Meh, tuskin. Kohta kaksi vuosituhatta maailman menoa takana - matka tähän päivään ei ole ollut vailla kuoppiaan, mutta ariaaneista, keisareista (muoks: ja suuren skisman valepaaveista, huhhuh, ei ole katolilaisilla ollut helppoa…), borgiapaaveista, Länsi-Euroopan sekularisaatiosta, ja kaikesta siltä väliltä on selvitty aika hyvin. Ihmeellisen hyvin, sanoisin jopa.
Katolilaisilla sivuilla näkee välistä panikointia siihen suuntaan, että tämä oli nyt tässä, tämä kirkolliskokous/tämä paavi/tämä ensyklika oli nyt sitten kirkon suuren luopumisen ja rappeutumisen alkua. Pidän moista hupsuhkona - sääli se on myös. Joko katolinen kirkko on the kirkko, jota eivät tuonelan portit voita, jolloin moinen murehtiminen on lopulta turhaa (jopa haitallista), tai se ei ole sitä, jolloin olisi syytä toivoa, että asiantila selviäisi meille mahdollisimman pikaisesti. Jos kuitenkaan Pyhä Henki ei ole tähän asti kirkkoa suojellut, niin silloin olisi suuri ihme, jos emme olisi jo ehtineet mennä aika pahasti metsään. Eli henk. koht. pidän uskottavana, että A) että katolinen kirkko on oleellisissa asioissa oikealla polulla ja tulee siinä pysymään tai B) kirkko on jo uponnut puoliksi suohon eikä ole sieltä mihinkään pääsemässä (ainakaan niin kauan, kuin ei assimiloidu oikeaan the kirkkoon*). C), että kirkko on tähän asti ilmentänyt uskollisesti Jumalan opetusta ja tahtoa kaikista vastaanhankaavista vaikutteista huolimatta, mutta nyt jäisi yhtäkkiä Jumalan johdatuksen ulkopuolelle, tuntuu vähemmän uskottavalta.
*Tässä toki oletuksena, että Kristuksen perustama kirkko on olemassa jonkinlaisessa institutionaalisessa(kin) muodossa. Melkoinen oletus, jota monet protestanttiajattelijat eivät käsittääkseni jaa.
Katolinen kirkko oli minulle yhtä lailla arvostamani vaihtoehto nyk. Suomen ev-lut-kirkolle kuin ortodoksinen kirkko. Syy, että valitsin ortodoksisen kirkon oli lähinnä se, että se oli minulle hiukan tutumpi, johtuen ortodoksi-isoäidistäni ja muutamista ortodoksi-tuttavista. Kaipa se ort.kirkko on yleensä ottaen suomalaisille maallikoille tutumpi.
Siksipä menin ort.kirkon katekumeenikurssille. Mutta huono kuntoni ja kehno terveyteni asetti esteitä. Nyt olo on apea, kun ensi viikolla katekumeenikurssituttuni otetaan virallisesti katekumeeneiksi ort.seurakuntaan.
Tuskin edes pääsen paikalle seuraamaan katekumeeniksi-ottamis -liturgiaa, pari viime viikkoa on ollut tosi vaikeaa pärjätä edes kotona levossa. Viikon massiivinen systeeminen kortisonikuuri ei auttanut. Hengitin sen kuurin jälkeen kaksi päivää hyvin mutta sitten, kun käväisin ruokamarketissa ja pysäköin auton luolaan, sain parkkihallin kehnossa ilmassa uuden hengenahdistuskohtauksen ja sen jälkeen olen valvonut ja taistellut taas joka yö lisälääkekompressorin kanssa, kun ei melkoisella peruslääkitykselläkään ja C-PAP-hengityskoneellakaan pysty nukkumaan. Mutta viikonloppuna en lähde päivystykseen, soitan huomenna sairaalaan.
@Sakarja Vielä yksi ajatus, josta ei todennäköisesti myöskään ole sinulle apua, koska sinä haluaisit - aivan ymmärrettävästi - osallistua jumalanpalveluksiin kirkossa, mutta sanonpahan kuitenkin. Jotkut ortodoksit toimittavat kotona (päivittäin) maallikkopalveluksina vaikkapa aamupalveluksia ja ehtoopalveluksia, joissa papin alkusiunauksen ja loppusiunauksen sijasta maallikot sanovat: “Pyhien isiemme esirukouksien tähden, Herra Jeesus Kristus, armahda meitä.” Näiden tekstejä on Rukouskirja Orologionissa. Tai sitten voi lukea itse akatistoksia, joita on julkaistu koko joukko Ortodoksi.netissä (joka on romahtanut jo jokin aika sitten mutta virkoaa taas joskus eloon) sekä pikku kirjoina, joita on kuitenkin vaikeaa löytää käytettyina, mutta joitakin on saatavissa uutena:
Viisi akatistoshymniä (1. Suloisimmalle Herrallemme Jeesukselle Kristukselle, 2. Kristuksen jumalallisille kärsimyksille, 3. Kaikkeinpyhimmälle Jumalansynnyttäjälle, 4. Pyhälle Nikolaos Ihmeidentekijälle, 5. Pyhittäjäisillemme Sergei ja Herman Valamolaisille)
Akatistoshymni kuolleista nousseelle Kristukselle
Akatistoshymni Pyhälle Hengelle
Kiitosakatistos ”Kunnia Jumalalle kaikesta”
Akatistos Jumalansynnyttäjälle Konevitsalaisen ikonin kunniaksi
Kolme akatistoshymniä (pyhittäjä Serafim Sarovilaiselle, pyhälle autuaalle Ksenia Pietarilaiselle, pyhälle vanhurskaalle ihmeidentekijälle Johannes Kronstadtilaiselle)
Rukouksissa on syytä huomioida ja muistaa kaikkia niitä, joiden kautta Kolmiyhteinen Jumala on kirkon kokemuksen mukaan toiminut. Se ei ole palvontaa, vaan niiden kunnioitusta, joiden kautta Jumala on vuodattanut parantavia armovoimiaan koko ihmiskunnalle ja luomakuntaan. On syytä kiitoksella huomioida kaikki se, missä havaitaan Jumalan toiminta.
Sopii kysyä, että jos Jumala on valinnut joitain ihmisiä arvolliseksi olemaan toimintansa erityisiä välikappaleita tai työvälineitä, niin miten voisimme kohdella sellaisen pyhän kunnian ja erityisaseman saaneita henkilöitä kuin keitä tahansa taviksia? Sellainen olisi hengellistä sokeutta, jossa ei tunnisteta eikä tunnusteta Jumalan suuria tekoja ihmisten keskellä. Jos Jumalan teoille ei anneta kunnioitusta, niin sehän rinnastuu hänen kieltämiseensä tai taistelemiseksi häntä vastaan. Pikemminkin tulisi rukoilla, että Herra avaisi silmämme näkemään kaiken sen, mitä hän lähimmäisissämme on tehnyt ja tekee ja näkemään siinä elävän Jumalan toiminnan.
Tulipa mieleen toisesta ketjusta raamatunkohta Matt. 17:21 Tämä laji ei lähde muulla kuin rukouksella ja paastolla.
Täytyy tunnustaa, että en ole koskaan paastonnut. Nyt vain tuntuu, että kun tämä luterilainen kirkkomme menee koko ajan väärään suuntaan, niin kannattaisiko voivottelun ja kauhistelun sijaan vain rukoilla ja paastota.
No ainakin rukous on aina parempi kuin voivottelu. Ja mitä paastolla sitten ymmärretäänkin - eri traditioissa - niin paastonaikaahan nyt eletään ja sen perusajatuksena on meidänkin kirkossamme johdattaa ihmisiä keskittymään olennaiseen.
Kun paastonaika on myös pitkä valmistautuminen Jeesuksen kärsimystielle, voi ajatella sitäkin, mitä on Jeesuksen seuraajien kohdalla sopivaa. Ehkä ei niinkään pyrkimystä ulkonaisiin voittoihin, hyviin asemiin ja arvostukseen tässä maailmassa - jopa tässä kirkossa? Ehkä juuri häpeän ja tappion kestämistä sen sijasta. Ja hiljaisuutta ja palvelua sen sijasta, että odottaisi ihmisten kiittävän.
Kuulostaa kauhean fraseologiselta, kun tuota kirjoitustaan lukee. Mutta on mielenkiintoista, että se on käytännössä hyvin tuttua - ja aika vaikeaa on todella rehellinen ollakseen hävitä ja jäädä ilman kiitosta. Ihmisiä me ollaan, ja ainakin verbaalisella tasolla haluttaisiin päteä, voittaa väittelyt, saada ihmiset näkemään asiat “oikein” jne. Jeesuksen seuraajat ovat kuulemma “voittajan puolella”, mutta luulen että sitä totuutta on vaikea oikein tajuta ennen kuin itse hävinnyt ja on myös nähnyt oman itsekkyytensä pohjattomuuden.
Kauhistuminen kirkon tilasta ja suunnasta on silti ihan tervettäkin. Riippuu varmaan siitä, mihin se kauhistuminen johtaa… Tässä on varmaan juuri ne vanhat viisaudet tarpeen. Ei meidän tarvitse keksiä kaikkea uusiksi.
