Itse olen jo jonkun aikaa aina palannut tuohon samaan. Näen omassa lapsuudenkodissani, mutta ihan yhtälailla yhteiskunnassamme paljon ongelmia antamisen ympärillä. Koen vaikeana antaa, mutta yhtälailla ja luultavasti pitkälti tuon takia myös ottaa vastaan apua muilta.
En osaa saada kunnolla otetta antamiseen, ja minusta tuntuu ettei kovin moni muukaan osaisi.
Puhutko nyt nimenomaan rahan antamisesta vai yleisemmin avusta? Sen voisi panna otsikkoon myös.
Lähes kokonaan muusta kuin rahan antamisesta. Raha selkeyttää ja samalla sotkee antamista.
Antaminen jossa annat jotain itsestäsi toiselle ihmiselle. Tietosi, taitosi tai aikasi. Vaikkapa selkähieronnan kumppanillesi. Tai tietosi tupakan vaarallisuudesta sukulaisellesi.
Sitten kannattanee avata asiaa enemmän, tai jakaa eri osa-alueisiin. “Mitä mieltä olet ihan minkä tahansa antamisesta” on liian laaja kysymys ollakseen hedelmällinen.
Enpä osaa sanoa mitä kristinusko sanoo antamisesta mutta en näe sosiaalisuudessa mitään mielekästä jos en anna kenellekään mitään. Pidän sosiaalisuudesta, ihmissuhteista ja pidän siitä että saan antaa asioita ihmisille. Ja tietysti on myös tosi mukavaa saada asioita. Eri asia tietysti jos ei arvosta sosiaalisuutta.
Lienet oikeassa. Miten itse tekisit?
Itselle se kiinnostava osa-alue tosiaan on se, että olen antajana tai avun vastaanottajana. Tuo totta tosiaan menee nopeasti laajaksi aiheeksi, koska se sisältää hyvin monenlaisia ongelmatilanteita.
Koskettavimpia kokemuksia elämässäni ovat olleet ne kun joku on halunnut antaa minulle jotain. Eihän se aina mene niin että saa juuri sitä mitä on halunnut, eikä aina saatu asia tunnu kovin osuvalta, mutta on se hieno tunne kun huomaa että joku välittää niin paljon että haluaa antaa jotain mikä antajasta tuntuu tärkeältä.
Itse antajana olo on taas jotenkin ihan selvää. Ei asioista nauti niin paljon yksinään, antaminen tekee asioiden omistamisesta paljon mukavampaa. Eli antamisessakin on tällainen itsekäs aspekti.
Koetko antamisen ja vastaanottamisen helpoksi? Oletko aina kokenut niin?
Entäs jos ajatellaan antamista aivan koko ajan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa tapahtuvana asiana. Vaikkapa puheessa toinen koko ajan antaa ja toinen vastaanottaa vuorojen vaihtuessa nopeasti. Näetkö tuonkin helppona, yleisesti tyydyttävänä ja helppona itsellesi? Osaatko antaa neuvoja ihmisille, joilla ei noin ole?
Täytyy sanoa että antamisen ja vastaanottamisen teema on ollut minulle aina melko luontevaa, mutta se mikä teki asiasta ihan uudella tavalla syvällisen oli sellainen vähän extremejuttu kun vietin puolitoista vuotta käytännössä rahattomana reppureissussa. Se oli näitä moderneja kokeilunhalujuttuja. Tietynlainen päähänpisto, mutta myös hyvin kasvattava juttu, ja vastaanottamista totisesti alkoi arvostamaan ihan uudella tavalla, mikä myös sitten näkyi siinä että antamista alkoi ajattelemaan myös hieman uudella tavalla.
Sitä oli edeltänyt henkilökohtainen vakava taloudellinen vaikeus jossa kärsi pari muutakin kuin minä itse eli olin kipuillut antamisen ja saamisen vuorovaikutusta siinäkin ja sitten vaelluksen aikana opin arvostamaan uudella tavalla jopa ihmisten seuraa ja puheessa tapahtuvaa vuorovaikutuksellista antamista. Sellaisessa asemassa eläminen noinkin kauan kun nimittäin riisuu ihmisestä kaikki statussymbolit, joita monesti vuorovaikutuksessa pelaillaan. Ihmiset katsovat kulkumiestä monesti epäillen ja vieroksuen. Sitten kun kohdellaan antaen ja vastaanottaen mitä minulla on annettavaa, se tuntuu aika hyvältä.
Tuollainen on varmasti lähellä sitä mitä mielessäni haikailen ja erittäin todennäköisesti myös riisuttuna suurelta osin sellaista, johon Raamattukin ohjaa ihmisiä.
Jos jätetään mahdollisuus pitkään reppureissuun pois, miten tuollaista kohti kannattaisi tavoitella mielestäsi?
Aika vaikea kysymys.
Ehkä tekisin niin että alkaisin tarkkailemaan ympärilläni olevia ihmisiä vähän eri lailla kuin ennen, pyrkisin opettelemaan näkemään heidät vailla odotuksia, vain katsomaan mitä he todella ovat. Se on se olo mikä minulle tuli kun lähestyin reissulla ihmisiä. Hyvin harvoin pyysin mitään suoraan, vaan aluksi minulla oli toiveena että kun vilpittömästi koetan tutustua ihmisiä, joku heistä ehkä auttaa minua. Saattaa kuulostaa pahimmanlaatuiselta laskelmoivuudelta, mutta se johti kuitenkin siihen että aloin katsomaan ihmisiä ihan jotenkin eri lailla kuin ennen, näin heidän surunsa, vaikeutensa ja kuitenkin he halusivat auttaa minua, opin kunnioittamaan ihmisiä. Osaisinpa vieläkin kunnioittaa toisia joka päivä niin kuin silloin reissussa. Toki köyhyys ja kurjuus tekee ihmisestä opportunistin, niin minustakin, mutta oli myös noita hyviä vaikutuksia.
Ilman että on reissussa voisi siis opetella kuuntelemaan ihmisiä, todella vastaanottamaan avosylin mitä heillä on annettavaa. Sitten miettiä mielessään onko minulla mitään mikä sopisi antaa sille ihmiselle kuunneltuaan häntä. Joskus on kuitenkin parempikin että ei anna mitään. Minullahan oli se tilanne reissussa etten voinutkaan antaa oikein mitään konkreettista. Se teki aika nöyräksi ja tarkkaavaiseksi muita kohtaan. Kun ei ollut antamisen mahdollisuutta pönkittämään omanarvontuntoaan, oli pakko löytää tilanteista muuta arvostettavaa kuin itsensä hyväksi tunteminen. Ja löytyihän sitä. Ihmisten pohjaton kauneus, heidän ristiriitansa ja pelkonsa, jotka he kuitenkin niin usein ylittivät kun kohtasivat minut. Ja omat pelkoni tietysti jouduin myös vastaanottamaan, niitä ei näet voi antaa, jos toivoo että joku auttaa, siinäkin mielessä alkutaipaleen laskelmointiajatus oli ihan kasvattava. Jos toivoo että ihmiset haluavat auttaa, silloin ei voi kaataa pelkojaan eikä myöskään syytöksiään kenenkään niskaan, ainoa vaihtoehto on hiljainen tarkkaavaisuus ja tilan antaminen toiselle.
Mutta totta on että sen reissun aikana koin olevani jotain mitä on hyvin vaikea olla kun on taloudellisesti vakaa tilanne. Siinä mielessä uskon kyllä hyvinkin kun Raamatussa lukee että vaikeampi on kamelin mennä neulansilmästä kuin rikkaan taivaaseen, varmaankin ehkä näin juuri siksi että rikkaan on vaikeampi vastaanottaa, ei niinkään siksi että rikas olisi saita antamaan. Vaikka on köyhyydessä se toinenkin puoli, että alkaa käyttämään mitä keinoja tahansa vain tullakseen toimeen. Tuollainen itse valittu köyhyys on varmasti ihan eri asia kuin koko elämän jatkuva, kipeä, valitsematta osaksitullut köyhyys.
Otsikon kysymykseen minulla tulee ihan ensimmäiseksi mieleen vastaus
Sen olen huomannut, että tuossa on asia ilmaistu tosi viisaasti. Itsestäni olen huomannut, että on ihan mukavaa antaa jollekin aikaa tai palveluksia ihan oma-aloitteisesti. Tulee itsellekin hyvä mieli kun saa tehdä toisen iloiseksi. Toki ihan mukavaa on auttaa myös pyydettäessä silloin, kun tajuaa, että toinen on oikeasti avun tarpeessa. Tuntee itsensä tarpeelliseksi ja on iloinen toisenkin puolesta. Itsekin olen ollut tosi hankalissa tilanteissa ja olen saanut apua ja se on tuntunut tosi hyvälle.
Semmoinen on liikuttanut, että toinen on antanut vähästään silloin, kun minulla ei ollut sitäkään. Sitäkin iloisempi olen nyt, että pystyn nyt vuorostani auttamaan taloudellisesti tätä samaa ihmistä.
Sitten jos joku vain passauttaa laiskuuttaan, niin silloin haluttaa kieltäytyä kohteliaasti.
Kyllä. En.
Kysymys on kokoaan suurempi. Omalla kohdallani Joh. 15 ja etenkin …“sillä ilman minua te ette voi mitään tehdä” muodostui tässä suhteessa merkitseväksi; jos en ilman pienintäkään omaa ansiota voi ottaa vastaan, en voi myöskään ilman ketunhäntää kainalossa mitään antaa. Ylpeälle ihmiselle, joka on jo lapsuudessa traumatisoitunut ylisuorittajaksi, vaikea paikka.
Ajan kanssa on sitten joutunut opettelemaan läpivirtausekonomiaa; kaikki on Jeesukselta lainassa (velkakirjaa ei koskaan lunasteta) ja oma osani on pyrkiä olemaan vain välittäjä, kun mahdollista. Ei helppo rasti omavoimaiselle ihmiselle, mutta uskon, että kun Jeesus suoran käskyn antaa, tämä antaa pyydettäessä myös tyokalut. Tässä elämässä ei toki valmista tule, mutta jos edes hivenen edistystä…
“Tämä on minun käskyni, että te rakastatte toisianne, niinkuin minä olen teitä rakastanut.” [Joh 15:12]
Myös itseään tulisi oppia rakastamaan inhimillisen rakkauden sijaan Kristuksen rakkaudella, muuten menee se toisen rakastaminen puihin 
Hebreankielessä ja uskossa hyväntekeväisyys on asian ytimessä. Tzedakah, almu, hyväntekeväisyys on sukulaissana vanhurskaudelle, tzedek… kuvaa mielestäni hyvin antamista.