Ehkä pääasiallisena syynä siirtymiseen on maailmaan mukautumattomuus, eli noissa vanhemmissa kirkoissa ei kaiketi hyväksytä naispappeutta eikä vihitä homoseksuaaleja.
Luovuin itse vuosia sitten luterilaisen kirkon jäsenyydestä, mutta erittäin ahtailta nuo vanhat kirkot minulle käsityksiltään näyttäytyvät eivätkä vedä puoleensa.
Minulle luontevin uskonyhteisö olisi luultavasti jonkinlainen vapaiden suuntien seurakunta, jolla on selkeä uskonvanhurskausoppi ja vakaasti sen mukainen linja. Edellyttäisin siis ehdotonta luottamista pelastuksen lahjaluonteeseen ja absoluuttiseen armoon, josta ihminen on osallinen uskon kautta Jeesukseen Kristukseen. Ajattelen niin, että ilman niitä ei edes ole mitään sielua riemastuttavaa ilosanomaa.
Valitettavasti nykyiset ulkokirkolliset maallikkojohtoiset poppoot ovat ainakin minun silmissäni vinksallaan mikä mihinkin suuntaan, ja niiden varaan on mielestäni uhkarohkeaa sieluaan laskea. Kunnollinen teologia niistä puuttuu ja kuvitellaan, että usko on joko elämyksellisyyttä tai raskasta kivireen vetämistä ja että yksittäisillä raamatunjakeilla voidaan hoitaa erittäin tärkeitä, ihmisen ikuisuuskohtaloa koskevia kokonaisuuksia. Puoskaroinniksihan sellainen hyvin helposti menee.
Näiden lainausten lukeminen sai minut ajattelemaan sitä kuinka kauan on yleensä nykyisellä tavalla ‘etsitty’ sitä oikeaa kirkkoa, etsitty kunnes on vakuututtu jonkun organisaation sitä olevan ja sitten käännytty.
Sekä kirkkoisiä että kirkkohistoriaa lukiessa, muiden tunteiden ohella, tulee tunne että iso kirkko on ollut jonkinlainen yhteenliittymä joka koostuu pienistä kirkoista, hiippakunnista. Näiden pienien kirkkojen johtajat ovat olleet joskus keskenään hyvinkin erimielisiä. On myös muodostunut samalla lailla ajattelevien yhteenliittymiä, joskus satojen vuosien ajaksi. Mutta ovatko kristityt aina etsineet jotain oikeaa organisaatiota? Onko nykyisenkaltaista kirkkokuntien vaihtoon liittyvää kääntymystä ollut ilmiönä aiemminkin?
Haja-asutusalueilla ei nykyäänkään ole vaihtoehtoja eikä sitä ollut siellä menneisyydessäkään. Suurimmat piispojen erimielisyydet on dokumentoitu tapahtuneen tiheän väestörakenteen alueilla.
On myös mahdollista että näillä tiheän väestörakenteen alueilla ihmisten siirtyminen tiettyjen piispojen alaisuuteen on johdattanut yhteenliittymiä ajattelemaan tietyllä tavalla riidanalaisesta asiasta. Tämä ei silti tarkoita että joku pikku kirkko on oikea ja joku taas ei, mutta kristillinen ajattelu on saattanut osaltaan kehittyä nykymuotoonsa kun kansa on äänestänyt jaloillaan. Pyhän Hengen johdattamana tietysti, koska niinhän Jeesus lupasi että se tulee johdattamaan täyteen totuuteen.
Emmekö me ole vastuussa itse sieluistamme vaikka kuulummekin johonkin organisaatioon. Se mitä seurakunta antaa ihmiselle ei ole ainoastaan opetus. Seurakunnassa voi harjoitella kristittynä toisten ihmisten kohtaamista. Se on se mielenkiintoinen puoli seurakuntaelämästä joka nopeasti paljastaa omankin uskonelämän syvyyden.
Opetus jos on kutakuinkin kohdallaan, niin siinä omasta mielestä (!) esiintyvää pientä huojuntaa pystyy kyllä kristillisellä rakkaudella sietämään. Sehän on hyvä rukousaihe että rukoilee saarnaajien oikeaoppisuuden puolesta ja oman kärsivällisyyden ja lempeyden puolesta.
Aina voi myös äänestää jaloillaan, mutta siinä jää sitten myös se yhteisö johon on sitoutunut. Lähtemisen on tarkoituskin olla emotionaalisesti vaikeaa ettei se muodostuisi vain opin perässä juoksemiseksi.
Onko niin @Semajah että olet niin kauan ollut oman Bittikirkkosi piispa ettet pysty nöyrtymään laumaan.
Jep, ei näin, enkä usko sen noin olevan. Israelkin luopumuksen tilassa toimitti kaiken maailman uhreja, ja Jumala sanoi ei kiinnosta.
Pastoraalisuus, minun mielestä liian yksinkertaistavaa.
Sinulle se tekisi hyvää, niin arvelen. Mutta jokainen tyylillään. Minun tyyli oli lukea se liian nopeasti, siitä voi syyttää vain itseään. Suosittelen lukemaan. Niin ja ihminen on pohjimmiltaan hyvä.
Ei pääsyy vakavasti otettavien teologien kääntymyksessä kat tai ort kirkkoihin taida olla pako maailmallisesta evlut-kirkosta. Onhan meillä luterilaisia tunnustuksellisia kirkkoja ja ryhmiä siihen tarkoitukseen.
Esimerkiksi Arffman, Pauli Annala jne varmaan ovat tutkijoina niin sisäistäneet katolisen ajattelun ettei siirtyminen ole ollut mitään pakoa.
Lestadiolainen Joona Korteniemi kääntyi katoliseksi, STLK- johtaja Mika Bergman ortodoksiksi. Kumpikin kai runsaan teologisen, opillisen pohdiskelun tuloksena. Jne
Toki kirkkomme huono tila on sillä tavoin vaikuttanut moniin että se saa miettimään miten tämä on mahdollista- johtuuko tämä Lutherin ja co perusvirheestä väittää että Raamattu on ihan selvä ilman kirkon auktoriteettia - ja sitten niitä selvän selittäjiä, keskenään erimielisiä on tullut jatkuvasti lisää… Tästähän Arffman kirjoittaa ja tämän Diakoni edellä omasta puolestaan torjuu: vika ei olisi luterilaisuudessa vaan sen lähtökohdasta luopumisesta.
… Vapaa haluat olla mutta olisiko tuota omaa kriteeriäsi ja noita sloganeja kristinuskon pääasioista olemassa, ellei kirkko olisi ne säilyttånyt ja muodostanut oppia muita kilpailevia harhoja vastaan taistellessaan?
Näkemyksesi on aika historiaton, Arffmania lainatakseni radikaaliprotestanttinen. Siitä seuraava askel on spiritualismi jossa Raamattukin alistetaan yksilön vapaudelle jossa Pyhä Henki muka puhuu mitä sattuu kenelle hyvänsä, ja sitä ei voisi mikään auktoriteetti kiistää…
Kyllä historiallinen kristinusko on paljon uskottavampi asia kuin yksilökeskeinen julistus. Niillä on yhtäläisyyksiä mutta toisella on juuret tukevat, toinen leijuu lähes ilmassa.
Katolisuuteen " kääntyneistä" en tiedä, mutta katekumeenille ei kyllä riitä syyksi se, ettei lut. kirkko tunnu kivalta. Tyypillisesti on sanottu, että ortodoksisen kirkon vetovoima puoleensa täytyy olla suurempi kuin työntövoima jostain pois.
Ortodoksiseen teologiaan ei kuulu samansukupuolisten avioliittojen vastustaminen tai niiden kannattaminen. Sama naisten pappeuden ( ellei puhuta diakonaateista) suhteen. Semmoiset puuhat ovat muiden hommia ja he tekevät omat päätöksensä suuntaan tai toiseen. Pyhä Henki heitä johdattakoon . Me vedetään niin kuin ennenkin.
Ei ole käytännössä useinkaan voinut etsiä, kun uskonnonvapaus on niin tuore ilmiö. Ja toisaalta jos ainoa lähde uskonnolle on hallitsijan valitsema piispa eikä lukutaitoa tai muita valmiuksia ole, niin ei ole hirveästi kannusteita lähteä etsimäänkään eri organisaatioita.
Näinhän se on ollut.
Sitten meillä on kuitenkin riemastuttavia historiallisia aikalaiskuvauksia ekumeenisten kirkolliskokousten ajoilta jolloin sivistyskaupunkien kaduilla keskusteltiin ja riideltiin vilkkaasti teologisista kysymyksistä.
Jos nämä pitävät paikkansa, ainakin sivistyneemmän kansanosan parissa rivikristitty otti voimakkaasti kantaa asioihin ja varmasti suosi tiettyjä ihmisiä johtavaan asemaan kirkko-organisaatiossa.
Kristinuskon lahkoja on ollut aina vaikka nykyään niitä pitää kutsua hienotunteisesti tunnustuskunniksi. Itse kyllä kuulun ihan mielelläni lahkoonkin.
En ole piispa enkä pappi, en kaitsija enkä paimen, en apostoli enkä profeetta, en edes evankelista. Opettaja toki olen vahvalla kutsumuksella. Bittikirkkoon ei voi kukaan liittyä, ja se on perustettukin lähinnä ekumenisen ajattelun työkaluksi, joka haastaa teologiseen pohdintaan ja tarjoaa teoreettisen alustan globaalille virtuaaliselle seurakunnalle, Kristuksen ruumiin näkymättömälle ykseydelle.
On totta, että en voi olla rivijäsenenä hengellisessä yhteisössä, jonka opetukseen en pysty yhtymään. Luterilaiseen kirkkoon ja johonkin sen herätysliikkeistä voisin periaatteessa nimellisesti kuulua, samoin johonkin tasapainoiseen helluntaiseurakuntaan ja olla aktiivinen sen musiikkielämässä kuten aiemminkin. Olen vain aika konservatiivinen siinä mielessä, että en esimerkiksi hyväksy, että nainen opettaa tai toimii piispana tai seurakunnan johtajana, en myöskään hyväksy samansukupuolisten vihkimistä.
Pidän asioita esillä “ota tai jätä” -periaatteella esikuvani Mauri Viksténin tapaan. Lempeästi suosittelen kuuntelemaan mitä sanon ja kirjoitan, sillä muodostan ajatukseni tarkalla teologialla, ja lisäksi tuotan myös paljon apologista materiaalia, joka on kaikille kristityille hyödyksi.
Tärkeimpinä pidän niitä pelastusopillisia asioita, jotka ovat yhteisiä kaikille kristityille kaikissa kirkkokunnissa. Osaan arvostan perinteitä vaikka en niihin juutu, ja pidän kirkkokuntien eroja vain rikkautena. Ehtoollisyhteyden puuttumista en kehu, sillä näen sen sydämen kovuutena ja lahkohenkisyytenä enkä pelkkänä oppiasiana.
Itsevarmuuteni ärsyttää joitakin ihmisiä, vaikka heidänkin tulisi olla kiitollisia Jumalalle siitä ajasta ja panostuksesta, jonka olen antanut evankeliumin hyväksi. Mutta jos joku virkaani Kristuksen kirkossa moittii tai väheksyy tai mitätöi, se ei minua kuitenkaan liikuta, koska tiedän ja tunnen Kutsujani. Uskominen on minulle erittäin helppoa ja oppi varsin kirkasta.
Heitän tämän kommentin nyt tähän aika hiomattomana. Pyydän anteeksi jo etukäteen.
Kyllä minunkin mielestäni kaikilla kristinuskosta kiinnostuneilla on oikeus ottaa teologista kantaa. En vain pidä teologisia kannanottoja kovin uskottavina jos ne eivät ole käytännön seurakuntaelämän hiomia ja karaisemia. Oppikysymysten on tarkoitus hioutua ryhmässä, ei erottaa oikein uskovia yksinäisiin norsunluutorneihin.
Hyvä esimerkki on ortodoksien viimeaikainen ‘Panagia-gate’ . On ihmisiä jotka akateemisesti pyörittelevät teologiaa mutta eivät ole päivääkään käyneet sairasvuoteiden ääressä, eivät ole vuodesta toiseen palvelleet rutiininomaisesti toisia seurakunnassa keittäen, siivoten, pyykäten ja rukoillen samana toistuvia palveluksia kirkkotiloissa joiden koristelu ei miellytä omaa silmää, eivät joutuneet alistumaan ryhmän etuun uhraten oman etunsa.
Teologia on perinteisesti ollut kirkkoon kuuluvien välistä keskustelua. Voiko sitä tehdä jos ei kuulu mihinkään? Kun et kuulu minnekään edustat ekumeenisessa keskustelussa itseäsi.
Katekumeenien pohdinta on erikseen ja erikseen on seurakuntaan kuuluvien keskustelut.
Into tähän keskusteluun näyttää menneen jo ohi siihen osallistuneilta. En ole tätä Arffmanin kirjaa lukenut. Toivon että joskus joskus lähivuosina ehtisin siihen, mutta nyt ennen kuin asia ehtii unohtumaan kysäisen sinulta kirjasta erästä seikkaa. Pitääkö Arffman siis arvovaltaisina ja paaviuden aseman kannalta ratkaisevina vain parin ensimmäisen vuosisadan aikuisia, siis Konstantinuksen kääntymistä edeltäneitä kiistoja ja kannanottoja? (Tämähän vaikuttaisi tietyssä mielessä miltei piiloprotestanttiselta perustelutavalta.)
Ei varmaan noin voi sanoa. Mutta minun pitää lukea kirja uudestaan.
Tutkimuksista hän tuntui antavan paljon painoa esim. Clemensin kirjettä ja muuta sellaista aineistoa koskevalle tiedolle jota varhaisesta kirkosta esim reformaattorit eivät vielä tunteneet.
En sanoisi, että hän pitäisi vain niitä niitä arvovaltaisina. Mutta tärkeinä todisteina, että kyseessä ei ole mikään uutuus, joka olisi jossain vaiheessa keksitty. Jos siis jostain asiasta löytyy varhaisia todisteita, vaikkapa apostolisten isien tai esi-nikealaisten isien kirjoituksista, se tekee tietysti tästä asiasta sellaisen, jolla on varhaisia juuria. Ja apostolinen opetus kai on uskomme perusta.
Ajatukseni oli lähinnä se, että vaikka toiselta ja kolmannelta vuosisadalta löytyy lausuntoja ja esimerkkitapauksia siitä että Rooman piispaa pidettiin tärkeimpänä opillisena auktoriteettina, niin sieltä tuskin löytyy niin voimakasta paavin valtaa ja johtoasemaa kuin mitä paavit ovat 1200-luvulta alkaen vaatineet. Jos taas mennään varhaiskeskiajan vuosisatoihin, niin sieltähän löytyy myös muunsuuntaisia lausuntoja ja esimerkkitapauksia esim. patriarkkojen kollegiaalisuuden vaatimuksesta tai keisarin legitiimistä vallasta tietyissä kirkollisissa asioissa. Ajateltakoon sitä kuka kutsui koolle ensimmäisen vuosituhannen ekumeeniset kirkolliskokoukset. Tuntuu että Arffman joutuisi ikäänkuin etukäteen päätettyjen kriteerien nojalla toteamaan että nämä ei-paavikeskeiset elementit olivat jotenkin epäolennaisia tai epäautenttisia.
Mutta on varmasti parempi että luen kirjan ennenkuin spekuloin enempää sen sisällöstä.
Nuo teesit saattavat kuulostaa lännessä oudolta, mutta itse näen tässäkin vain “runsastavia” (termi prof. Risto Saariselta) ja kirkon opillista rikkautta ilmentäviä käsityksiä tasan samasta asiasta.
“Me tiedämme tulevamme hänen kaltaisikseen, kun hän ilmestyy.” (1.Joh 3:2)
Minusta oikea kristinusko on sellaista, jossa uskotaan ja turvaudutaan Jumalaan Jeesuksen Kristuksen Kristuksen kautta. Opillisissa yksityiskohdissa saa olla paljonkin variaatioita. Minusta on selvää, että ei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa kirkkokuntaa, kannattaa siis kaikkien olla nöyrällä mielellä eikä paukutella korskeasti henkseleitä.
(En nähnyt hyväksi jatkaa keskustelua Ajankohtaista-alueella.)
Ok. Itse olen historiaa lukemalla tullut toiseen käsitykseen. Näen niin, että ortodoksi kirkko on alkuperäinen jossa on koko totuus. Ne jotka ovat irtautuneet tästä, ovat itse lähteneet. Tähän tulokseen olen sitoutunut, mutta jos joku osoittaa, historian, Raamatun eksegeesin, ym avulla, että olen väärässä pohdin asiaa uudestaan.
