Olen samaa mieltä @susilammas:n ihmettelystä. Jos kerran opetetaan, että saarnaaminen ja sakramenttien jakaminen kuuluu vain pappisviralle, niin tällöin ne pitäisi kokonaan olla saarnaviralla. Ei voida opettaa yhtä, ja tehdä toista; jos sanotaan, että tietyt tehtävät kuuluvat papeille, silloin ne kuuluvat papeille, eivät miehille. Tämä on tärkeä ero, sillä vaikka kaikki papit olisivatkin miehiä, niin silti kaikki miehet eivät ole pappeja. Minusta näyttää siltä, että maallikkomiesten salliminen (jota harjoitetaan mm. LHPK:ssa) kielii siitä, että ajatellaan, että pappeus ei edellytä mieheyttä, vaan että mieheys on jonkinlaista pappeutta itsessään. Mies on siis proto-pappi, ilmeisesti luonnollisen moraalilain perusteella: mies on tehty hallitsemaan naista, ja pappeus on hallitsemisen muoto.
Tässä päättelyketjussa on minusta lukuisia ongelmallisia kohtia, ja pidän sitä harhaoppisena. Jos tämä olisi perusteluna miesten palvelutehtävälle, niin sitten tulisi myös naiset häätää kaikista tehtävistä, jossa he mahdollisesti hallitsevat miehiä. Siis: luonnollinen moraalilaki on luonteeltaan yleinen, eikä rajoitu uskonnolliseen yhteisöön (“kirkko”). Kukaan ei voi vedota siihen, että kirkossa tulee toimia luonnollisen moraalilain mukaan, jos hän kuitenkin toimii kirkon ulkopuolella luonnollisen moraalilain vastaisesti, taikka hyväksyy luonnollisen moraalilain rikkomisen. Kuitenkin esimerkiksi LHPK:ssakin on naisia hallintotehtävissä, sihteereinä ja muissa vastaavissa tehtävissä.
Jos - toisin kuin edellä esittämässäni olkinukessa - kuitenkin uskotaan, että jumalanpalveluksen viettämisessä on maallikkotehtäviä (raamatuntekstien lukeminen, rukousten johtaminen, jopa saarnaaminen ja ehtoollisen jakamisessa avustaminen), niin yksi peruste kieltää naisten osallistuminen niihin on se, että siinä annetaan kuva tyhmille seurakuntalaisille, että nyt naiset toimittavat papillisia tehtäviä, vaikka nämä tehtävät eivät oikeastaan ole papillisia, vaan maallikkotehtäviä. Tällöin pahennuksen välttämiseksi ja seurakuntalaisten tyhmyyden vuoksi estetään naisia toimimasta tehtävissä. (Tämä on siis ns. heikompi veli -argumentti, josta @Anskutin edellä kirjoitti.) Tämä on kuitenkin minusta väärin.
Messun auktoriteettiasemasta sanoisin sen, että mielestäni myös liturgin auktoriteetti on rajattu. Hän ei ole vapaa toimimaan aivan kuten tahtoo, vaan hän on sidottu kirkon yleisiin toimintamalleihin ja omaan pastoraaliseen vastuuseensa. Pastorilla ole oikeutta muuttaa messua aivan täysin toisenlaiseksi, tai oikeutta kieltää laillisesti ja pätevästi ripittäytyneeltä ehtoollista. Pappi ei tässä mielessä ole sakramentin valtias, vaan sen palvelija. Sakramentti ei siis ole papin vallassa, vaan pappi on sakramentin vallassa, ja milloin sakramentin sisäiset ehdot täyttyvät, pappi on velvoitettu jakamaan sakramentin niille, jotka sakramentti itsessään katsoo siihen oikeutetuiksi. Totta kai tässä pappi tekee myös omaa tulkintaansa siitä, mitkä ovat sakramentin saamisen ehdot, ja siinä mielessä (ikään kuin inhimillisestä näkökulmasta) hän “vallitsee”; mutta tosiasiallisesti hän kuitenkin vain palvelee.
Tässä mielessä kukaan ei toimi messussa omassa voimassaan/auktoriteetissaan, vaan sen tehtävän voimassa, jota hän palvelee.
Jos Jumala kutsuu joitakuita palvelemaan tietyssä tehtävässä, silloin Jumala kutsuu heitä palvelemaan. Jos joku tahtoo antaa itsensä tällaiseen palvelukseen, miksi hän olisi muita huonompi siinä? Ja en siis puhu nyt mistään pappisviran tehtävästä, vaan puhun maallikkotehtävästä. Sikäli kuin oletetaan, että tietyt tehtävät messussa joko ovat avoimia maallikoille tai jopa kuuluvat maallikoille (tai esim. diakonille tai piispalle), miksi tällaiseen tehtävään ei saisi haluta antaa itsensä Pyhän Hengen ohjaamana? Pyhä Henkihän niihin kutsuu ja herättää hengellisen palon palvella.
Seurakunnan taas tulee käyttää kaikkia niitä lahjoja, joita Henki on sille antanut, mutta toki hyvässä järjestyksessä. Tiedän naisteologeja, joilla on palo Herran veren palvelukseen - ja tiedän naisteologeja, joilla tätä paloa ei ole. Tiedän miesteologeja ja muitakin miesmaallikoita, joilla on tahto tällä tavalla palvella - ja tiedän henkilöitä, joilla sitä ei ole. Vaikka pastorilla on pastoraalisen vastuun kautta velvollisuus myös koetella lahja, ei koetteluksi riitä katsoa henkilön ulkomuotoa, vaan katsoa hänen sieluaan ja tutkia oikein.
Itse ehtoollisen maallikkoavustusasiassa olen sitä mieltä, että saarnaaminen ja sakramenttien jakaminen Augsburgin tunnustuksen tarkoittamassa muodossa tarkoittavat papilliselle viralle uskottua/kuuluvaa tehtävää sakramentaalisen sanan/saarnan, sakramentaalisen veden ja sakramentaalisen aterian jakamisessa. Se on jakamista juuri siksi, että se on jotain, joka on papille annettu jakamista varten. Jakamisena se on palvelemista, eikä hallintaa.
Ehtoollisessa tätä jakamista pappi toteuttaa ehtoollisrukouksen lausumisella ja aineiden konkreettisella jakamisella niille uskovaisille, joille se on tarkoitettu. (Tässä kohdassa papille kuuluu jonkinlainen administratio.) Konkreettinen jakaminen on ensisijaisesti papin tehtävä, toissijaisesti diakonin tehtävä, kolmanneksi tehtävään vihityn maallikon tehtävä ja neljänneksi vihkimättömän maallikon tehtävä. Jakaminen kuuluu ensisijaisesti papille (koska administratio) ja toissijaisesti diakonille. Jakaminen on avointa myös niille, jotka vihitään avustajaksi, tai jotka muuten valitaan avustamaan.
Se, että ehtoollisen jakaminen kuuluu papille ja diakonille, näkyy selkeiten siinä, kun pappi jakaa Kristuksen ruumiin ja diakoni tekee osalliseksi Kristuksen veren maljasta. Siellä, missä seurakunnan erilaisten lahjojen esiin tuomiseksi, vokaatioiden lisäämiseksi, Jumalan ja Kristuksen palveluhalukkuuden toteuttamisen mahdollistamiseksi, papiston ja diakoniston määrällisen puutteen ongelmien helpottamiseksi tai jostain muusta hyvästä syystä tehtävä annetaan maallikoiden (vih. ja ei-vih.) hoidettavaksi, ei toimita väärin, kunhan kuitenkin jakamisesta on vastuussa pappi, joka lahjojen ylle on pyytänyt Hengen voimaa.
)