No ainakin omaan ev-lut paikallisseurakuntaani (en sano millä paikkakunnalla) olen pitkälti tyytyväinen, täällä on hyvää hengellistä antia runsaasti. En minä ole aikeissa täältä erota ja mennä minnekään, minne sitä sitten menisinkään - en todellakaan mihinkään kasteenuusijoiden seurakuntaan tai jehovantodistajien valtakunnansalille (muita ei ole täällä). Lisäksi täällä on kirkon eri herätysliikkeiden seuratoimintaa aika säännöllisesti, joissa saa rakentua niinikään.
Homoliitot…miksi juuri minulla pitäisi edes olla jokin tiukka ja ehdoton mielipide koko asiaan, semminkin kun se ei edes koske minua, kun en mihinkään homoliittoon ole menossa eikä minun tarvii vihkiä ketään kenenkään kanssa. Miksi ottaisin kirkon jäsenyyden ratkaisevaksi kynnyskysymykseksi just jonkun homoliiton? Jos jotain täydellistä ja 100% virheetöntä kirkkoa lähtee etsimään niin saa etsiä kauan ja jos sen täydellisen kirkon löytäisin niin en siihen voisi liittyä, kun liittyttyäni ei se kirkko olisi enää täydellinen, synnitön ja virheetön.
Tässä sekotetaan kirkon oppi ja jäsenten elämä. Kukaan missään ei varmaan väitä, että kirkon jäsenet ovat täydellisiä. Tämä on kokonaan erillinen kysymys siitä, onko kirkon opilla merkitystä.
Minun on aivan mahdotonta ymmärtää tuollaista suhtautumista Kristuksen perustamaan pyhään, yhteen, jumalalliseen, apostoliseen ja katoliseen kirkkoon. Miten niin se voi olla “yksi hailee”, että kuuluuko siihen vai ei? Mikä oikeuttaa tämän välinpitämättömyyden?
Kun uskontunnustuksessa sanotaan, että “uskon yhden pyhän, yhteisen seurakunnan”, niin miten siitä voi päätyä siihen, että se onkin “yksi hailee”? Nähdäkseni vain siten, että kieltää todellisen historiallisen kirkon olemassaolon ja vaihtaa sen tilalle oman abstraktin mielikuvansa siitä, että on jokin näkymätön yhteisö, joka uskoo samalla tavalla kuin mitä itse uskoo ja että se onkin oikeastaan “tosikirkko”, joka on Jumalan mielenmukainen ja johon “kuuluvat” hän pelastaa. Sellainen on kuitenkin irvikuva siitä näkyvästä ja konkreettisesta kirkosta, johon pyhät apostolit kutsuivat ihmisiä tulemaan mukaan.
Kristuksen kirkkoon kuuluminen on elämän ja kuoleman kysymys, koska siitä irrallaan oleminen on erillisyyttä Kristuksen ruumiista, ja ihminen pelastuu vain osana hänen ruumistaan. Vain sen jäseniin pääsee virtaamaan kuoleman voittanut veri. Jumala voi toki pelastaa kenet tahtoo, mutta seuraajilleen hän on antanut kirkon ja kehotuksen tulla liitetyksi siihen. Ei tätä voi niin helposti sivuuttaa, olivatpa omat tuntemukset millaiset tahansa.
Joo. Jeesus teki selväksi, että nuottaan kerääntyy monenlaisia kaloja ja että pellolla on ohdakkeitakin. Kirkko ei ole synnittömien yhteisö, vaan syntisten parantamista, pyhittämistä ja pelastamista varten perustettu yhteisö.
[quote=“timo_k, post:16, topic:1272”]
Mikä oikeuttaa tämän välinpitämättömyyden?
[/quote]No etkö tajunnut? Kirkkomme nykyinen ja varsinkin mahdollinen tuleva tila. Mielestäni ilmaisin asian aika selvästi. Kuuluisin mieluiten johonkin kirkon lähetysjärjestöön. Pelkällä kirkon jäsenyydellä ei itsellään ole kovin suurta itseisarvoa. Tärkeämpää kuin se on kuuluminen niihin, jotka tuntee omakseen.
Ei pidä paikkaansa. Luterilaisilla on ihan hyvät perustelut kahdelle sakramentille. Eikä voi yleistää, että tottumus pitäisi ihmiset luterilaisessa kirkossa. Aiemmin suhtauduin positiivisesti ortodoksisuuteen mutta osa tämän palstan ortodokseista saa edustamansa kirkkokunnan vaikuttamaan lähes pelottavalta. Voihan tietysti olla, että he ovat ymmärtäneet ortodoksisuudessa jotain väärin. Nythän täällä kirjoittelee satunnaisesti myös ortodoksipappi, joten hän ehkä tuo valaistusta asiaan.
Tuon tunteen kanssasi jakaa moni, joka on kotiutunut lähetys- ja herätysliikejärjestöihin.
Sekä kansankirkon paikallisseurakunnissa että noissa järjestöissä on kuitenkin paljon ihmisiä, joilla on vastuuntuntoa suhteessa kirkkoomme. Siksi niin harva on eronnut kirkosta, vaikka näitä kokkamoita päätöksenteossa on viime vuosikymmeninä tullut paljonkin.
Kuten @Sinituuli edellä hyvin sanoo, kirkon jäsenellä on myös rukousvastuu paimenten ja muiden puolesta. Kotipaikasta riippuen myös ongelmien painavuus on varsin erilaista, jos haluaa olla perinteinen kristitty.
Vaikka taustani on herätysliikkeissä, minulla on suurempi suru seurakuntien jäsenten puolesta. Liikkeiden sisäpiirit ja niiden toiminta ei ole kovinkaan uhattuna. Sen sijaan seurakuntien työntekijät ja aktiivit joutuvat ahtaammalle koko ajan. Samoin säälittää niiden asema, jotka ovat sen armoilla, mitä kirkko sattuu heidän kotiseudullaan olemaan ja tarjoamaan. Jos ei ole mitään hengellistä taustaa, on paljon vaikeampaa olla kriittinen hullulle modernille uskonnollisuudelle.
Mitä enemmän on niitä joille kirkko on “yks hailee” sitä enemmän luterilaisen kirkon periaatteessa tavoittamat ihmiset ovat vaarassa olla kuulematta koskaan oikeaa evankeliumia.
Ymmärrän ja symppaan @Sakarja n tilannetta. On rankka tie sinulla kaikin tavoin. Toivottavasti jokin yhteisö pitää sinua omanaan. Jumalan lapseus ei lopu milloinkaan, mutta uskovana eläminen on useimmiten keskinäistä yhteyttä ehtoollispöytää myöten. Vaikka en ole neuvojan asemassa, sanoisin: Älä eroa kirkosta liittymättä johonkin. Toivo ei kuole koskaan!
@Sameli sen sanoi toisaalla: Joskus älyttömyyden aika on ohi. Nyt on tällainen aika, mutta ei se kestä ikuisesti.
@Mauriina Luterilainen seurakunta on lähellä ja katoliseen kirkkoon on matkaa. Ortodoksista kirkkoa en edes tiedä, missä on lähin. Pääsen käymään ehtoollisella ja meillä on vielä pappeja, jotka saarnaavat ihan oikeaa asiaa. Ellei mene kirkkoon, niin on paljon erilaisia mahdollisuuksia kuulla ihan oikeaa Jumalan sanaa. Kun en eroa kirkosta, niin jälkikasvullakin on suurempi kynnys erota siitä. Näin sitten tulevat polvetkin kastetaan kristilliseen uskoon.
Tuntuu hyvältä, että joku sanoo tuon. Minulla oli ennen tätä foorumia positiivinen kuva sekä katolisesta että ortodoksisesta kirkosta, mutta mitä kauemmin olen foorumia seurannut, sitä kielteisemmäksi käsitykseni on muuttunut.
Mietin näitä samoja asioita, joista tässä ketjussa puhutaan, aktiivisesti joskus viisi vuotta sitten.
Olin ollut jo jonkin aikaa huolestunut ev.lut. kirkon tilasta ja ennen kaikkea siitä, mihin suuntaan se vaikutti kulkevan. Tuntui, että maailma määräsi marssitahdin.
Viimeinen pisara kohdallani oli jostain syystä kotikaupungissani tehdyt päätökset siitä, että konservatiivisilta lähetysjärjestöiltä evättiin taloudellinen tuki. Se tuntui jotenkin säälittävältä. Vaikutti siltä, että raha oli joillekin kirkon päättäjille itselleen niin tärkeä asia, että he kuvittelivat sillä voitavan kiristää lähetysjärjestöjä muuttamaan linjaansa.
Niinpä sitten provosoiduin ja ajattelin, että tätä peliä voi pelata myös toisinpäin ja erosin kirkosta, koska en halunnut tukea sitä enää taloudellisesti. Tein juuri sen, mitä @SanGennaro ihmetteli, mutta jossa omasta mielestäni ei silloin ollut mitään outoa: en halunnut antaa rahaa kirkollisveron muodossa, mutta rukous- ja ehtoollisyhteydestä en ajatellut siinä hetkessä vielä luopuvani. Kun oli ne herätysliikkeetkin jne.
Ja kyllä siitä seurasi sitten ihan vapauttava tunne, kun sai rauhassa miettiä näkyvien kirkkojen ulkopuolella sitä, mihin oikeasti uskoo ja mihin olisi valmis sitoutumaan…
Kyllä tuo tottumus on varmasti monelle lähes ainoa ev.-lutissa pysymisen syy. Se, ja jonkinlainen syyllisyydentunto siitä, että hylkäisi esi-isiensä ja -äitiensä yhteisön. Sellaisen on kuitenkin hyvä miettiä myös sitä, että mahtaisivatko ne esi-isät tunnistaa nykyisessä naispiispan ja sateenkaaripappien hallitsemassa ev.-lut. kirkossa saman uskon kuin mikä heillä itsellään oli tai että oliko heillä oikeasti vapaus valita. Kun itse vaihdoin kirkkokuntaa, olin jo kantanut kaikki isovanhempani hautaan. Olen melko vakuuttunut siitä, että he ymmärtäisivät ratkaisuani oikein hyvin, jos minulla olisi mahdollisuus perustella sitä heille.
Mitä ajattelet itse?
Minulle luterilaisen kirkon oppi armosta pelastumisesta on suuri syy pysyä kirkossa.
Vaikka muissakin kirkoissa on paljon alkuperäistä ja vahvaa, tässä asiassa ne omilla tavoillaan horjuvat.
Luterilaisuuden nykyiset ongelmat ovat ehkä teologiaa syvästi osaaville kauempana, mutta meille monille kysymys on ennenkaikkea siitä että kirkkomme mukautuu yleiseen mielipiteeseen vastoin omaa tunnustustaan.
Minä en kokenut kirkosta erotessani (tai myöhemmin ortodoksiseen kirkkoon liittyessäni) syyllisyyttä esivanhempieni suuntaan. Sen sijaan koin melko voimakasta syyllisyyttä monia hyviä luterilaisia ystäviäni, tuttujani ja entisiä työtovereitani kohtaan. Koin olevani jonkinlainen rintamakarkuri ja pelkäsin, että oma ratkaisuni aiheuttaisi ahdistusta lähipiirissäni.
Onneksi kirkosta eroamisesta ei tarvinnut kertoa kenellekään kun se ei käytännössä ollut mikään näkyvä juttu.
Se riippuu julistajasta paljon. On myös olemassa vääränlainen äärimmäisen armon julistamisen vaara. En ole lukenut, mutta joku kirjoitti sellaisen kirjan kuin äärimmäisen armon julistamisen vaarat. Raamatussa on valtava määrä varoituksia. Toki armo on ääretön, mutta senkin ihmiset voivat ymmärtää väärin ja soveltaa käytäntöön väärin.