Miksi ihmisellä on oikeus tehdä lapsia?

Moraali
1

Minulle elämä ei ole koskaan maistunut. En osaa olla varsinaisesti onnellinen edes onnesta, vaan toivon senkin loppumista. Tahtoisin yksinkertaisesti sammuttaa tajuntani. Tällaista halua voi kukin nimittää niin kuin tahtoo. Joku ehkä nimeäisi sen kuolemankaipuuksi. Minä käytän mieluummin sanaa olemattomuuden kaipuu. Yhtä paljon kuin tahtoisin kuolla, olen katkera siitä, että synnyin.

Kun olen asian kanssa kipuillut sekä muussa elämässäni että mielenterveystyön piirissä, olen tavannut useita muitakin ihmisiä, joilla on samanlainen tarkoituksettomuuden kokemus. Heille maailma ei tarjoa vaan ottaa. He ovat kärsimässä pakollista vankeusrangaistustaan. Jotkut kärsijöistä tekevät itsemurhan, mutta osa yrittää sinnitellä lähimmäistensä vuoksi kärsimyksensä loppuun.

Koska meidän laisiamme on, tekee mieli kysyä, miksi ihmisillä on oikeus tehdä lapsia. Kukaan ei voi etukäteen taata, että lapsista tulee onnellisia, eikä kaikista tulekaan. Ihmiseksi kasvaminen on hankalaa ja parhaansa yrittävienkin vanhempien lapsista voi tulla moniongelmaisia tai jopa ympäristölle vaarallisia. Maailma on myös äärimmäisen epätasa-arvoinen.Lapsi saattaa syntyä kurjuuteen, missä hän ei saa asiallista tukea kehitykseensä ja tarpeisiinsa. Äärimmäisissä tapauksissa hänelle ei ole tarjolla edes riittävästi proteiinia aivojen kehitykseen.

Kun kuvioon vielä liittää kristillisen näkökulman kuoleman jälkeisestä elämästä, lasten tekeminen rupeaa tuntumaan entistäkin epäilyttävämmältä. Mitä jos lapsi joutuu helvettiin? Kun kristitty tekee lapsen, mistä hän tietää, ettei hän tee lasta helvettiin? Kaikkien uskovien perheiden lapsetkaan eivät uskoa saa tai pysty sitä pitämään yllä.

Vai onko niin, että Jumala ei anna sellaisten lasten syntyä, joilla ei ole mahdollisuutta pelastua? Jos ei anna, niin miksi hän kuitenkin antaa lasten syntyä vääräuskoisiin kulttuureihin, joissa lapset rupeavat seuraamaan vääräuskoisia vanhempiaan ja kulttuuriaan?

Tekeepä lapsen kristitty tai ateisti, niin toivoisin, että lapsista puhuttaessa puhuttaisiin myös siitä tosiasiasta, että kun lapsen tekee, niin samalla saattaa tehdä äärimmäisen julman teon. Ainakaan minusta ei ole kohtuullista, että ihminen joutuu kärsimään tavalla tai toisella koko elämänsä, eikä hänelle suoda edes kulttuurisesti hyväksyttyä tapaa tappaa itseään, jos hän ei kunnolla eteenpäin jaksa.

Pystyykö loppujen lopuksi kukaan ottamaan vastuuta lapsen tekemisestä? Vai eikö aikuisen edes tarvitse? Voiko lapsen tehdä sillä asenteella, että minulla on tarpeeni ja haluni ja haluan tehdä lapsen, mutta ei minun tarvitse siitä murehtia, tuleeko lapsen elämä olemaan kärsimystä.

1 tykkäys
2

Kas, joku kirjoittaa minun tunnuksillani.

3

Alkuosan tekstin suhteen mieleeni tuli heti buddhalaisuus ja sen tapa pohtia ja ratkaista elämän ongelmia. Mutta ei siitä missään tapauksessa enempää tässä ketjussa.

Varsinaiseen asiaan eli kyllä itsekin aikanani mietin ja olin sitä mieltä, että en halua omia lapsia tähän epävakaaseen, tuskaiseen, ahdistavaan maailmaan. Vaikka itselläni ei ole näistäkään syistä mielen tasapaino järkkynyt, niin joka tapauksessa koin maailman jollakin tapaa ahdistavaksi enkä halunnut tänne tuoda uusia ihmisiä kärsimään. No niin kuitenkin kävi, että vaimon löytyminen sai myös jonkinlaisen elämän perustarkoituksenkin heräämään. Ja luonnonmukaista on ajatella, että lisääntyminen on elämän perustarkoitus. Kaikki luonnossa toimii sen periaatteen mukaan ja ihminen ei siitä ole poikkeus. Onnekseni omat lapseni vaikuttavat onnellisilta ja tasapainoisilta ja siitä syystä minun ei ole tarvinnut kokea sitä tuskaa että olisin tuottanut tänne onnettomia ihmisiä. Mutta todellakin kaikki on niin monen sattuman kauppaa että ymmärrän hyvin sinunkin ajatuksiasi.

3 tykkäystä
4

Hyviä, mielenkiintoisia ja aiheellisia kysymyksiä. Onhan näitä tullut pohdittua. Mutta mielestäni nämä kuitenkin lopulta ovat paljolti vääriä kysymyksiä väärillä taustaoletuksilla.

Valitettavasti en juuri nyt ehdi osallistua tähän keskusteluun, kun jokapäiväisen elämän huolet painaa päälle…

5

Tämä onkin mutkikas aihe. Siinä keskustelussa mitä kristillisissä piireissä yleensä käydään, on enemmän esiin nouseva kysymys se, onko ihmisellä - tai pikemminkin avioparilla - oikeus olla tekemättä lapsia, ja mistä syystä. Tällaiselle toistaiseksi varsin vauvakuumeettomalle aviovaimolle se on iso kysymys, koska vaikka en Raamatusta löydäkään mitään perusteita pakolliselle vauvantekoyritykselle, on sillä kannalla kuitenkin merkittävä porukka varsin oppineita teologeja, ja kyllähän se vähän mietityttää. Voi tietysti olla, että akuutti vauvakuume muutaman vuoden päästä siirtää ongelman takaisin hypoteettiselle tasolle, mutta periaatteellinen kysymys jää silti.

Mutta palataanpa alkuperäiseen kysymykseen. Lapsi on iso vastuu, koska kyseessä on ihmisen olemassaolo. Jos lasta ei tehdä, kukaan ei siitä kärsi koska lapsi jää olematta olemassa, mutta jos lapsen tekee, voi kärsimystäkin tulla. Sen takia vanhemmaksi haluavien pitäisikin harkita tarkkaan omat voimavaransa ja ominaisuutensa, ovatko kykeneviä tarjoamaan lapselle hyvät eväät elämään. Lasta ei pidä ehdoin tahdoin tehdä sellaiseen tilanteeseen, jossa on iso riski fyysiselle tai henkiselle kärsimykselle. Fyysiseen puoleen liittyy lähinnä mahdolliset perinnölliset sairaudet, henkistä kärsimystä taas voi aiheuttaa vanhempien terveydentilaan ja elämäntilanteeseen liittyvät seikat tai se, että vanhemmat eivät luonteeltaan oikeastaan sovellu vanhemmiksi.

Lapsen iankaikkisuuskohtaloa en tässä pohdinnassa miettisi, koska se on Jumalan käsissä joka tapauksessa. Vanhemmat toki voivat ja heidän tulee antaa lapselle tässäkin asiassa hyvät lähtökohdat, kasvattaa lapsi kristillisesti ja seurakunnan yhteydessä, samalla välttäen sellaista tuputusta joka aiheuttaa lähinnä vastareaktion. Mutta vanhemmat eivät voi lastaan taivaaseen järjestää eikä se asia oikeastaan ole heidän vastuullaan lainkaan, joten sillä saralla voi yksinkertaisesti luottaa Jumalaan.

En myöskään allekirjoita sitä ajatusta, että lisääntyminen olisi elämän perustarkoitus. Kristinusko ei ole mikään hedelmällisyyskultti, ja Uudesta testamentista käy varsin selväksi, että lisääntyminen ei ole välttämättömyys ihmiselle. Siihen aikaan avioparille ei tietysti ollut vapaaehtoinen lapsettomuus mahdollista, mutta naimisiin ei ollut pakko mennä.

Eli yhteenvetona sanoisin että ihmisellä on oikeus tehdä lapsia, mikäli voi realistisesti ajatella pystyvänsä tarjoamaan lapselle asialliset lähtökohdat elämään. Loput voi jättää Jumalan asiaksi.

1 tykkäys
6

En vastaa otsikon kysymykseen, mutta yritän sanoa jotain lainattuun, se nimittäin on aika masentavaa luettavaa ja kertoo oireellisesti jostain vakavammasta tarkoituksettomuudesta, johon on olemassa vastaus jokaisen kohdalla.

Jumala, joka on ihmisen luonut, tahtoo täyttää ja käyttää jokaista ihmistä ja antaa tarkoituksen. Uskon, että myös siksi olet etsiytynyt kristilliselle foorumille, joka tosin vajavaisten ihmisten käytössä vaikuttaa useinkin vähemmän evankelioivalta ja sovinnolliselta ja pystyy siksi tuomaan vain vähän siitä hyvästä, jonka Jumala tahtoisi antaa. Mutta jos haluat, tiedät kyllä mistä voit etsiä tarkoitusta elämällesi. Kirkoista, seurakunnista, hengellisistä radio-ohjelmista ja opetuksista. Jumala ei tahdo kadottaa yhtäkään ihmistä, vaan löytää.

5 tykkäystä
7

Elämä on lyhyt. Niin lyhyt, että olen omalla kohdallani päättänyt kestää sen loppuun asti omista kärsimyksistäni huolimatta. Onnellisen ja tasapainoisen elämän jatkuminen itseäni parempiosaisiksi arvioimillani ihmisillä ei myöskään ole mitenkään taattua. Onnelliseen elämään voi iskeä odottamatta onnettomuus, sairaus, luonnonkatastrofi tai muu ikävä juttu, joka tulee yllättäen ja pyytämättä ja muuttaa kaiken. Ja voi muuten sen ankeampaa elämää eläneenkin onni kääntyä.

Onni tämän lyhyen maallisen elon aikana on ehkä vähän yliarvostettua. Itse päädyin joskus ajattelussani siihen, että minulla on tarve löytää elämälleni suurempikin tarkoitus kuin touhuta aikani rakentamassa tätä yhteiskuntaa (joka ei tule koskaan valmiiksi ja pärjäisi ihan hyvin ilman minuakin.) Usko ja turvautuminen Vapahtajaan on antanut minulle kestävämmän perustan ja täyttänyt ennen kokemani tyhjyyden. Ja olin ennen uskon löytämistä hyvin skeptinen kristinuskon suhteen. Se tuntui uskottelulta ja toiveajattelulta eikä se ollut ainakaan minua varten.

Maailmassa on myös paljon ihmeellisiä ja mielenkiintoisia asioita, joita voi huomata, vaikkapa luonnon moninaisuutta tarkkailemalla. Ja tietysti, ja ennen kaikkea, muut ihmiset. Liika yksinäisyys ei ole hyväksi. Kun asioita pyörittelee vain yksin omassa päässään, ne saavat väärät mittasuhteet. Kärpäsen kokoinenkin ongelma kasvaa härkäseksi.

Vertailu toisiin kannattaa lopettaa kokonaan. Aina on itseä parempiosaisia mutta myös niitä, joilla on minua huonommin. Eikä niiden toisten elämä usein ole sitä, miltä se päältäkatsoen näyttää.

7 tykkäystä
8

Onnellista tulevaisuutta ei voi taata etukäteen, siinä olet aivan oikeassa. Meillä ihmisillä on varsinkin nuorena esillä paljon erilaisia vaihtoehtoja, joista on valittava. Kun itse olin kihloissa, niin eno sanoi, että nyt vielä voit kääntyä takaisin (että en menisikään naimisiin). Mietin sitten, että mitä sitten jos en nyt menekään naimisiin. Vapaushan siinä menee, se on ihan totta. Naimisiin mentyäni saimme useamman lapsen ja onhan heistä vaivaa jos on paljon iloakin. Vähemmällä työllä ja valvomisella olisin päässyt ilman omaa perhettä. Toisaalta taas lapsista on paljon iloakin ja tuntee, että elämällä on tarkoitus. En voi taata, että lasteni elämä olisi pelkkää onnea, mutta voin yrittää tehdä parhaani.

Tosiasia kuitenkin on, että kuolevia haastetellut ihminen on kysellyt heiltä, mikä heitä eniten harmittaa. Vastaus oli, että elämättä jäänyt elämä. Jos pelkää joka asian menevän pieleen, ei uskalla tehdä uusia ratkaisuja elämässään ja jää junnaamaan entiseen turvalliseen olotilaan.

On uskallettava mennä rohkeasti kohti uusia haasteita. Ei tosin tyhmänrohkeasti vaan harkiten. Viimeksi eilen illalla koin, että kaikki kääntyy niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat. Kun tuntuu, että asia menee aivan väärin, niin sitten myöhemmin tajuaa, että noinhan sen pitikin mennä, kun otetaan kaikki seikat huomioon.

4 tykkäystä
9

Keskustelun aloittajalta näyttää unohtuvan, ettei tämä hänen kuvaamansa onnettomuus seurauksineen ole suinkaan Jumalan tahto, vaan syntiinlankeemuksen seuraus. Siitä johtuen elämä voi todellakin tuntua joskus hyvinkin tarkoituksettomalta, merkityksettömältä, turhalta ja tragedioiden täyttämältä. Kristukseen uskova tietää kuitenkin, että tämä ajallinen tulee päätepisteeseensä ja vasta sen jälkeen alkaa elämä isolla E-kirjaimella.

5 tykkäystä
10

Minusta tämä ei ole totta. Tiedän että on aika uskaliasta suoraan väittää toisen ihmisen keskeisimpiä ajatuksia epätosiksi, ja tätä vaikutelmaa lieventääkseni ilmaisen, että olen kyllä itsekin näitä ihan tosissaan joskus miettinyt, ja niin on miettinyt moni muukin, kuten selviää seuraavassa referoimastani antiikin tarinasta, jonka muistan jostain syystä vain englanniksi. Tarinan mukaan joltain pakanajumalalta tultiin kysymään, mikä on kaikkein parasta, ja vastaus kuului: The best of all things is completely outside your grasp - not to be born, not to be, to be nothing. But the second best for you - is to die soon. Tarinan opetus on siis vain se, että ihmiset ovat näitä samoja juttuja miettineet jo vuosituhansien ajan. Itse olen kuitenkin päätynyt täysin päinvastaiselle kannalle kuin sinä ja tuo pakanatarina. Minun nähdäkseni olemattomuus on (olisi) kaikkein pahinta ja mikä tahansa oleminen on kuitenkin olemattomuutta parempaa. Myönnän että olen tässä omien subjektiivisten kokemusteni ja uskomusteni varassa, joten en voi asiaa järkiperäisesti todistaa. Lisäksi uskon, että jokainen ihminen tämän pohjimmiltaan tietää, mutta tuo tieto helposti hämärtyy mielessämme, joka on murheiden, kipujen, halujen ja monenlaisten väärien ajatusten vallassa. Siksi väitän, ettet tosiasiassa kaipaa olemattomuutta vaan pakoa tuskastasi yms. Luulen, että näkemykseni on pitkälti sopusoinnussa klassisen kristinuskon kanssa, vaikkei tästä ehkä mitään oppia olekaan olemassa.

Nyt pitää mennä. Yritän muistaa jatkaa tästä jossain vaiheessa.

2 tykkäystä
11

Juuri näin! Tuskasta täytyy päästä todelliseen elämään, ei olemattomuuteen.

12

Siksi väitän, ettet tosiasiassa kaipaa olemattomuutta vaan pakoa tuskastasi yms.

Niinhän se tietenkin on, mutta kun rupeaa elämässään monenlaista kokeiltuaan ja yritettyään huomaamaan, että omin voimin ei selviä ja vain kuolema tarjoaa levon, niin siihenhän tuo olemattomuuden kaipuu perustuu. Onnelliset tahtovat olla, onnettomat eivät.

Uskoon tuleminen olisi tietenkin kiva juttu, koska silloin syvimmässä tarkoituksettomuudessakin olisi kenties toivo, mutta koska usko ei kokemusteni ja yritysteni perusteella ole ihmisen valinnan ulottuvilla, niin siitäkään ei ratkaisuksi ole.

13

Omin voimin en itsekään selviä, eikä kukaan muukaan uskova, ainakaan rehellisesti ajateltuna. Täydellinen tappio ja voimattomuus voi olla uuden alku, kun ne annetaan Jumalan käsiin. Omin voimin ei voi edes uskoa, mutta kaiken voi silti jättää armollisiin käsiin.

4 tykkäystä
14

Tähän vastaan vain kristillisen uskoni näkökulmasta. Ihmisillä on oikeus tehdä mitä tahansa, mikä ei ole vastoin Jumalan tahtoa. Ja koska Jumala on luonut ihmisen sellaiseksi, että se on taipuvainen lisääntymään, ja koska Jumala itse on kehottanut ihmisiä lisääntymään (Gen. 1,28: Ja Jumala siunasi heidät, ja Jumala sanoi heille: “Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa …”), eikä mitään päinvastaista kieltoa ole annettu, niin katsoisin ettei lasten “tekeminen” mitenkään riko Jumalan tahtoa vastaan, joten siinä ei siis ole mitään väärääkään.

Toisekseen, ihmisyksilöiden syntymisestä (mukaan lukien sielu ja henki) on esitetty erilaisia näkemyksiä kristinuskon piirissä. En muista onko nykyisillä kirkkokunnilla jokin ehdoton kanta tähän. Pääasialliset vaihtoehdot ovat:

(a) Tradusianismi, jonka mukaan sielu syntyy lapsen biologisten vanhempien sieluista.

(b) Kreatianismi, jonka mukaan Jumala jollakin hetkellä, esimerkiksi sikiämisen hetkellä, luo kunkin ihmisen sielun tyhjästä (ex nihilo).

Itse en osaa päättää, kumpi näistä on oikein. Sen sijaan Origeneen ja muutamien muiden kannattama sielujen pre-eksistenttioppi, jonka mukaan kaikki sielut olivat olemassa jo ennen ruumiillista sikiämistä, on selvästi väärin, ja tämän oppi on tuomittu myös ekumeenisessa kirkolliskokouksessa (Konstantinopoli 553).

Vaihtoehdossa (b) Jumala on ratkaisevassa osassa kunkin lapsen syntymässä, joten siinä tapauksessa valitukset uuden ihmisen olevaksi tulemista vastaan on ehkä ennemminkin osoitettava Jumalalle kuin hänen biologisille vanhemmilleen.

Vaihtoehto (a) on vaikeampi tapaus, ja joudun jättämään sen käsittelyn toistaiseksi kesken, koska en nyt osaa jatkaa ajatusta ja tuli muuta menoa. Joka tapauksessa ihmisten oman “orgaanisen” kasvun oikeutusta tuskin on kovin helppoa kiistää, mutta millä tavalla ja missä vaiheessa tässä skenaariossa lapsesta tulee oma erillinen yksilönsä - vai tuleeko ihan täysin missään vaiheessa? :thinking: