Tässä ketjussa voidaan kertoa subjektiivisesti, mikä hengellisessä elämässä tuntuu pahalta.
Minä aloitan: tuntuu pahalta, että edustamani vähemmistö on se porukka johon koko kirkkokunnan täytyy ottaa kantaa joko puolesta tai vastaan.
Se, että minut ja puolisoni hyväksyttäisiin osaksi kirkkoa, on joillekin se syy erota kirkosta. Tuntuu pahalta olla kiistakapula, riitelyn aihe, kauhistelun, demonisoinnin ja moraalisen ylemmyydentunteen kohde.
Minusta tuntuu pahalta hengellisessä elämässä se että hengellisiä ohjeita käytetään lähimmäisen tuomitsemiseen.
Itse olen asian ratkaissut niin että en puhu kenenkään maallikon kanssa esim. paastoamisestani tai paastoamatta jättämisestäni, sillä sehän johtaa vain siihen että aletaan vertailla kuka paastoaa parhaiten.
Oman hengellisen ohjaajan, joka on mieluiten kirkon virassa, kanssa puhuminen näistä asioista riittää. Papit eivät ole hengellisinä ohjaajina niin tuomitsevia kuin maallikot, olisiko siinä syynä sakramentin armovaikutus, vai mikä lienee.
Maallikoilta unohtuu usein se, että jokaisella on oma elämän- ja terveydentilansa, joka sanelee miten yksilöllisesti kunkin kohdalla on ohjeita kristilliseen elämään sovellettava.
Ajattelen, että se on vain minulle hyväksi, jos ihmiset pitävät minua ruokottomana syömärinä ja juomarina. Sitähän minä olen - ja mitä kaikkea muuta kamalaa, Luoja yksin tietää…
En tässä nyt kertonut itsestäni sitä että tuntuu pahalta jos minua pidetään syömärinä ja juomarina, vaan kerroin että tuntuu pahalta kun keskustelut hengellisistä ohjeista muuttuvat niin helposti tuomitseviksi, eli aletaan kilpailla siitä kuka ymmärtää ohjeet paremmin ja mitkä ohjeet ovat oikeita ohjeita.
Minua saavat pitää ihmiset ihan minä tahansa, minkäs minä sille voin. Joskus sekin tietysti tuntuu pahalta, mutta enemmän pahalta tuntuu tuo ylempänä selittämäni ilmiö.
Pedofiliaskandaali on todella ahdistava asia katoliselle täällä Atlantin takana. Ymmärrän sen “kasvatuksellisen” arvon, että syntien nöyrä tunnustaminen ja seurausten kantaminen on ainoa oikea vaihtoehto ja tie uuteen kasvuun. Mutta samalla haluaisi että joku toisi esiin miten jättimäinen rahasampo tämä on juristeille ja miten suhteettomat ovat asianajajapalkkiot verrattuna uhrien saamiin korvauksiin. Olen aivan varma että joukko juristeja oikein etsimällä etsii potentiaalisia asiakkaita keinoja kaihtamatta. Ja käytännössä yksikin tällainen oikeusjuttu vie normaalin kokoisen seurakunnan täyteen konkurssiin.
(Silti en yhtään halua vähätellä uhrien kärsimystä tai puolustella syyllisiä. Rukoilen vain että oikeus tapahtuisi.)