Hyvä ohje.
Entäpä jos ajattelee Raamatun ohjetta että pitää sopia ennenkuin mennään ehtoolliselle? Eikö sellainen ole olemassa?
Rippi ei välttämättä riitä mikäli sopua ei ole esimerkiksi seurakuntalaisen ja papin välillä.
Mun kanta olisi melkeinpä päinvastainen. Jos omaa mielentilaansa, uskon määrää ja laatua, parannuksenteon tasoa ja sen sellaista lähtee analysoimaan, tulee hyvin todennäköisesti havainneeksi ne huonoiksi ja riittämättömiksi. On hengellisen elämän hoitamiselle tärkeää käydä ehtoollisella usein. Jumala vaikuttaa siinä aina, vaikka ei osaisikaan asennoitua oikein. Paljon vaarallisempaa on jäädä ehtoolliselta pois odotellen paremman ja hurskaamman mielentilan ilmaantumista. Siinä liukuu herkästi vain huonompaan suuntaan.
En tarkoittanut avauksessa ihan tätä.
Olen samaa mieltä tuosta että liikaa ei pidä analysoida ja itseään ei voi parannella kelvatakseen aterialle.
Pohdin sitä miten käytännössä toimitaan, jos siinä tilanteessa on liikaa epävarmuutta ihmissuhteissa.
Luulen että muitakin keskustelijoita on joskus vaivannut se, onko oikein mennä pöytään jossa kaikki ei ole ihmisten välillä kunnossa ja kyse ei ole ollut pienistä asioista.
Aina (läheskään) ei pysty sopimaan, joten riittää, kun Jumalalle tunnustaa oman osuutensa ja rehellisesti sopiminen ei riipu minusta, niin HPE:lle osallistuminen on vapauttavaa ja todellinen lahja myös käytännön ongelmiin.
Rippi-isät yms, ovat vain ihmisiä eivätkä myöskään aina ymmärrä sielunhoidon neuvoa oikein ja tilanne saattaa pahentuakin ja viedä harhaan. (Aikamme henki on epärehellinen, narsistinen ja oman voiton pyyteinen, itsekäs.)
Onko sinulle tullut koskaan sellaista vaihetta uskonelämässä, että olet joutunut kipuilemaan sen kanssa, mihin kirkkoon ja mihin (kenen johtamaan) messuun ja sen ehtoollispöytään voit osallistua?
Ei varsinaisesti. Minun ikäpolveni ei asettanut, eikä ehkä tarvinnut, papin pätevyyttä kyseenalaiseksi, vaikka olisi lahjatonkin. Edelleenkään en aseta kyseenalaiseksi helposti, jos on luterilainen, ortodoksi tai room.kat. Muissakin on oikein opettavia, mutta en mielelläni katsele muita kuin luterilaisia.
Keskimäärin naispapit ovat parempia sielunhoitajia naisille kuin miehet (ei vakio kuitenkaan). Ripittäytyminen on sitten jo vähän vaikeampaa minun tapauksessani. Ymmärrän, mutta en tykkää, että automaattisesti annetaan synninpäästö tai väärin ei päästetä. On asioita joissa on vaikea tulla oikein ymmärretyksi, koska olemme vain ihmisiä. Raamatussa on parempi apu ja ymmärrys suoraan Sanan kautta Jumalalta uskoen. (Tätäkin on hankala jakaa ymmärrettävästi, kun en nyt hae ko. kohtia Raamatusta.)
(Teininä pitkään haaveilin Bahai -uskonnosta ja olen ottanut vastaan runsaasti opetusta Jehovan Todistajilta n. 50 v. sitten.)
Siitä ei ole avauksessani kysymys.
Pohdin sitä tässä koko ajan, että mitkä inhimilliset ristiriidat rikkovat sitä tapahtumaa jonka pitäisi olla ensinnäkin Kristuksessa armon ja voiman vastaanottamista mutta toiseksi myös rakkauden, yhteyden ja sovinnon ateria.
Minä en pysty sulkemaan näitä kysymyksiä pois, jos olen rehellinen. Tämä on oikea ongelma, ei teoreettinen eikä nipotusta.
Minulle ei oikein tule muuta mieleen kuin anteeksiantamattomuus. Sanommehan Isä meidän rukouksessakin …“niin kuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.”
Omatuntoni ainakin sanoo minulle jos minulla on sopimattomia asioita tai peräti vihaa lähimmäistäni vastaan ja vaatii minua sopimaan asian. Mutta noin yleisellä tasolla en juurikaan pähkäile enää ehtoolliselle osallistumista, teen sen usein jopa puoliunessa. Samoin minulta menee pastorin saarnakin aika suurelta osin usein ohi.
Luulen ymmärtäväni mitä tarkoitat, mutta ei minullakaan ole siihen varsinaisesti vastausta.
Raamatussahan kerrotaan ihanasta uskovien yhteydestä alkuseurakunnissa. Ananias ja Safira rikkoivat idyllin kauhistuttavasti ja n. 30 vuotta kesti ihanuus Juudeassa, kunnes köyhyys, puute ja ongelmat alkoivat.
Riitaisimmat työpaikat aikanani ovat tunnetusti seurakunnat ja opettajainhuoneet. Mahdotonta on sopia asioista luonnehäiriöisten kanssa. Kaltoin kohdelluista harvat selviävät, vaikka sama sielunhoito jne. Onhan niistä teorioita ja onnistumisia, mutta aina vaan nousee lisää ja työpaikoilla kalliiksi tulee hoidot ja selviämiset. Perisyntiä ja ihmisen luontaista pahuutta joutuu syyttämään. (Kiljuva Jalopeura!)
Eri opit ja käsitykset HPE:stä tietysti on pääsyy, jonka tiedämme. Et saa helluntailaista (ei muitakaan) helposti vaihtamaan omaa näkemystään. Suuri ihme on lähetystyössäkin, jos joku oikeasti saa löytää uskon. Sen verran on, että kannattaa tehdä lähetystyötä, mutta…
En nyt halua kertoa itsestäni, mutta kyllä luterilaiselle ehtoolliselle kuuluu valmistautua ja tutkia itseään, onko uskossa ja tunnustaa syntinsä rukouksessa etukäteen on hyvä eikä vasta kirkossa.
Mielestäni on kaksipiippuinen asia, tuleeko luterilaisen käydä HPE:llä joka kerta, kun palvelus.
Itse koen rakentavampana, että käy muutaman kerran vuodessa valmistautuen. Olen toki ymmärtänyt hyväksyen nykyisen käytännön.
Pappi voisi kuitenkin kohteliaasti opettaa joka kerta, kuka on sovelias osallistumaan. Jos ei tunnusta asetussanoja (esim. helluntailaiset), en kyllä suosittele osallistumista.
Kiusaannuttavaa on myös, kun selvästi nukkuvat, kastetut luterilaiset tai jopa kirkosta eronneet menevät muodon vuoksi lapsensa tai kummilapsensa ripillepääsyn yhteydessä ehtoolliselle.
Väärää osallistumista esiintyy.
Toinen äärimmäisyyshän on tietysti, että vaikka uskoo, tuntee syntinsä, niin ei kehtaa syntisenä ja huonommuuden tuntoisena osallistua.
(Vielä jankutan, että aina ei pysty sopimaan ja antamaan anteeksi, vaikka haluaisi. Jumala kuitenkin tietää kaiken eikä kaikki riipu minusta, joten kiitos kyllä.)
Mielestäni itsensä koettelusta on vaara muodostua ehtoollisen lahjaa eli Kristusta itseään hämärtävä este, jos se johtaa harvoin tapahtuvaan osallistumiseen. Lisäksi siihen liittyy vallankäyttöä jossa ollaan liukkailla jäillä, mikäli joku muu, vaikka pappikin, arvioi kuinka todellista itsetutkistelu on ja onhan kaikenlainen uskon mittaaminen omiaan painamaan heikkoja uskovia maahan sekä mielestään kelvollisia pyhistelemään yhä enemmän …
Jokainen messu alkaa synnintunnustuksella ja synninpäästöllä. Yksityinen rippi on hieno asia mutta kirkossamme se on käytännössä aika hankala juttu kun meiltä on katkennut luontevana se perinne joka vanhoissa kirkoissa on normaalia.
Minusta on huonon opetuksen syytä jos yhteistä synnintunnustusta ja synninpäästöä ei koe riittäväksi valmistautumiseksi ehtoolliselle. On poikkeustapauksia varmasti ja eri vaiheita elämässä. Normaali tilanne on kuitenkin, että me saamme uskoa ihan varmasti kaikki synnit tuossa messun alussa anteeksi ja yhtään epäilemättä astua pyhään pöytään saatuamme vielä uskon vahvistusta saarnan, Raamatun lukujen ja virsien kautta.
Mutta.
Tavallaan tähän liittyy kyselyni.
En siis pelkää etteikö armo riittäisi. Mutta juuri siksi että ehtoollinen on niin valtava lahja ja yli ymmärryksen käyvä, tuntuu että sitä ei pidä ottaa vastaan rutiininomaisesti. Minulle se merkitsee silloin sitä että ei tarvitsisi ajatella niitä esteitä joita ihmissuhteiden solmut ovat kasanneet.
Tätä asiaa on vaikea avata enempää koska siihen liittyy yksityisyyttä.
Kiitän kiinnostuksesta, ja palataan ehkä myöhemmin jos ilmenee uusia kulmia ja kerrottavaa itse kunkin taipaleelta.
Tokihan olisi hyvä, jos olisi aina hyvä keskittyminen, vahva usko ja hieno kokemus. Mutta kun ei ole. Ja noin yleisesti ottaen ihminen on sellainen otus, jolle rutiinit tekevät hyvää. Hyvien ja oikeiden asioiden tekemisestä kannattaa tehdä tapa. Sitä mitä on tehnyt, tekee mieli tehdä uudestaankin, ja se minkä on pitkään jättänyt tekemättä, ei niin helposti inspiroi aloittamaan uudestaan. Kyllä hengellinen elämä toimii pitkälti näiden samojen lainalaisuuksien mukaan. Evankelisessa liikkeessä on muuten paljon korostettu tässä asiassa, että “varjele tapa niin tapa varjelee sinut”. Rutiininomaisesti ja automaattiohjauksella ehtoollisella käyminen on parempi kuin olla käymättä ollenkaan.
Mitä tulee näihin ihmissuhdeasioihin, niin ei ole kyllä mitään kokemusta saman seurakunnan sisällä tapahtuneista niin vakavista ihmissuhdesolmuista, että yhteisen ehtoollisen mielekkyyttä olisi tullut edes mieleen kyseenalaistaa. Toki on ollut niitä tilanteita, jossa on kokenut jonkun paikalla olevan toimineen jossain asiassa ikävästi, joskus pastorinkin. Mutta ei sellainen ole koskaan tuntunut ehtoolliselle menemisen esteeltä. Ei se mitään vihaa ole, jos ajattelee että joku on tehnyt jotain väärin tai tyhmästi, eikä poista rakkautta tai yhteyttä. Syntisiähän me kaikki ollaan, ja välillä se itse kunkin syntisyys ilmenee sellaisella tavalla, että joku muukin sen huomaa.
Ennen oli olemassa ehtoolliselle valmistavia kirjoja, joita luettiin, kun suunniteltiin sakramentin nauttimista. Se ei ollut ollenkaan huono tapa.
En rohkenisi ottaa kantaa kenenkään ehtoollisella käymisen tiheyteen. Mutta ei pidä myöskään painostaa siihen. Jos esimerkiksi kuuntelen radiojumalanpalvelusta tai jostain syystä en mene ehtoolliselle messussa, teen henkisen kommuunion. Se on myös hyvä tapa, vaikka tietenkään ei ikinä ole mitenkään korvaava sakramentille.
Rutiininomaisuudella tarkoitin tässä yhteydessä sitä, että jos minulla olisi kokemus selvittämättömistä asioista tai tunne loukatuksi tulemisesta tai tunne että en ole tervetullut pöytään, ja silti menisin “muina miehinä”, se olisi itselleni merkki sellaisesta rutinoitumisesta ja tavan vuoksi käymisestä, joka sotisi pahasti sitä vastaan mitä ehtoollinen minulle on.
En siis tavoittele erityisen pyhiä kokemuksia tai toivo kykyä, joka sulkisi kaiken inhimillisyyden pois tuosta hetkestä. Uskon että on mahdollista osallistua hyvällä omallatunnolla ja niin että olemme jollain riittävällä tavalla samaa perhettä, veljiä ja sisaria Kristuksessa, epätäydellisinäkin. Mutta pohdin siis, missä määrin tämmöiset häiriöt ja epävarmuudet kiusaavat muita (foorumilaisia).
Minusta myös Jumalan Sanan lukeminen estyy jos minulla on selvittämättömiä asioita toisten ihmisten kanssa. Jos yritän lukea sitä silloin niin siitä tulee ikään kuin lainalainen suoritus, väkinäistä hommaa.