Jatkoa ketjulle Maajussille morsian ja papille puoliso:
Luin kirjaa, joka kertoi Afrikassa olevan lähettiperheen arjesta. Minua ihan kauhistutti tuolloin koululaisten äitinä lukea, kuinka lapset lähetettiin 7-vuotiaana kouluun Etelä-Afrikkaan, josta he pääsivät käymään kotona vasta joululomalla. Ymmärrän kyllä, että se oli heidän ainoa mahdollisuutensa saada kunnollinen koulutus, mutta hirvitti se hinta, minkä he joutuivat siitä maksamaan.
1 tykkäys
Niinhän se ennen usein oli. Lähetyslapset asuivat asuntolassa, josta päästiin kotiin vain lomille. Viikonlopuiksi monilla oli liian pitkä matka. Ainakin Namibian ja Japanin lähetysasuntolakouluista on kirjoitettu kirja. En nyt juuri muista kummankaan nimeä tai kirjoittajaa.
Ennen asuntolakouluja tilanne oli ehkä vieläkin pahempi. Vanhemmat lähtivät Afrikkaan lähetystyöhön ja kouluikäiset lapset jäivät jonkun sukulaisen tai muun huoltajan luokse Suomeen kouluun. Matkustaminen oli niin hidasta, että vanhempien työkausien välillä ei perhe tavannut - eli jopa moneen vuoteen. Kirjoja on kirjoitettu tästäkin teemasta.
Suurimmalla osalla lähetyslapsia tilanne on nykyisin toinen. Osa lähetyslapsista käy paikallista tai kansainvälistä koulua, osa saa opetusta kotona tai omalla lähetysasemalla.
Voi kyllä hyvin ajatella, että joillekin lähetyslapsille on jäänyt perin vaativa kuva Jumalasta - Jumalan takiahan nuo lapset on erotettu vanhemmistaan.
2 tykkäystä
Nykyään on myös paremmin mahdollista miettiä, millaisessa elämäntilanteessa lasten “tekoa” ylipäätään yritetään. Ja on sellaisiakin lähettejä, jotka lähtevät kentälle vasta lasten aikuistumisen jälkeen. Ennen on ollut sen verran lyhyempi keskimääräinen elinikä, että seniori-ikäisten terveys ei olisi välttämättä noin vain kestänyt työtä ehkä ankarissakin olosuhteissa.
Liian yleistähän se on ollut ja on edelleenkin, että lasten hyvinvointi jää sivuseikaksi, kun vanhemmat tekevät jotain kovin hienoa ja tärkeää (joko oikeasti tai ainakin omasta mielestään). Mun on jotenkin vaikea ymmärtää sellaista, että ensin hankitaan lapsia ja sitten ei haluta olla niiden kanssa.
Ei lapsia tehdä. He syntyvät vanhempiensa avioliiton tuloksena. Jos on saanut lapsen tai lapsia, pitää tietysti harkita mitä voi tehdä, ettei heidän hoitonsa ja huolenpitonsa kärsisi. Aina eivät molemmat puolisot voi edes työskennellä kodin ulkopuolella.
1 tykkäys
Mietin, että lähetyslapset kohdalla merkitsee paljon aika, jossa lähetys tehtiin. Tänään pääpaino näkyy olevan" maallinen kehitystyö, " jossa evankeliumi on paikallisten saarnaama. Koulutus ja muu apu tulee ulkosivulta. Tämä asetelmassa lasten asema lienee eri. Aina ei ulkomaalainen lähetti ole pääasiassa kentällä.
1 tykkäys
[quote=“susilammas, post:2, topic:895, full:true”] Viikonlopuiksi monilla oli liian pitkä matka. Ainakin Namibian ja Japanin lähetysasuntolakouluista on kirjoitettu kirja. En nyt juuri muista kummankaan nimeä tai kirjoittajaa.
[/quote]
Mailis Janatuinen kirjoitti omista kokemuksistaan Jasukolla eli Japanin suomalaisella koululla kirjan Koulu ja kirsikankukka. Hän oli jonkin aikaa opettajana siellä 1970-luvulla. Oppilaiden kokemuksia ei tietääkseni ole julkaistu. Tosin koulukaverini Anumari Väistö (nyk. Karlsson) kirjoitti kokemuksiinsa perustuvan fiktiivisen romaanin Poron viimeinen matka on liian pitkä.
Namibian suomalaisesta koulusta kertova kirja on Kalle Seppänen: Kaukana kotoa : Swakopmundin suomalaisen koulukodin vaiheita.
Ei sekään kerro oppilaiden suulla heidän kokemuksistaan, mutta kertoo koulun arjesta ja elämästä, kuten tuo Janatuisen kirjakin.
Molemmista kouluista oppilaiden omat kertomukset antaisivat tietysti toisenlaisen näkökulman kuin opettajien kertomana.
Aika tragikoominen nimi tuolla paikalla on ollut. Vai olivatko lähettien lasten ongelmat niin pahoja, että heidät oikeasti sijoitettiin koulukotiin?
Suomessahan tuo sana tuo ensimmäisenä mielikuvana esim. Pernasaaren koulukodin, joka oli lähinnä vankila ja varsin huonomaineinen “koti”. Asukkaat ovat vuosikymmenien jälkeen purkaneet traumojaan, melko hiljattainkin…
Suomessakin on paljon lapsia ollut asuntoloissa. Ja kyllä niitä on oikein antaumuksella hoidettu, vaikka nykyään halutaan muuta sanoa. Tietysti lapselle on sellainen omalla tavallaan rankkaa. Sen ymmärrän kyllä. Mutta itse kun tiedän muutamia asuntolanhoitajattaria, niin varmasti ovat olleet kaikin puolin esimerkillisiä ihmisiä, silloin entisaikaan, kun ovat avannossa pyykänneet vaatteet ja jäiden alta kalaa ruoaksi pyytäneet. Moni varmaan kiitoksella muistaa, vaikka valittajien äänet kuuluvat kauemmas. Ja on yksi kirnunvirutusvesien kautta sukulainen Ambomaallakin ollut opettajana.