Voi elämä. Vain protestantti edes kysyy tuollaista. 
Mitäpä jos siinä tilanteessa vain vetäisi verhot kiinni.
Ei kirkolla ollut tuossa mitään ongelmaa. Sinulla oli.
1 tykkäys
Tulihan tässä jo keskusteltua. Kiitos siitä.
Aihe jääköön osaltani tähän.
Helluntaiherätyksessä minua kiehtoi karismaattisuus, hengellisten tilaisuuksien väkevyys ja musiikillisen draaman vahva voima. Kun minä tulin uskoon, liekkini paloi kirkkaana kuin helluntaiherätys. Sittemmin liekin loimu on rauhoittunut ja olen asettunut tyytyväiseksi luterilaiseksi.
Jäin pohtimaan, että jos kerran olet päättänyt lähteä luterilaisuudesta ja päätyä johonkin vanhempaan kirkkoon, miksi jäit märehtimään ortodoksisuudesta saamaasi vaikutelmaa? Oliko odotuksesi niin korkealla ja olitko niin rajusti pettynyt?
Jos katolinen kirkko on sinua varten, eikö siinä olekin suurta aihetta riemuun? Eihän ihminen tarvitse kuin yhden itselleen oikean kirkon. (Ja kyllä, minä olen syvästi ekumeeninen kristitty.)
Mikäli katolinen kirkko sallisi ehtoollisyhteyden rekisteröidyssä parisuhteessa olevalle ja muutenkin omaisi jonkin sortin ekonomiaa, minäkin varmasti liukuisin kohti katolilaisuutta. Parhaiten minulle sopisi tosin “kaksoiskirkkous” (olen uskonpuhdistuksen hengenheimolainen), ja olen nauttinut siitä kuinka meillä luterilaisilla on anglikaanisen kirkon kanssa ehtoollisyhteys. Aivan upea asia!
1 tykkäys
Sen verran kommentoin, että pettymys oli kyseessä, ja tässä ketjussa mainittu ekonomia-periaate nostatti mieleen muistoja.
Pahoittelen osaltani aiheen viemistä sivuraiteille. Kaikesta huolimatta arvostan ortodoksista kirkkoa, vaikka viesteissä keskityinkin sitä kritisoimaan. Juuri ortodoksisuuden kautta minulle alkoi avautua se, ettei luodun arvostaminen ole Luojan vähättelyä, päinvastoin. Ikonit, kynttilät, suitsutus jne. eivät ole millään tavalla “pois itse asiasta”, kuten protestanttina saattaa luulla.
3 tykkäystä
Olen samaa mieltä tuosta. Kuinka monesti olenkaan surrut sitä, että pohjolassa upea kirkkotaide, lasi- ja seinämaalaukset, veistokset, luostarilaitos ja muut raivattiin uskonpuhdistuksen tieltä!
(Saattaa tosin olla, että siinä oli maallinen sanansa sanottavana Kustaa Vaasalla, sillä kirkon omaisuus oli talouspoliittisesti hyödyllistä uudelleenkohdentaa.)
2 tykkäystä
Anteeksi, en ihan vilpittömästi ymmärtänyt että kyse on noin konkreettisesta näköyhteydestä. Ajattelin enemmän jotain etäisyyttä tms.
1 tykkäys
Arvostan katolilaisuutta siitä, että heillä on yksi valtava maailmanlaajuinen kirkko, eikä useita pieniä kirkkoja eri maissa tai jopa eri paikkakunnilla. Minusta esim. luterilaisen kentän sirpaloituminen lukuisiin pieniin kirkkokuntiin on surullista. Ajatus siitä, että katolisena voisin mennä melkeinpä minnepäin maailmaa tahansa ja löytää sieltä oman kirkkoni, on kaunis. Nyt jos käyn vaikka USA:ssa, joudun tarkistamaan että onkohan jokin paikallinen luterilainen kirkko yhteydessä omaani jos haluan käydä ehtoollisella.
3 tykkäystä
Tämä vastaus tulee myöhään, koska en ensimmäistä kertaa viestin nähtyäni ajatellut siihen vastata, mutta mieli muuttui.
En halua mitenkään lytätä kokemustasi, sillä oma vaikutelmasi on saattanut olla sinulle hyödyllinen siinä tilanteessa missä olit. Haluan kuitenkin sanoa muutaman sanan kilvoittelun aloittamisesta ja siihen kannustamisesta kirkossa.
Kaikki kristityt kilvoittelevat jollain itselleen ominaisella tavalla, ilman että olisivat siihen päätyneet varsinaisen päätöksen kautta. Kristityt lukevat Raamattua, käyvät jumalanpalveluksissa ja niiden kautta peilataan omaa elämää, valintoja, toiveita ja tavoitteita. En ole vielä tavannut kristittyä joka ei tällä tavoin reagoisi kirkolliseen rukouselämään ja Raamatun lukuun.
Itselleen voi totta kai asettaa arjen kilvoittelutavoitteita, mutta jos olettaa että kirkko kannustaa johonkin tiettyyn määriteltyyn tavoitteeseen, tulee pettymään. Kirkko lähinnä kannustaa kristittyä elämään kirkon yhteydessä, olemaan naimisissa yhden henkilön kanssa ja elämään suurinpiirtein kymmenen käskyn ja autuaaksijulistusten viitoittamaa elämää. Siinä onkin jo paljon.
Omien kilvoituspäätösten sujumista yleensä käsitellään katumuksen sakramentin eli synnin tunnustuksen yhteydessä. Se on sellainen “ohjaajavanhuskeskustelu” joka on jokaisen, kohtuuetäisyydellä papista asuvan kristityn ulottuvilla. Kaikki kilvoittelevat kristityt tietävät kyllä tavalla tai toisella milloin oma kilvoittelu Jumalan kasvojen edessä ei ole sujunut Jumalan tahdon mukaisesti, ja silloin mennään katumukselle.
Jos tähän asti noudatat ohjeita, olet jo suuri kilvoittelija.
Sitten on olemassa toisenlaisia kilvoituksen muotoja. Esim. rukoussäännön noudattaminen, kirkollisten paasto-ohjeiden tavanomaista tarkempi noudattaminen ja tietynlainen oman elämän ohjaaminen jotain ennalta asetettua tavoitetta kohti, kuten esimerkiksi selibaattilupaus, pappisvihkimys tai oman sisäisen, selkeästi määritellyn kutsumuksen noudattaminen, kuten oli kyseessä varhaisten erakkokilvoittelijoiden elämässä, he eivät aina kuuluneet veljestöihin tai sisaristoihin, mutta ottivat kantaakseen erityisen kutsumuksen.
Nämä, jos voidaan käyttää vähän harhaanjohtavaa termiä, vakavammat kutsumukset (ihan tavallisen kristityn kutsumus on erittäin vakava kutsumus), ovat sellaisia joihin kukaan ei voi kehottaa. Kutsumus nousee sisältä ihmisen rukouksen keskuksesta. Kuitenkin sen kutsun kuulemiseen ihminen tarvitsee usein kirkon apua ja toisinaan sitä myös saa. Kaikki historiaan omia kirjoituksiaan jättäneet kilvoittelijat korostavat sitä että erityistä kutsumusta seurattaessa on täytynyt ripittäytyä säännöllisesti ja erityisesti kun ottaa jonkin määräävän askelen eteenpäin omassa kutsumuksessaan. Omasta mielestäni ja kokemuksestani tämä on erittäin tärkeä ohje. Kun lähtee jollekin erityiselle kilvoituksen tielle tulee vastaan hengellisiä vaaroja joihin ei ole ns. tavallisessa elämässä törmännyt. Tästä tosiasiasta on muodostunut käsite “hengellinen sodankäynti”. Ja sitä se todella on. Kokematon, ilman tukijoukkoja taisteleva kilvoittelija on helppoa saalista kiusauksille. Toisaalta, sotilas on kuitenkin joukkojenkin keskellä yksin taistelussa. Ja se on raakaa. Kun haavoittuu, on harkittava vetäytyäkö kokonaan rintamalta vai hakeutuako sairasteltalle ja jatkaako mahdollisimman nopeasti uudella kokemuksella varustautuneena.
Kaikki tämä jälkimmäisiin, vakavampiin kutsumuksiin liittyvä koskee tietenkin myös ketä tahansa kristittyä heidän arkisessa kilvoittelussaan, mutta voin vakuuttaa, jos haaveilet jostain tietynlaisesta kilvoituselämästä, tie tulee olemaan erityisen koetteleva. Sinä aloitat sellaisen vain selkeän Jumalalta tulleen kutsun vuoksi, et kirkon kannustuksesta, kaveripiirin painostuksesta tai omasta hetken mielijohteesta.
Tässä sinulle monia syitä miksi papit eivät heti ensimmäisenä ala vaatia kilvoituksia ihmiseltä joka vasta aloittelee tietään kirkon yhteydessä.
1 tykkäys
Minä myös arvostan tätä maailmanlaajuisuutta katolilaisilla.
Monet vanhat foorumistit tietävät mikä minun kirkollinen historiani on, mutta koska olet uusi täällä, kerron että olen ollut pitempään elämässäni katolilainen kuin ortodoksi ja tällä hetkellä olen ortodoksi.
Vielä enemmän kuin maailmanlaajuisuutta arvostan katolilaisten yrittämisen ja erehtymisen kautta syntynyttä moniriituksista kokonaisuutta. Historiasta tiedetään kuinka eri riitukset ovat olleet usein vähällä erota toisistaan. Kiusaaja on hyvä tekemään ihmisten välille eripuraa kun jo alun alkaen on havaittavissa jokin ero tavoissa ja kulttuurissa.
Kaikenlaisia virhearvioita on matkan varrella katolinen kirkko tehnyt (ei ehkä ole kunnioitettu aina paikallisia perinteitä tai paikalla toimivan vanhan apostolisen kirkon perintöä). Joitakin virheitä on pyydetty vuosisatoja myöhemmin anteeksi, toiset ovat vain unohtuneet.
Lopputulos on kuitenkin se että katolinen kirkko on onnistunut pysymään yhdessä pitäen sisällään useita eri riituksia noudattavia paikalliskirkkoja eikä siitäkään ole epäselvyyttä että paikalliskirkot johtavat itse itseään, vaikka Keski-Euroopan historiallisia ajatuksia kirkon johtajuudesta painaa vahvasti tietyn ajanjakson triumfalistinen paavius. Kirkollinen johtajuus kun on kuitenkin Ignatius Antiokialaisen sanoin “esivaltaa rakkaudessa”. Esivallan rakkaudessa on historiallisesti katsottu tarkoittavan erityisesti sitä että yksi kaikkien rakastama esivallan edustaja on merkki siitä että kirkko uhraa eukaristista uhria kaikkien ja koko luomakunnan puolesta. Jos eukaristisista rukouksista aletaan pudottamaan nimiä pois mistä tahansa syystä, kyseessä ei ole enää se kirkko joka on koko luomakunnan jokaiselle jäsenelle, oli hän sitten langenneessa tai armon tilassa, hengellinen sairaala ja valon lähde.
Tätä kuvailemaani ajatusta läntinen katolinen kirkko on puolustanut kunniakkaasti, inhimillisten virheiden ja lankeemusten viitoittamalla tiellään.
Muistan myös kun olit kveekari. Mitä se sitten tarkoittikaan.
1 tykkäys
Paitsi että olin kyllä silloinkin katolilainen. Sanamuoto taisi esittelyssäni kuulua “kveekarimielinen katolilainen”. Kveekariudesta en luovu. Juuri mietin sitä tässä yhtenä päivänä eli nykyisin olen kveekarimielinen ortodoksi.
1 tykkäys
Niin, ketjun aiheeseen liittyen, arvostan ja olen todella vaikuttunut kveekareiden hiljaisista kokoontumisista, hiljaisesta yhteisestä rukouksesta.
Monissa katolisissa luostareissakin sitä harrastetaan säännöllisesti.
Ortodoksinen kirkkolaulu on mielestäni erityisen kaunista. Aina kun mahdollista, kuuntelen ortodoksiset jumalanpalvelukset radiosta tai katon tv:stä.
5 tykkäystä