Minä en kokenut kirkosta erotessani (tai myöhemmin ortodoksiseen kirkkoon liittyessäni) syyllisyyttä esivanhempieni suuntaan. Sen sijaan koin melko voimakasta syyllisyyttä monia hyviä luterilaisia ystäviäni, tuttujani ja entisiä työtovereitani kohtaan. Koin olevani jonkinlainen rintamakarkuri ja pelkäsin, että oma ratkaisuni aiheuttaisi ahdistusta lähipiirissäni.
Onneksi kirkosta eroamisesta ei tarvinnut kertoa kenellekään kun se ei käytännössä ollut mikään näkyvä juttu.