Olen seurakunta-aktiivi ollut vuosia. Kirkkokuoroissa, raamattupiireissä, muissa vapaaehtoishommissa, säännöllisissä jumalanpalveluksissa. Käynyt myös eri seurakunnissa, muissakin kirkon tilaisuuksissa, esitelmätilaisuuksissa jne.
Viime vuosina on alkanut ahdistaa. Minulla on itselläni pysynyt sama suhde Raamatun opetuksiin, sama kuin koululapsena, rippilapsena, uskovana aikuisena. Elämäni ja tieni, mokat ja menestykset, ovat kaikki todistaneet, että Raamatun ilmoitus on oikeassa, ja ihmisten kannattaisi elämässään sitä noudattaa.
Raamattu, kristinusko (ja aiemmin oma kirkkonikin) edustivat minulle pysyvyyttä, turvaa ja viisautta yli pintakuohujen, yli muotiaatteiden, yli ihmisen eri ikä- ja innostuskausien. Ikävä kyllä kirkkoni on viime vuosina lähtenyt joillekin omille teilleen. Teille, joiden motiivina näyttää olevan populismi, massojen miellyttäminen, maailman seuraaminen, heppoa ja velttoa trendien mukana yrittämistä, kuin läheisriippuvan persoonan kaikkienmiellyttämis-halu.
Se alkoi monta vuotta sitten, kun oman evl-seurakuntani pappi oli kasannut jonkinlaisen teemaillan, missä pyrittiin asettamaan koko Raamattu suunnilleen satukirjaksi. Yleisöstä yritti jokunen rohkeimmista seurakuntalaisista hieman puolustaa uskoamme ja Raamatun kunnioitustamme, mutta vaikeaahan se oli, kun oikein pappi ja hänen Helsingin Yliopistosta paikalle kutsumansa teologian tohtori ja eksegeetti korkealla arvovallallaan “heittivät Raamatun lattialle.”
No, enpä sen koommin enää omassa seurakunnassani juuri käynytkään. Ei tehnyt mieli. Hakeuduin pari kaupunginosaa kauemmas toisen evl-seurakunnan kirkon tilaisuuksiin ja jumalanpalveluksiin, missä kirkkoherra oli myös korkeasti koulutettu teol.tri, mutta kunnioitti Raamattua, eikä yrittänyt poistaa seurakunnasta uskoa. Tämä lammas (tai pässinpää) tunnisti siellä paimenensa äänen.
Kirkosta eroaminen ei kuitenkaan tullut tuolloin vielä mieleeni. Kuulin sittemmin, että asuinpaikkani mukaisessa seurakunnassani joku nuori (nais)pappi puuhasteli sellaisen messun tekstien parissa, missä ei mainittaisi sanoja “Isä” tai “Poika” eikä “Jeesus”. Ne kun olivat niin seksistisiä ja ulosrajaavia, kun Jumala on vain Rakkaus ja jotain.
Sitten eräässä seurakunnassa, missä olin osallistunut Alfa-ohjaajana useammallekin kurssille, seuraavaa kurssia järjestävä (nais-)pappi suunnittelupalaverissa ehdotti, että ne Paavalin ikävät kohdat missä käsitellään seksuaalisuutta voisi jättää pois. Muistutimme, että niihinkin kohtiin viitataan suoraan Alfa-kurssin materiaalissa, eikä kurssia saa edes nimittää Alfa-kurssiksi, jos materiaalista poiketaan. Kurssia ei järjestetty.
Sitten alkoi tämä homoliittokohkaus, ja pääkaupungin piispan ja lukuisten pappien voimalla alettiin kyseenalaistaa kristinuskon parisuhdekäsitystä ja Jumalan ohjeita oikeasta ja terveestä seksuaalisuudesta. Sitä homoliittorummutusta on sitten kuunneltu täyslaidallisina arkki-istuimesta ja Helsingin piispanistuimesta, maan suurimman seurakuntalehden pääkirjoituksista, kolumneista, artikkeleista ja pilakuvista jne. Kuten kaikki jo ovat kuulleet. TV-stä tuttu! Meikäläinen lapsenuskossaan pysyvä traditionalisti saa tuta olevansa kirkollista ongelmajätettä ainakin pääkaupunkiseudulla.
Aloin käydä muiden kirkkokuntien jumalanpalveluksissa, katolisessa ja ortodoksisessa messussa ja liturgiassa. Ne vaikuttivat paljon asiallisemmalta touhulta, missä keskityttiin kirkon ydinbisnekseen, eikä poliittis-yhteiskunnalliseen aatteiden pakkomyyntiin. Aloitin katekumeenikurssin ortodoksisessa kirkossa viime syksynä, ja aloin vakavissani harkita siirtymistä evl-kirkosta ortodoksiksi.
Katekumeenipolkuni ortodoksiseen kirkkoon kohtasi kuitenkin vaikeuksia, kun pahan astmani takia en oikein kestä suitsukkeita, ja haluaisin käydä säännöllisissä jumalanpalveluksissa, mikä tahansa sitten kirkkokuntani olisikin. Paha paikka!
En pysty jatkamaan kristityn vaellusta evl-kirkossa, jos koen sen täysin luopiokirkoksi, ja viimeinen niitti sille on se, jos kirkko muuttaa oman avioliittokäsityksensä yhteiskunnan mukana sellaiseksi, että kirkollisesti lähdetään vihkimään tai siunaamaan avioliitoksi sellaisia suhteita, mitä ovat “Jumalalle kauhistus”. Mutta en siis voi siirtyä ortodoksikirkkoonkaan huonon terveyteni takia.
Olen ollut tästä asiasta kovin ahdistunut. Sitten läheinen ehdotti minulle, että jos en tahdo tukea kirkollisverollani enkä vapaaehtoistyölläni evl-kirkkoa, voin erota siitä. Ajatus, mikä aina on tuntunut minusta mahdottomalta. Nyt se ajatus tuntuikin vapauttavalta. Raamattu sanoo, ettei pidä pysyä siellä, missä kokee pilkattavan Jumalan tahtoa.
Eikä minun tarvitse liittyä ort.kirkkoonkaan. Vapaaehtoistyötä ja apua voin mennä tekemään monin tavoin sinne ja muihinkin kristillisiin yhteisöihin (Raamattuopisto jne), terveyteni ja kuntoni asettamin rajoituksin, ilman että minun tarvitsee olla jäsen.
Jumala tuntee omansa, ja jokainen on kristitty, joka tunnustaa Jeesuksen Herraksi. After all kirkkokunnat ovat ihmisten luomia organisaatioita.
Voisin vallan hyvin olla uskova nomadi, kunnes löydän uuden pysyvän hengellisen kodin.