Joskus kuitenkin voi olla mahdottomia, selvittämättömiä tilanteita. Silloin on vain luotettava armoon ja tyydyttävä tilanteeseen Jumalan edessä. Riittää, että ei kosta, mutta pyytää voimia anteeksiantoon ilman selvittelyä totuudessa. Ehtoolliselle voi osallistua ja Raamattua voi tutkia halulla, vaikka Paha välillä kiusaisikin asialla. Jumala tietää kaiken ja on sydäntämme suurempi. 
(Synnittömiä ei meistä ole kukaan ei edes LHPK, vaikka läheltä liippaa 
.)
Minusta kun nämä mahdottomat tilanteet syntyvät vain silloin kun vastapuoli ei ole valmis sopimaan.
Olen nähnyt tilanteen, jossa yksi ihminen koki tulleensa niin loukatuksi, että sanoi olevansa kykenemätön antamaan anteeksi. Tällöin on kysymysessä äärimmäisen vakava tilanne jossa on uskon elämän jatkuminen vaakalaudalla, ellei Jumala Pyhän Henkensä voimalla sanan kautta saa ihmistä kääntymykseen. Muistaakseni Bo Giertzin “Kalliopohja” romaanissa on joissakin kohdin puhe tällaisesta.
Silloin kyseessä henkinen väkivalta ja kiusaaminen. Sellaista on paljon nähty ja parikertaa koettukin.
Minua häiritsee valtavasti, jos minulla on sopimattomia asioita ennen ehtoollista. Haluan pyytää ja antaa anteeksi ennen Herran pöytään menemistä. Millä oikeudella minä menen saamaan mahdottomat syntini anteeksi ja saamaan armoa armon päälle, jos itse olen kovasydäminen ja armoton minua rikkonutta kohtaan? Kun olen saanut kaiken anteeksi, niin miksi en pyytäisi anteeksi niiltä, joita olen loukannut? Kun minun haavani parannetaan, niin miksi en haluaisi parantaa minun aiheuttamiani haavoja? Jos en halua uskossa kilvoitella Kristuksen käskyn mukaisesti, niin ei minulla myöskään ole asiaa Herran pöytään.
Ehtoolliselle mennään kastettuna ja ripin kautta. Meillä on messun aluksi yleinen rippi, mikä on oikea käytäntö, mutta pitäisin hyödyllisenä sellaista kevyesti Löheläistä mallia, jossa seurakuntalaiset kävisivät ripittäytymässä ennen ehtoollista. Löhellä tämä taisi olla pakollista eli ns. ehtoolliselle ilmoittautuminen. Ei tästä mitään pakkoa pidä tehdä, mutta olisi hyvä jos lauantaina ja sunnuntai aamuna olisi aikaa ja mahdollisuus korvarippiin. Ehtoollisessa ihanalla tavalla vahvistetaan se mikä ripissä on saatu. Samalla olisi mahdollisuus käydä pastorin kanssa läpi, jos ehtoolliselle menemiseen liittyen on kysymyksiä ja epäilyksiä.
‘Nyrkkisääntönä’ tämä on oikein ja ihanteellista, tapahtukoon niin aina. Vaan kun ei tässä maailmassa aina ole mahdollista eri syistä onnistua ja tilanteet voivat vain pahentua ja jatkua, kun pyydät anteeksi omaa osuuttasi. Ei sitä voi ymmärtää, jos ei joudu kokemaan. Maallinen vahvistava terapia psykologilta on tällöin oikea apu, Jumalalle tunnustamisen ja kertomisen lisäksi tällöin.
Anteeksi pyytämisessä on myös vähemmän vakavia tilanteita, joissa varsinainen sopiminen ei ole välttämättä paras ratkaisu. Esim on sanonut jotain lievästi epäonnistunutta, joka on saattanut loukata tai sitten ei. Etenkään jos ko. henkilöä ei tapaa usein, ei ole aina järkevää ottaa erikseen esiin sitä, että sanoin kyllä tyhmästi silloin kuukausi sitten, pahoititko mielesi? Eri asia jos havaitsee jotain kireyttä ja riitaisuutta, mutta jos ei, niin asia on saattanut jo unohtua ja sen uudestaan esiin kaivaminen veisi asioita vain huonompaan suuntaan. Parempi antaa olla ja käsitellä omaa suurta suutaan ihan itsekseen.
Tottahan tuo. Ei ole aina kykyä pyytää tai antaa anteeksi itselläkään, mutta halu pitäisi olla tai ainakin ymmärrys siitä, että nyt en kykene toimimaan oikein. Epätäydellistä ja sotkuista elo täällä perisynnin turmelemassa maailmassa on. Eikä tässä voi tehdä kuin oman osansa, jos toinen osapuoli ei halua sopia, niin minkäs sille voi? Herramme rakkaus meitä kohtaan on kuitenkin niin ihmeellinen, että hänen luokseen saa viedä myös oman sydämen kovuuden, senkin ettei pysty antamaan tai pyytämään anteeksi - ja kaikki sekin on Golgatalla kannettu ja sovitettu.Tämän armon äärellä myös sydämen kovettumat saavat parantua.
Minäkin kannatan lämpimästi maallisen psykologian tarjoamia apukeinoja ja myös lääkehoitoa tarvittaessa, koska joskus näiden taustalla pyörii eräänlaista neuroottisuutta, pakkoajatuksia, sietämätöntä syyllisyyttä tai pelkoa, ahdistusta tai masennusta, joka ei ole luonteeltaan hengellistä, vaikka se voi hengellisiin asioihin liittyäkin.
Olen elänyt jo pitkään, ja oikeastaan ensimmäistä kertaa tämä kysymys on vaivaamassa minua. Elämä on yllättävää, monessa suhteessa.
Kiitos edelleen kaikista kommenteista.
Juu, vielä yritän tarkentaa, että esim. jos on kyseessä henkinen väkivalta ja eri uskonnäkemys, käännyttäminen, valheelliset syytökset ja on tosissaan oman uskonsa kanssa, anteeksi voi joten kuten antaa, mutta ei voi mennä sopimaan, etteikö käy huonosti, jos antaa periksi. Tilanteet voivat olla ihan mahdottomia ja joutuu itse lankeamaan yhä uudestaan esim. huutamiseen ja kiukkuun, vihastumiseen yms.
Vieläkin haluan sielunhoidollisena apuna (vaistottava oikea aika) laittaa päivän sanan tähän. Siihen rakkauden tilalle voi laittaa onnistuneen välienselvittelyn vaatimuksen tai kun ei pysty mitenkään antamaan anteeksi.
Armo Kristuksessa on suurempi kuin Laki. Eli ehtoolliselle saa mielestäni mennä, on jopa tarpeellista mennä. Sydämemme saattaa antaa väärän lakihenkisen viestin, ettei uskalla osallistua enää koettuaan anteeksiantamattomuutta yms.
" Päivän Sana
17.03.25
Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. 1 Joh. 4:10
Sinun on ainoastaan rakastettava Jumalaa, niin pääset taivaaseen. Kuinka lempeää ja lohdullista. Muuta ei tarvita, vain hieman rakkautta Luojaa kohtaan. Ja juuri tämän lempeän rakkaudenvaatimuksen alle on moni kristitty nääntynyt. Vaatimus kun on aivan mahdoton. Se on kova ja armoton, pelkkää lakia. Yksikään meistä ei rakasta Jumalaa luonnostaan, vaan vihaa häntä. Jumalan laki tuomitsee synnit ja lähettää syntiset helvettiin – kuka sitä voisi rakastaa? Evankeliumi ei ole ilosanoma meidän rakastamisen kyvyistämme, vaan jotain aivan muuta. Evankeliumi on sitä, että Jumala rakasti ensin meitä, joilta kaikki rakkaus puuttuu. Hän antoi Poikansa sovittamaan rakkaudettomuutemme synnin ja kaikki muutkin syntimme. Jeesus sovitti meidät, ei meidän rakkautemme tai sen puute.
Teksti on Juha Vähäsarjan hartauskirjasta [Joka päivä lupaus kantaa]".
Itselleni on olut helpottavaa huomata että rakkaus ei ole sellainen kiva tunne jota pitäisi väkisin tai vaatien ylläpitää.
Rakkaus on halua yhteisestä tulevaisuudesta. Vaikka nyt tuntuisi kurjalle. Jumalan rakkauden vaatimus on vaatimus haluta yhteistä tulevaisuutta Jumalan kanssa. Se ei ole mahdotonta. Aina. Useimmiten haluan tai tahdon yhteistä tulevaisuutta Jumalan kanssa. Välillä teen tai sanon asioita joista tiedän, että näitä Jumala ei halua yhteiseen tulevaisuuteemme ja yritän luopua niistä.
Lakia se ei minusta ole. Laki ja evankeliumi, vastuu ja vapaus kulkevat käsi kädessä. Evankeliumi ei salli kaikkea kuten ei rakkauskaan. “SInulla on lupa olla tuomatta tätä ja tätä yhteiseen tulevaisuuteemme.” Ja toisaalta lakia tarvitaan. Adoniasta sanotaan 1 Kun. 1:6 “Hänen isänsä ei milloinkaan ollut moittinut häntä sanoen: “Miksi teit noin?””
D
Minun pitäisi ymmärtää jo lopettaa, mutta sanon, että kyllä Rakkauden kaksoiskäsky on äärimmäistä lakia, jota kukaan ei täytä paitsi…
Armon alle päässeellä on tietenkin vastuu eikä antinomismi ole vastaus vapauteen. Uskon, että vasta armosta elävällä on kyky elää oikein, vaikka välillä horjuisikin. Oikeasti armon tie on kapeampi kuin lain tie, kun sen oikein saa ymmärtää lain kautta laille kuolleena. 
Tästä olen eri mieltä. Maallinen terapia kun on aina tämän maailman hengen mukaista, siitä lähtöisin, eikä siitä silloin ole hengellisessä asiassa mitään apua. Pääasiassa se kehoittaa sinua hyväksymään itsesi kun Raamattu antaa päinvastaisen paljon lohdullisemman nevon kieltää itsensä. Onhan näet niin, että kieltäessäsi itsesi et myöskään vaadi itseltäsi mitään. Siksi saan kuulla kirkossa mitä lohdullimmat sanat “Herra, ole minulle armollinen nimesi tähden.” Siis ei minkään minussa itsessäni olevan tähden vaan oman nimensä tähden. Tästä, että hän on armollinen Hän myös itse antaa ruumiinsa ja verensä leivän ja viinin myötä minulle varmaksi pantiksi, pantiksi, jotka hän jo lunasti Golgatalla.
Ei oikeastaan. Terapia toimii silloin kun se jollakin tapaa ohjaa hyväksymään kaikki tunteet, ei jonakin olemista. EI esimerkiksi pakkomielteistä kehoteta hyväksymään pakkomiellettään, tai addiktia addiktiotaan. Useimmissa terapiakirjoissa (ainakin hyvissä) tämä sanotaan eksplisiittisesti. Ei terapeutti ohjaa hyväksymään itseään muuten kuin juuri tunteiden kautta. Huono terapeutti saattaa inttää tällaista, mutta tällaisen jälkiä korjaillaan sitten myöhemmin. Terapia ei lähtökohtaisesti ole kristillisyydelle vierasta. Psykoterapia kääntyy suoraan kreikasta sielunhoidoksi. Sen ongelma on oikeastaan vain siinä, että joskus se ei halua käsitellä ihmistä uskon kautta. Koska sekulaariterapia pelkää sitä. Vaikka samalla terapia toistaa enimmäkseen asioita jotka ihmiset ovat tienneet aina ja joista Raamatussakin puhutaan:
Tunteitaan ei tarvitse pyytää anteeksi, tekojaan ja sanomisiaan voi ja tulee. (Ef 4.26)
Olemistaan, jonkinlaisena olemista ei tarvitse hävetä, tekojaan ja sanomisiaan voi ja saa. (1 Moos 4:6-7)
Vastaan itse sanomisistani ja tekemisistäni. Ihminen ei ole sitä mitä ihminen tekee, Jumala on. (2. Moos.3:14)
Näillä pärjää jo 95% elämästä, eli riittävän hyvin.
D
Terapeuteilla on vuosien koulutus asioista, mitä papeilla ei ole. Tiedän monia uskonveljiä, jotka ovat saaneet terapiasta apua. He eivät olisi seesteisessä tilanteessa, jossa nyt ovat, missään tapauksessa ilman terapeuttia.
Tästä jo väännettiin.
Itsensä kieltäminen ei ole itsevihaa eikä itsensä väheksymistä - joihin terapia voi auttaa.
Jeesus kehotti kieltämään itsensä jos joku aikoo seurata häntä. Jeesus kantoi ristin ja suostui vaivaan ja pilkkaan meidän tähtemme. Jeesukseen uskova saa myös ristin eli maailman pilkan ja häpeän osakseen. Itsensä säästäminen näiltä on kuvitelma joka voi estää seuraamasta Jeesusta.
Jeesuksen seuraajalla voi olla terve psyyke. Hän voi hyväksyä itsensä Jumalan luomana ja antaa kunnian näin Luojalleen. Terveempi ihminen voi paremmin palvella lähimmäisiä ja hoitaa tehtävänsä työssä ja perheessään. Uskon mukanaan tuomaa ristiä ei mielenterveys poista.
Kyllä ja ei. Toki moni pappikin on psykoterapeutti. Oman koulutukseni (pappi + 9 v erikoistumiskoulutusta) ja työkokemukseni myötä olen kuitenkin havainnut, että samoista asioista puhutaan eri nimillä. Ihmiskäsitys on erilainen (yleensä), eikä terapiassa niin selkeästi tukeuduta transsendenssiin asioiden taustalla. Hyvää sielunhoidon koulutusta saanut pappi eroaa useimmiten hyvästä terapeutista vain sillä, että ei voi velottaa palveluistaan. Tärkeintä on että vuorovaikutus toimii, koska psyykkisten ja uskonnollisten häiriöiden taustalla on yleensä vuorovaikutusongelmat: itsen, toisten ja Jumalan kanssa (Jumala sanan voi korvata millä hyvänsä transsendenssilla, joka löytyy kaikista terapioista).
En menisi terapeutille jos miettisin ehtoolliselle menoa. Mutta voisin mennä joskus muuten jos tuntisin jonkun terapeutin joka pystyy puhumaan myös uskonnollisista asioista, eikä ajattele niitä ensisijaisesti vastuunpakoiluna.
D
Maallisissa työpaikkaskismoissa, puolueettomuuteen ‘vihkiytynyt’ psykologi / terapeutti on ehdottomasti paras ratkaisu. Kokemusta on. Ehtoolliselle voi edelleen mennä hyvällä omallatunnolla saamaan jokapäiväiset syntinsä anteeksi uskossa.
(Minulle on muotoutunut ihan eri käsitys ehtoolliselle kelvollisesta, kun kirkot opettavat yleensä. Nykyisin käyntini harvenivat vain käytännön syistä. Taudit todellakin tarttuvat ja povikipuisena en halua herättää huomiota. Kotiin pyytäminen harkinnassa, mutta hankalaa, kun siippa ei enää ehkä usko tai en edes tiedä, koska hän ei pysty jakamaan eikä tunnustamaan mitään. Siksi kirjoittelen täällä niin ahkerasti. Terapiaa minulle, vaikka ei kukaan tykkäisi. 
)
(En ryve tekosynneissä, ihan muun laisissa, haluan huomauttaa.)
Menen ehtoolliselle ihmisenä jonka Kristus on omalla elämällään tehnyt eläväksi ja minä kannan sen Kristukselta saadun elämän uhrilahjana ehtoollispöytään. Mietin siis sitä mennessäni ehtoolliselle olenko valmis antamaan aina täydemmin koko elämäni Jumalalle. Sen elämän minkä häneltä olen saanutkin.
Ihmisten kanssa sopimisista en niin kovasti huolehdi. Toki, jos on ollut ihan oikea konkreettinen kärhämä jossa on olemassa sopimisen mahdollisuus, sitä olisi pyrittävä jollain aikavälillä toteuttamaan. Ennemminkin ajattelen että olenko valmis yhdistämään oman elämäni uhrilahjan kaikkien muiden ihmisten elämien uhrilahjaan niin että niistä tulee yksi yhteinen uhrilahja ja jonka Pyhä Henki tekee meille Kristuksen uhriksi. Olenko valmis hyväksymään että niin monenlaiset elämät, sellaisetkin joita en ymmärrä tai jopa hyväksy, lasketaan Jumalan eteen ehtoollista valmisteltaessa ja että minä olen osa sitä. Tässä on minusta anteeksiantamisen ja sopimisen ydin, ei siinä olenko millaisissa väleissä tai kuinka yhteistyökykyinen joidenkuiden kanssa.
Jos taas juuri ehtoolliselle mentäessä tulee mieleen jokin asia jonka olisin halunnut ihan ääneen jollekin kristitylle tunnustaa, niin pidän sen mielessä ja hoidan asian ennen uudelleen ehtoolliselle tuloa. Tämä on sellainen katolinen tapa joka on toiminut kaikenlaisissa muissakin ympäristöissä. Kyllä ripittäytyminen on mahdollista kaikissa tunnustuskunnissa. Kysymys on siitä onko ripittäytyjä tarpeeksi motivoitunut, ripin kuulijan kyllä aina löytää.