Ei ole käytännössä useinkaan voinut etsiä, kun uskonnonvapaus on niin tuore ilmiö. Ja toisaalta jos ainoa lähde uskonnolle on hallitsijan valitsema piispa eikä lukutaitoa tai muita valmiuksia ole, niin ei ole hirveästi kannusteita lähteä etsimäänkään eri organisaatioita.
1 tykkäys
Näinhän se on ollut.
Sitten meillä on kuitenkin riemastuttavia historiallisia aikalaiskuvauksia ekumeenisten kirkolliskokousten ajoilta jolloin sivistyskaupunkien kaduilla keskusteltiin ja riideltiin vilkkaasti teologisista kysymyksistä.
Jos nämä pitävät paikkansa, ainakin sivistyneemmän kansanosan parissa rivikristitty otti voimakkaasti kantaa asioihin ja varmasti suosi tiettyjä ihmisiä johtavaan asemaan kirkko-organisaatiossa.
Kristinuskon lahkoja on ollut aina vaikka nykyään niitä pitää kutsua hienotunteisesti tunnustuskunniksi. Itse kyllä kuulun ihan mielelläni lahkoonkin.
1 tykkäys
En ole piispa enkä pappi, en kaitsija enkä paimen, en apostoli enkä profeetta, en edes evankelista. Opettaja toki olen vahvalla kutsumuksella. Bittikirkkoon ei voi kukaan liittyä, ja se on perustettukin lähinnä ekumenisen ajattelun työkaluksi, joka haastaa teologiseen pohdintaan ja tarjoaa teoreettisen alustan globaalille virtuaaliselle seurakunnalle, Kristuksen ruumiin näkymättömälle ykseydelle.
On totta, että en voi olla rivijäsenenä hengellisessä yhteisössä, jonka opetukseen en pysty yhtymään. Luterilaiseen kirkkoon ja johonkin sen herätysliikkeistä voisin periaatteessa nimellisesti kuulua, samoin johonkin tasapainoiseen helluntaiseurakuntaan ja olla aktiivinen sen musiikkielämässä kuten aiemminkin. Olen vain aika konservatiivinen siinä mielessä, että en esimerkiksi hyväksy, että nainen opettaa tai toimii piispana tai seurakunnan johtajana, en myöskään hyväksy samansukupuolisten vihkimistä.
Pidän asioita esillä “ota tai jätä” -periaatteella esikuvani Mauri Viksténin tapaan. Lempeästi suosittelen kuuntelemaan mitä sanon ja kirjoitan, sillä muodostan ajatukseni tarkalla teologialla, ja lisäksi tuotan myös paljon apologista materiaalia, joka on kaikille kristityille hyödyksi.
Tärkeimpinä pidän niitä pelastusopillisia asioita, jotka ovat yhteisiä kaikille kristityille kaikissa kirkkokunnissa. Osaan arvostan perinteitä vaikka en niihin juutu, ja pidän kirkkokuntien eroja vain rikkautena. Ehtoollisyhteyden puuttumista en kehu, sillä näen sen sydämen kovuutena ja lahkohenkisyytenä enkä pelkkänä oppiasiana.
Itsevarmuuteni ärsyttää joitakin ihmisiä, vaikka heidänkin tulisi olla kiitollisia Jumalalle siitä ajasta ja panostuksesta, jonka olen antanut evankeliumin hyväksi. Mutta jos joku virkaani Kristuksen kirkossa moittii tai väheksyy tai mitätöi, se ei minua kuitenkaan liikuta, koska tiedän ja tunnen Kutsujani. Uskominen on minulle erittäin helppoa ja oppi varsin kirkasta. 
Tämä on kyllä hyvä vertailu.
Muutenkin viestisi on puhuttelevaa pohdintaa.
Heitän tämän kommentin nyt tähän aika hiomattomana. Pyydän anteeksi jo etukäteen.
Kyllä minunkin mielestäni kaikilla kristinuskosta kiinnostuneilla on oikeus ottaa teologista kantaa. En vain pidä teologisia kannanottoja kovin uskottavina jos ne eivät ole käytännön seurakuntaelämän hiomia ja karaisemia. Oppikysymysten on tarkoitus hioutua ryhmässä, ei erottaa oikein uskovia yksinäisiin norsunluutorneihin.
Hyvä esimerkki on ortodoksien viimeaikainen ‘Panagia-gate’ . On ihmisiä jotka akateemisesti pyörittelevät teologiaa mutta eivät ole päivääkään käyneet sairasvuoteiden ääressä, eivät ole vuodesta toiseen palvelleet rutiininomaisesti toisia seurakunnassa keittäen, siivoten, pyykäten ja rukoillen samana toistuvia palveluksia kirkkotiloissa joiden koristelu ei miellytä omaa silmää, eivät joutuneet alistumaan ryhmän etuun uhraten oman etunsa.
Teologia on perinteisesti ollut kirkkoon kuuluvien välistä keskustelua. Voiko sitä tehdä jos ei kuulu mihinkään? Kun et kuulu minnekään edustat ekumeenisessa keskustelussa itseäsi.
Katekumeenien pohdinta on erikseen ja erikseen on seurakuntaan kuuluvien keskustelut.
14 viestiä yhdistettiin ketjuun: Kirkon avioliittokäsityksen laajentaminen - evl.fi:n kirkolliskokousaloite 2017
Into tähän keskusteluun näyttää menneen jo ohi siihen osallistuneilta. En ole tätä Arffmanin kirjaa lukenut. Toivon että joskus joskus lähivuosina ehtisin siihen, mutta nyt ennen kuin asia ehtii unohtumaan kysäisen sinulta kirjasta erästä seikkaa. Pitääkö Arffman siis arvovaltaisina ja paaviuden aseman kannalta ratkaisevina vain parin ensimmäisen vuosisadan aikuisia, siis Konstantinuksen kääntymistä edeltäneitä kiistoja ja kannanottoja? (Tämähän vaikuttaisi tietyssä mielessä miltei piiloprotestanttiselta perustelutavalta.)
Ei varmaan noin voi sanoa. Mutta minun pitää lukea kirja uudestaan.
Tutkimuksista hän tuntui antavan paljon painoa esim. Clemensin kirjettä ja muuta sellaista aineistoa koskevalle tiedolle jota varhaisesta kirkosta esim reformaattorit eivät vielä tunteneet.
En sanoisi, että hän pitäisi vain niitä niitä arvovaltaisina. Mutta tärkeinä todisteina, että kyseessä ei ole mikään uutuus, joka olisi jossain vaiheessa keksitty. Jos siis jostain asiasta löytyy varhaisia todisteita, vaikkapa apostolisten isien tai esi-nikealaisten isien kirjoituksista, se tekee tietysti tästä asiasta sellaisen, jolla on varhaisia juuria. Ja apostolinen opetus kai on uskomme perusta.
2 tykkäystä
Ajatukseni oli lähinnä se, että vaikka toiselta ja kolmannelta vuosisadalta löytyy lausuntoja ja esimerkkitapauksia siitä että Rooman piispaa pidettiin tärkeimpänä opillisena auktoriteettina, niin sieltä tuskin löytyy niin voimakasta paavin valtaa ja johtoasemaa kuin mitä paavit ovat 1200-luvulta alkaen vaatineet. Jos taas mennään varhaiskeskiajan vuosisatoihin, niin sieltähän löytyy myös muunsuuntaisia lausuntoja ja esimerkkitapauksia esim. patriarkkojen kollegiaalisuuden vaatimuksesta tai keisarin legitiimistä vallasta tietyissä kirkollisissa asioissa. Ajateltakoon sitä kuka kutsui koolle ensimmäisen vuosituhannen ekumeeniset kirkolliskokoukset. Tuntuu että Arffman joutuisi ikäänkuin etukäteen päätettyjen kriteerien nojalla toteamaan että nämä ei-paavikeskeiset elementit olivat jotenkin epäolennaisia tai epäautenttisia.
Mutta on varmasti parempi että luen kirjan ennenkuin spekuloin enempää sen sisällöstä.
4 tykkäystä
Nuo teesit saattavat kuulostaa lännessä oudolta, mutta itse näen tässäkin vain “runsastavia” (termi prof. Risto Saariselta) ja kirkon opillista rikkautta ilmentäviä käsityksiä tasan samasta asiasta.
“Me tiedämme tulevamme hänen kaltaisikseen, kun hän ilmestyy.” (1.Joh 3:2)
Minusta oikea kristinusko on sellaista, jossa uskotaan ja turvaudutaan Jumalaan Jeesuksen Kristuksen Kristuksen kautta. Opillisissa yksityiskohdissa saa olla paljonkin variaatioita. Minusta on selvää, että ei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa kirkkokuntaa, kannattaa siis kaikkien olla nöyrällä mielellä eikä paukutella korskeasti henkseleitä.
(En nähnyt hyväksi jatkaa keskustelua Ajankohtaista-alueella.)
Ok. Itse olen historiaa lukemalla tullut toiseen käsitykseen. Näen niin, että ortodoksi kirkko on alkuperäinen jossa on koko totuus. Ne jotka ovat irtautuneet tästä, ovat itse lähteneet. Tähän tulokseen olen sitoutunut, mutta jos joku osoittaa, historian, Raamatun eksegeesin, ym avulla, että olen väärässä pohdin asiaa uudestaan.
Tarkoitatko että katolinen kirkko irtautui ortodoksisesta kirkosta?
D
2 tykkäystä
Voiko sen sanoittaa niin että ortodoksit sanoutuivat irti läntisestä harhaopista?
1 tykkäys
Kyllä irtautui, mutta kehitys oli varsin pitkä ja monimutkainen. Paavi, patriarkka Gergorius Suuri aloitti oikeastaan idän läntisen kirkon profiilin noston.
Sanoisin että pitkän avioliiton ja tappelun jälkeen jaettiin lusikat. Ero ei ollut kaunis kummallekaan.
D
2 tykkäystä
Historiankirjat puhuvat oikeastaan erilleen kasvamisesta vuosisatojen kuluessa. Lopullinen niitti 1054, oli aika minimaalinen tähän pitkän eroprosessiin verrattuna. Silloin oikeastaan vain sanottiin eksplisiittisesti ääneen se, että erilaisia ollaan, ei jatketa yhdessä. Kumpikaan ei oikeastaan irtaantunut kummastakaan. Ja kumpikin teki päätöksiä joissa ei toista kuunneltu. Nämä sitten johtivat lopulliseen eroon.
D
1 tykkäys
Itä-Rooman valtion organisoiminen imperiumin raunioille ja sen kirkollisen elämän järjestäminen oli kyllä tietyllä tavalla sivujuonne koko kristinuskon historiaan nähden. Itä-Rooman roomalaista perintoä korotettiin ja alleviivattiin keinolla millä hyvänsä eikä se jättänyt hyvää jälkeä valtakunnan kristilliseen elämään.