pappi etsiskelisi itselleen puolisoa. Pappi saa olla vain yhdessä avioliitossa. Leskeksi jäänyt pappi ei voi avioitua uudestaan. Ortodoksisissa maissa (kuten esim vanhalla Venäjällä ) valkoinen papisto eli naimisissa oleva seurakuntapapisto muodosti suljetun säädyn. Papit olivat yleensä pappien poikia ja heidän puolisonsakin pappien tyttäriä. Näin säädyn jäsenet tiesivät jo lapsuuden kodeistaan miten pappiskodissa piti elää ja minkälaiset olivat puolisoiden velvollisuudet.
Eli se ei ole mitään kirkon tasolla päätetty. Vain perinne, joka katkesi Suomessakin kun pappilat joutuivat verolle. Ruotsissa pappila-kultuuri on vielä vähän voimassa mutta se 1800-luvun perinne on jo mennyt. Sen päälle ei voi luottaa enää. Pitääkö papit kanssa perheensä elää kuten 1800-luvulla?
Luterilainen papisto perheineen ei muodostanut Ruotsissa tai myöhemmin autonomisessa Suomessa suljettua säätyä, vaan oli osa osa ns “herrasväkeä” tai säätyläisiä, johon kuului myös muiden virkamiesten, upseerien ym perheitä. Papin tytär ei välttämättä mennyt naimisiin papin kanssa, vaan saattoi naida jonkun muunkin virkamiehen.
Venäjällä tällainen ei ollut mahdollista. Siellä papistolla ei ollut palkkaa tai virkataloa. Seurakunta antoi vain maatilkun, johon papin piti itse rakentaa mökki asunnokseen ja raivata pieni pelto ja puutarha. Papisto eli papit, kanttorit ja kirkkovahdit elivät seurakuntalaisten maksamilla toimitusmaksuilla. Maatuska (papin vaimo) harjoitti puutarhaviljelyä kotitarpeiksi ja hoiti seurakunnan sairaita, jotka tulivat häneltä apua hakemaan. Ortodoksisen papin vaimon tulee olla hyvin itsenäinen ja voimakas. Maalaispapisto oli Venäjällä hyvin köyhää. Kaupungeissa, joissa oli enemmän maksullisia toimituksia (häitä, hautajaisia, muistopalveluksia , kodinsiunauksia yms), papisto tuli toimeen jotenkuten.
Suomessa 1800-luvun suurten herätysten jälkeen luterilaiseen papistoon tuli talonpoikien poikia tai pappi saattoi ottaa vaimokseen talon tyttären. Näin sääty suomalaistui ja kansanomaistui. Pietismi arvosteli ankarasti säätyläiselämää, pappiloissa järjestettyjä tanssiaisia, kortin pelaamista ja alkoholin käyttöä. Pappilakulttuuri alkoi Suomessa 1800-luvun lopussa muuttua vaatimattomammaksi, kansanomaisemmaksi ja hurskaammaksi.
Pappiloiden maat jaettiin Suomessa toisen maailmansodan jälkeen siirtoväelle ja rintamamiehille. 1900-luvun alkupuolella eivät papit enää itse viljelleet virkatalonsa tiluksia, vaan niitä viljeli ulkopuoilinen vuokraaja. virkatalon tulojen menetys korvattiin palkankorotuksella. 1960-luvulta lähtien seurakunnat alkoivat myydä vanhoja suuria pappiloita, (joissa siis oli jäljellä enää rakennukset ja puutarha/pihamaa) tai ne muutettiin seurakuntakodeiksi yms.
Suurissa varakkaiden pitäjien pappiloissa elämä oli varsin erilaista kuin saloseutujen pienien ja köyhien seurakuntien pappiloissa. Toki silloisten ja paikallisten olosuhteiden vallitessa “hienompaa” kuin monissa pienissä tölleissä.
Verotuksen muuttaminen tosiaan oli se suuri kuolinisku pappiloille.
Papisto ei toki ollut suljettu sääty, mutta oma säätynsä kuitenkin ja suuret pappissuvut ovat tyypillisiä. Hyvin usein papin tyttäret tai lesket naitettiin nuoremmille papeille puolipakollakin.
Mitä ihmettä tarkoitat? Mistä ei ole virallista säädöstä? Kanonit säätävät ja pastoraalikirjeissä opetetaan, että papin täytyy olla yhden vaimon mies, raitis, säädyllinen, maltillinen, vieraanvarainen, taitava opettamaan, lapsensa ja perheensä hyvin hallitseva. Avioliiton täytyy ortodoksisessa kirkossa olla solmittu ennen vihkimyksiä. Ortodoksisesta papistosta vain lukijat (alemman papiston alin aste) saavat solmia avioliiton. Ortodoksisen kirkon pappeuden asteet ovat: lukija, alidiakoni, diakoni, presbyteeri eli pappi ja piispa. Ennen vihkimyksiä piispan kuuluu kysyä myös vaimolta saako miehen vihkiä pappeuden eri asteisiin.
Entisaikaan avioliitto solmittiin jo noin 20-vuotiaana. Ortodoksisessa kirkossa diakoniksi vihkimisen alaikäraja on 25 vuotta, ja presbyteeriksi eli papiksi vihkimisen alaikäraja 30 vuotta. Nykyisin ongelmana on myöhäinen avioliittoikä ja pitkät opinnot, jotka lykkäävät avioitumista. Monet pappiskokelaat valittavat, ettei vaimoa tahdo löytyä.
Säädyt kuuluivat aikansa yhteiskuntaan. Sääty-yhteiskunta oli Ruotsin valtakunnassakin, mutta 1800-luvun autonomisessa Suomessa säädyt eivät enää olleet suljettuja. Puhuin Keisari-Venäjän ajasta Pietari Suuresta Venäjän vallankumoukseen, koska en tunne hyvin aikaisempaa aikaa. Keisari-Venäjällä papisto oli verovapaa sääty, mutta hyvin köyhä, niin ettei sillä olisi ollut veronmaksukykyäkään.
Papiksi voi vanhalla Venäjällä ja nykyäänkin päästä myös luostaritietä. Luostarien munkit olivat etupäässä talonpoikaissäädystä. Osa munkeista vihittiin munkkidiakoneiksi ja pappismunkeiksi ja piispat valittiin/valitaan pappismunkkien keskuudesta. Piispojen selibaatti on ortodoksisessa kirkossa edellen voimassa. Se tuli käytäntöön vasta 500-luvulla. Sitä ennen piispatkin olivat naimisissa. Moni kirkkoisä oli piispan poika. Mielestäni piispojen selibaatti pitäisi poistaa. Munkkipiispa perheellisten seurakuntapappien esimiehenä voi useinkin olla vaikea tapaus.
1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa säätyjärjestys alkoi Venäjälläkin hajota. Pappisseminaariin saattoi päästä myös muita kuin papiston poikia. Stalin eli Josif Dzhugazhvili opiskeli pappisseminaarissa ja hän oli suutarin poika ja muutenkin seminarilaiseksi sopimaton. Ajat olivat muuttuneet.