Se on aika selvä asia mitä lapselle saa tehdä? Mitä saa opettaa on kiinni sinusta.
Viittasin ihan omaan kysymykseesi vanhempien uskonnonvapaudesta. Puhutko siitä, että vanhemmat opettavat lapselleen verensiirron olevan väärin, vai siitä, että he estävät lääkäriä tekemästä verensiirtoa? Ajatteletko itse, että näissä on eroa? Miten kumpaankin pitäisi yhteiskunnan mielestäsi suhtautua?
Pitäisikö meidän kunnioittaa Jehovantodistajien uskoa ja jättää heidän lapsensa ilman verensiirtoa?
Kunnioitetaanko vanhempien uskonnon vapautta ja annetaan lapsen mahdollisesti kuolla. Kyllä vai Ei?
Minä toivon sinulta harkittuja ehdotuksia syyttävien kysymysten sijaan. Näetkö esimerkiksi eroa asian opettamisen ja toteuttamisen välillä? Tässä ketjussahan aiheena on se, mitä lapsille on sopivaa opettaa. Ei se, mitä vanhemmat voivat esim. lääkäreiltä vaatia. Entä millaisia sääntöjä yhteiskunta sitten voisi laatia? Oletko miettinyt näitä juttuja ja päässyt johonkin johtopäätöksiin, nähnyt mielekkäitä ja toimivia vaihtoehtoja? Vai tahdotko vain ärtsyillä?
1 tykkäys
Väistät asiaa ja en syytä.On selvää miten alaikäisten kohdalla hoidon ammattilaiset toimivat. Minua kiinostaa mitä @Silvanus vastaa. Ja kysymyksessä on Jehovantodistajien uskonnollinen vakaumus ja se tuleeko meidän kunnioittaa sitä?
Ja tästä me toki pääsemme tähän ongelmaan.
Näyttää siltä, että kysymyksesi motiivi on pahantahtoinen, joten päätän tämän keskustelun osaltani tähän.
1 tykkäys
Se tuleeko lääkärien (“meidän”?) kunnioittaa jehovalaisvanhempien uskonnollista vakaumusta ja jättää lapsi kuolemaan ilman verensiirtoa, on eri kysymys kuin se mitä lapselle saa uskonnon nimissä kotona opettaa. Esitit sen ikäänkuin rinnakkaisena ja täysin verrannollisena esimerkkinä sille, että kristityt opettavat lapsilleen, että on olemassa helvetti.
Tässä kohdin keskustelu lähti eri teille.
3 tykkäystä
Ero on siinä tietysti ainakin, että fyysinen koskemattomuus ja suorastaan hengissäpysymisen turvaaminen ovat aina ensisijaisia periaatteita terveydenhoidossa. Kiperiä eettisiä valintatilanteita tulee, mutta pienemmän pahan periaate varmaan on se yksi tärkeä.
Henkinen ongelma on hankalampi todeta. Mutta ihan vakavasti täytyy ottaa se, että uskonnollinen kasvatus ei ole vain oikeus vaan aikuisilla on vastuu lapsista kaikin tavoin.
Erityisesti ajattelen sitä, miten erilaisia ihmiset ovat psyyken osalta, pienestä pitäen. Toiset ovat älykkäitä pohtijoita (joo, sit me masentumiseen taipuvat revimme sitä “huumoria” siitä että tulipa älykkyys todistettua…) yllättävän nuoresta asti. Toiset tallaavat tasaisemmin elämän läpi. Tässä pitäisi kasvatuksesta vastaavan olla viisas ainakin siinä että pohdiskelevia ei pidä jättää yksin, ja ehkä kannattaa muutenkin miettiä heidän kohdallaan tavallista tarkemmin että miten, missä ja mitä…
Ryhmän ohjaaja tai opettaja on isomman haasteen edessä sen takia, että sama juttu ei samassa paketissa sovi kaikille. Parasta olisi että kotona olisi äiti tai isä tai molemmat, jotka tuntevat lapsensa persoonallisuuden ja soveltavat tuntemustaan käytäntöön.
Joskus kyllä ajattelee, että ehkä uskovaispiireissä on korostettu liikaa paljoa puhumista uskon asioista. Se voi vääristää pahimmillaan lapsen maailmaa. Lapsi tarvitsee mielikuvituksen vapautta, leikkiä, iloa, huumoria, hulluttelua, toimintaa… Kysymykset tulevat ja niitä pohditaan ajallaan. Uskon maailma on läsnä ehkä parhaimmillaan niin että tehdään kristilliseen elämään kuuluvia asioita tekemättä niistä valtavaa numeroa. Käydään kirkossa niin kauan kuin lapset eivät hirveästi pistää hanttiin. Rukousten ääneen lukeminen on varmaan aika yksilöllistä. Jollekin luontevaa, toiselle ei. Yksi iso asia, missä moni kasvattaja varmaan kipuilee, on se oman kilvoittelun kohta. Eli näkeekö lapsi ja nuori esim. vain kaikkea kritisoivan ja jotenkin ylemmyydentuntoisen kristityn katsoessaan vanhempiaan? Vai tulisiko hän oppineeksi oikeudenmukaisuutta ja rehellisyyttä, asioiden hyvin päin selittämistä, anteeksi antamista ja pyytämistä? Tulisiko riitoihin ja arjen säätöihin rauhanrakentamisen opetus? Sellainen voi syvällä tasolla yhdistyä siihen mitä lapsi sitten kuulee kristillisestä opetuksesta kotona ja muualla.
Summa summarum - kauheaa on ajatella sitä mitä lapsi oppii ja näkee aikuisesta. Siis minusta itsestäni. Sanonta kuuluukin että vasta äitinä tai isänä olo tekee kristitystä todella syntisen. Siis armoa anovan.
(Toinen versio on kai, että jos tahdot tuntea syntisi, mene naimisiin… Sama juttu kyllä pätee siinäkin. Puoliso on kuin peili. Mutta siinä ollaan tasavertaisempia. Lasten haavoittuvuus ja heidän tapansa imeä vaikutteita ja myös antaa palautetta omalla tavallaan on järkyttävää, kun sen kerran tajuaa.)
4 tykkäystä
Onhan erittäin mielenkiintoinen kysymys, miten ja kuka voi pakottaa tai estää lääketieteellisen toimenpiteen jollekulle. Täysivaltaisten ihmisten suhteen se on aika selkeätä. Potilas viimekädessä päättää hoidostaan. Lääkäri ei voi pakottaa mihinkään. Ja - ainakin omilla rahoilla - on mahdollisuus saada hyvinkin erilaisia toimenpiteitä, vaikka toki lääkäri ei saa tehdä ihan mitä tahansa. Ja tietysti yhteiskunta ei maksa.
Lapsen suhteen asia on toisenlainen. Missä menevät huoltajan, lapsen ja lääkärin päätösvallan rajat. Tämä on tietysti asia, jota ei voida yksityiskohtaisesti kirjata lakiin, vaan harmaata aluetta väistämättä syntyy. Muistelen taannoin, että vanhemmat tuomittiin kuolemantuottamuksesta tms. kun he olivat kieltäneet vakavasti sairaalta lapseltaan lääketieteellisen hoidon ja turvautuneet vaihtoehtoisiin hoitomenetelmiin. Nyt on ollut kohua hopeavedestä. Ja myös siitä, että hyvin nuorien lastenkaan terveystietoihin ei huoltajalla ole pääsyä. Ja ympärileikkaus on tietysti yksi ikuisuuskysymys.
Viimeistään sensaatiolehtien rakastamat itsensä hirviömäisiksi leikkauttaneet ihmiset ovat todiste siitä, että lääkäreilläkään ei ole aina etiikka kunnossa.
Alkoholismissa ja vanhemman mielenterveyden ongelmassa (joka on oma taustani) on molemmissa täsmälleen sama mekanismi. Lapsi voi oikeutetusti pahoin, koska joutuu kasvamaan epäterveessä ympäristössä. Ympäristössä joka on patologisesti epäterve, joka on ihan eri asia kuin se että vanhempi vaikkapa käy työssä ja ei ole yhtä paljon lapsen kanssa kuin mitä molemmat haluaisivat tai muuta vastaavaa.
Patologisissa tapauksissa on kaksi mahdollisuutta, joko lapsi tajuaa että hän ei ole ongelma ja ongelman aiheuttaja huolimatta siitä, että hyvin hyvin usein häntä siitä omien ajatusten lisäksi myös vanhemman osalta ja osin muunkin yhteisön osalta syyllistetään. Toinen vaihtoehto, joka on se omani, on se että kaikki ympärillä hyssyttelevät ongelmia aiheuttaen sen, että lapsi pitää itseään syyllisenä. Tuo toinen on noista paljon pidempi tie kuljettavaksi ennenkuin pystyy hyväksymään lapsuutensa ja sen ettei itse ole voinut mitään ja ympärillä ei vaan ole välitetty.
Nykyinen hoitokäytäntö ja psykologia lähtee hyvin pitkälle tuosta hyssyttelystä ja siitä, kuinka aikuista ei saa syyllistää. Aiheuttaen tuhoa lapsille, joka myös näkyy koko ajan kansamme mielenterveydessä.
1 tykkäys
Tätini oli alkoholisti, ei kumpikaan vanhemmistani. Hän soitti usein humalassa, ja tuli kerran taksilla kylään keskellä yötä.
Kuten Silvanderi sanoi… Kysymyksen “kunnioitetaanko vanhempien uskonnonvapautta ja annetaan lapsen mahdollisesti kuolla” ja kysymyksen “no olisiko susta ok jos ateistidiktaattori tulisi ja tappaisi uskovaiset” välillä on lähinnä aste-ero (toki myös suunta on käännetty).
Jos luulit kysyväsi vaikeita ja teräviä kysymyksiä, erehdyt pahasti.
1 tykkäys
Sen verran on kuuntelemisesta aikaa, että en ihan tarkasti muista esitettyjä näkemyksiä. Yleinen konsensus taisi kuitenkin olla, ettei helvetistä saa opettaa. Kuunnelkaa ja tarkistakaa.
Tämä Horisontti on minusta muuten hyvän ohjelma, joskin paljon riippuu aina vieraista.
“Monelle usko ja yhteys seurakuntaan on voimavara, mutta jos hengellinen yhteisö kasvaa epäterveeksi, hengellisen väkivallan uhka on todellinen. Hengellinen väkivalta jättää syvimmät jäljet lapsiin, jotka ovat kaikkein haavoittuvimmassa asemassa. Mitä on rakentava, turvallinen hengellisyys? Aiheesta ovat keskustelemassa kaksi hengellistä väkivaltaa tutkinutta teologia, Janne Villa ja Aila Ruoho sekä kasvatusasiainsihteeri Iris Sotamaa Vantaan seurakuntayhtymästä. Ohjelman toimittavat Ville Talola ja Kimmo Saares.”
Aivan muista syistä tuli lueskeltua tällaista artikkelia. Löysin sen joskus pari vuotta sitten, koska siinä mainitaan Hart ja The Beauty of the Infinite.
BEAUTY WILL SAVE THE WORLD
Metaphysical Rebellion and the Problem of Theodicy in Dostoevsky’s Brothers Karamazov
Ronald E. Osborn
https://home.isi.org/sites/default/files/ModernAge_54.1-4_Essay8_BeautyWillSaveTheWorld_1.pdf
Siinä on tällainen kohta:
The fact that humans are not only material but also spiritual beings implies radical freedom, but only in openness to spiritual realities and recognition of the irreducible divine image in others. Dostoevsky agrees with Ivan that loving one’s neighbor is impossible from the standpoint of calculating rationalism and for those who willfully sever themselves from the source of all love. He also identifies the loss of love as a devastating and widespread reality of the human condition.
Hell, Father Zosima declares in the novel, is “the suffering of no longer being able to love.” But the hell of no longer being able to love—in the light of biblical anthropology and the luminous example of the Christ of the New Testament—remains a human choice.
Ivan’s corrosive and dichotomous vision—his assertion that we face a stark choice between either personal freedom at the price of happiness or collective security and material well-being at the price of servility and totalitarianism—“can get off the ground only if we accept some basic assumptions about the human condition that are taken as self-evident and beyond discussion.”
Tässä on pieni paradoksi. Helvetti ei ole merkittävä, uskottava eikä pelottava niinkään itsessään, vaan vastakohtana sille, mitä hyvää on mahdollista olla olemassa. Ilman ajatusta pelastuksesta olemassaolo alkaa vähän kerrallaan muistuttaa helvettiä. Siitä tulee ainoa vaihtoehto ja itseään toteuttava ennuste.
Argumentti siis on, että lapsille ei saa opettaa hyviä, kauniita tai arvokkaita asioita. Koska jos niin tehdään, niin se tekee heidät tietoiseksi elämän särkyvyydestä. Mutta myös tällaisen näkökulman kunnioittamisen avaamista rajattomista mahdollisuuksista. Niistä, joiden uskon olevan sen käsityksen takana, että mikä meistä tekee ihmisiä.
Mutta jos kouluissa opetetaan, että olemme kaikki vähän kuin toistemme kanssa epämääräisessä aselevossa olevia satiaisia, niin tällaisia stressin ja huolen aiheita ei tietenkään turhaan ilmene.