Olen täysin samaa mieltä siitä, että luterilainen näkemyksesi on UT:n mukainen. Halusin vain tietää @Jamesin näkemyksen. Kaikilla ei ole tismalleen samanlaista teologiaa, vaikka ollaan monessa keskeisessä asiassa samaa mieltä.
Jos uskomista ei voi valita, tai jos ei voi valita sanoa “kyllä” Jeesukselle tai uskoontulokutsun tarjoukselle ilman monergistista vaikutusta (jonka seurauksena saisi uskon lahjan), niin uskova ihminen ei voi järkeen tai oppiin nojautuen ylpeillä uskomattoman ihmisen vierellä siitä, että itse uskoo, eikä uskova voi syyttää uskomatonta siitä, ettei tämä usko. “Joka kerskaa, sen kerskauksena olkoon Herra.” (1 Kor. 1:31) Kristuksen valittu ei ole valinnut Kristusta, ei ainakaan ilman monergistista vaikutusta.
Näen itse ylitsepääsemättömän ristiriidan monergismin ja sen ajatuksen välillä, että Jumala aikuisen oikeasti tahtoo jokaisen tulevan uskoon. Kalvinismissa ja synergismissä ei ole tätä ongelmaa. Jos olisin uskova, olisin siksi helluntailainen tai ortodoksinen synergisti tai kalvinisti, eli esim. selittäisin kalvinistisesti sellaiset kohdat, joissa puhutaan Jumalan tahdosta pelastaa kaikki niin, ettei “kaikki” tarkoita kirjaimellisesti kaikkia ihmisiä. Toisaalta kalvinismissa on niin suuri ristiriita muualla, etten mitenkään voisi olla kalvinisti. Lisäksi kalvinistinen Jumala rehellisesti sanottuna vaikuttaa hirviöltä. Muissakin vaihtoehdoissa on hirveytensä minulle.
Kuvaat hyvin tuon ongelman mikä on synergismin ja monergismin välillä, mutta tätä mainitsemaasi ristiriitaa et saa ratkaistuksi. Miksei vastaukseksi kelpaa se, että Jumala on tehnyt kaiken ihmisen pelastamiseksi, mutta ei pelasta väkisin ketään? Minä en ainakaan aseta tässä omaa älyäni tuomariksi vaan luotan siihen, että asia on näin. Jumala sanoo ojentavansa käsiään uppiniskaista kansaa kohden ja ilmaisee siten tahtovansa pelastaa heidät, mutta heistä suurin osa ei tahdo, tämän Raamattu ilmoittaa olevan ainoan syyn so. paatumuksen miksi he eivät pelastu. Vika on siis heissä, ei Jumalassa.
Samaa mieltä, ja apostoli Paavalikin suositteli näissä kysymyksissä pysymään nöyränä:
“Sinä kaiketi sanot minulle: ‘Miksi hän sitten vielä soimaa? Sillä kuka voi vastustaa hänen tahtoansa?’ Niinpä niin, oi ihminen, mutta mikä sinä olet riitelemään Jumalaa vastaan?” (Room 9:19-20)
Minusta on parasta vain pitää vankka luottamus Jumalaan, joka on suvereeni universumin luoja ja hallitsija. Olisi hassua kuvitella kykenevänsä ymmärtämään Jumalan aivoituksia.
Kun sanot, että Jumala ei pelasta ihmistä väkisin, niin tarkoittaako se myös sitä, että jos sinä päättäisit oikustasi tänään olla uskomatta ja lakkaisit siksi uskomasta, tai älyllisistä syistä lakkaisit pitämästä kristinuskoa vakuuttavana ja siksi lakkaisit uskomasta, niin menettäisit uskosi ja pelastuksesi (jos et enää jatkossakaan uskoisi)? Tällöin todellakin kävisi toteen se ajatuksesi, ettei Jumala pelasta väkisin ketään. Jos ajattelet tämän mahdolliseksi sinun tai toisen uskovan kohdalla, päteekö torjunta samassa mielessä myös siihen, kun joku on tulossa uskoon Jumalan vetäessä puoleensa, eli ihminen tulisi satavarmasti uskoon, jos ei omasta tahdostaan haluaisi olla uskomatta oikusta tai uhmasta käsin tai siitä syystä, ettei ole älyllisesti vakuuttunut? Jos näin, niin silloin kääntyminen tai uskoontulo ei olisi monergistinen vaan synergistinen tapahtuma.
Jos sanot ensimmäiseen vaihtoehtoon kyllä, eli jos pidät mahdollisena sitä, että jo uudestisyntynyt eli uskova ihminen voi menettää uskonsa ja pelastuksensa, mutta sanot jälkimmäiseen vaihtoehtoon ei, koska et voi pitää uskoontuloa synergistisenä, niin silloin uskossa pysyminen on synergistinen prosessi, mutta saman ihmisen uskoontulo tai uudestisyntyminen on monergistinen tapahtuma. Se, että kääntyminen on tässä monergistinen, ei tarkoita tietenkään sitä, että ihmisen kokemusmaailmassa kääntymys olisi vastentahtoinen. Jumala muokkaa ihmisen mielen äkillisesti tai kuin huomaamattaan sellaiseksi, että se huomaa uskovansa.
Jumala pitää uskostani huolta myös sen jälkeen kun hän on sen kerran synnyttänyt, aina siihen saakka kunnes hän tulee noutamaan minut taivaan kotiin. Minun on toki mahdollista myös langeta uskosta, sillä onhan meillä Raamtatun mukaan jatkuva taistelu lihan ja hengen välillä. Tämän tähden Pietari käskee tekemään uskon vahvaksi, jotta emme koskaan lankea. Tämä kyky pitää uskoa yllä ei ole kuitenkaan meistä vaan Jumalasta.
Fil. 2:13. sillä Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen, että hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi.
Usko ei siis ole meidän tekomme, vaan Jumalan teko, jota hän myös pitää yllä. Hän pitää sitä Hengellään yllä meissä, jotka emme lihamme puolesta usko, emmekä tahdo uskoa, vaan jos mahdollista valitsisimme Kristuksen sijaisovitukseen uskomisen sijasta lain tien ja turvautuisimme omiin tekoihimme, ratkaisuihimme, jne., tehden Kristuksen sijaissovituksen turhaksi, josta Paavali mm. Galatalaisia nuhtelee. Siksi Raamattu puhuu lihan ja Hengen välisestä taistelusta.
Jumala lupasi pelastaa ihmiset Aabrhamin siemenen kautta sanoessaan tälle, että “sinun siemenessäsi kaikki kansat tulevat siunatuiksi.” Tämän siemen on tietenkin Kristus, joka on kuoli meidän meidän syntiemme edestä ja nousi ylös meidän vanhurskauttamisemme tähden.
Joh. 12: 24. Totisesti, totisesti minä sanon teille: jos ei nisun jyvä putoa maahan ja kuole, niin se jää yksin; mutta jos se kuolee, niin se tuottaa paljon hedelmää.
Nisunjyvä (Kristus) putosi maahan ja kuoli ja alkoi tuottaa paljon hedelmää ja kuten tiedät Matt.13. luvun mukaan se tuottaa tätä hedelmää niissä, jotka ovat evankeliumille kuuliaistet, siis ovat hyvää maaperää, niin kuin tuo vertaus antaa ymmärtää, mutta tukehtuu niissä, jotka putosivat kalliolle, orjantappuroihin, ohdakkeisiin jne, siis huonoon maaperään, niihin jotka hylkäävät
evankeliumin, Kristuksen sijaissovituksessa saamansa armon.
Kristus on siten ainut synnin kantaja, eikä meistä ole siihen miltään osin. Jos kuvittelemme siihen itse pystyvämme edes promillen tuhannesosan verrankin, niin silloin armo ei enää ole armoa, vaan pelastus tulee teoistamme. Jumalan Karitsa on se, joka kantaa maailman synnin. Tämän päivän Lutherin Manna teksti on tässä suhteessa hyvin valaiseva ja lohdullinen. Jos näet pelastus riippuisi vähänkin siitä, että minä itse kantaisin syntini, toisin sanoen esim. tekemällä ratkaisun niin armo ei enää olisi armo, enkä minä silloin voisi olla koskaan varma riittävätkö tekoni.
Maaliskuun 28 päivänä
Matt. 26:38 Minun sieluni on syvästi murheellinen, kuolemaan asti.
Oi Jumala! Minkä tähden murehtii Herrani Jeesus Kristus? Miksi hän kärsii? Onhan hän aivan synnitön, pyhä ja vanhurskas. Oi, se kaikki tapahtuu maailman syntien tähden! Jumala pani ne hänen hartioilleen, ne painavat ja ahdistavat häntä. Mitä minun on tästä ajateltava? Ajattelen ja uskon todeksi, että koska Jumala pani minun syntini hänen päälleen, minä olen niistä vapaa. Olkoon tämä siis sinulle lohdutukseksi voidaksesi olla varma siitä, että Kristus on ottanut kantaakseen ja maksanut syntisi. Kuinka muutoin niin suuri kauhistus yllättäisi hänet.
Jos syntisi siis ovat Kristuksen päällä, ole sydämestäsi tyytyväinen. Ne ovat oikeassa paikassa. Sinun päälläsi ne eivät ole oikeassa paikassa, sillä sinä ja kaikki ihmiset ovat liian heikkoja kantamaan edes yhtä ainoaa syntiä. Anna siis niiden olla Kristuksen päällä ja katso, mihin hän ne kantaa. Hän vie ne mukanaan ristille, jopa kuolee niiden tähden. Kolmantena päivänä hän näyttäytyy synnin, kuoleman ja perkeleen Herrana ja voittajana. Turhaan ne koettelivat voimiaan häntä vastaan. Lohduta tällä itseäsi ja kiitä Jumalaa siitä sanomattomasta armosta, että hän otti sinulta pois sen raskaan kuorman, joka olisi vienyt sinut helvetin syvyyteen, ja pani sen Poikansa päälle.
Olen pääosin samaa mieltä koko viestin kanssa, kiinnitän vain huomiota siihen, että katsoisin että Jumala ei ole vastuussa kenenkään uskossa pysymisestä.
“Tahdotteko tekin mennä pois?” (Joh 6:67)
“Me olemme tulleet osallisiksi Kristuksesta, kunhan vain pysymme luottamuksessa, joka meillä alussa oli, vahvoina loppuun asti.” (Heb 3:14)
Pelastus on lahja, ja me emme pelastu oman itsemme kautta, ja sitä asiaa on toki hyvä sanoittaa monipuolisesti, kuten Luther on tehnyt. Evankeliumin kuulemisesta syntyvä usko ei tosiaankaan ole meidän tekomme tai ansiomme (eikä toisaalta myöskään Jumalan yksilökohtainen määräys). Usko voi silti eri syistä haihtua olemattomiin.
Kyllä Jumala vastaa meidän uskossa pysymisestämme, sillä meistä ei siihen ole, ei vähimmässäkään määrin. Ei siis niin että Jumala ensin antaa uskon ja me sitten yhteistyössä hänen kanssaan pidämme sitä yllä. Tämä olisi Majorilaisuutta.
Pärre Malk puhui aikoinaan harhasta, joka on aika lailla samalla linjalla majorilaisuuden harhan kanssa. Sen Pärre tiivisti sanoilla “saved by faith, kept by works.”
Jos kuitenkin myönnetään, että uskon ja siis pelastuksen voi menettää, ja jos oletetaan, että luterilainen kanta on raamatullinen, niin silloin ero kahden uskovan välillä, joista toinen menettää uskonsa ja siis pelastuksensa, on nähdäkseni siinä, että toinen lihassaan vastustaa Jumalaa enemmän kuin toinen ja siksi menettää pelastuksensa. Tällöin “vastustamattomuuden synergismi” on avain uskossa pysymiseen ja lopulliseen pelastukseen.
Kaunis ajatus, mutta sellaisesta seuraisi aivan liian suuria ongelmia. Jos Jumala näet olisi vastuussa, yksikään ei luopuisi eikä joutuisi uskossaan haaksirikkoon. Mutta toisaalta me emme itsekään voi vastata siitä, mihin uskomme, koska uskoa ei voi itse päättää, valita eikä ratkaista. Kuinka siis ihminen voisi hallita sitä, mihin uskoo? Ei mitenkään.
Ei Jumala ihmisiä valikoiden anna jollekulle uskoa, vaan usko syntyy evankeliumin kautta kenelle syntyy. Siinä siis toteutuu jonkinlainen sumean tason fatalismi, mutta ei niin, että ihminen ei voisi elämässään ajautua sellaiseen tilaan, että usko onkin kadonnut.
Emme myöskään pelastu siksi, että emme vastusta Jumalaa yhtä paljon kuin toiset, sillä silloinhan meissä olisi jokin pelastuksen perusta, vähäisempi vastustamattomuus. Pelastumme yksin armosta, yksin uskosta, yksin Kristuksen tähden.
Kristushan ei vastustanut Isänsä tahtoa ja tästä tahdosta, tästä vastustamattomuudesta me tulemme osallisiksi uskon kautta, hänen sijaisuudessaan.
Koska sinä nyt sinnikkäästi pyrit tekemään eron niiden välillä joiden osaksi pelastus tulee ja niiden välillä joiden osaksi se ei tule niin vastaan Tunnustuskirjoja lainaamalla.
Pitäkäämme siis kiinni siitä, mihin kirkko tunnustautuu, nimittäin että me pelastumme laupeuden nojalla. Joku saattaa nyt ajatella: Jos meidän on määrä pelastua laupeuden nojalla, jäämme epävarman toivon varaan, jollei niissä, joiden osaksi pelastus tulee, ensinnä tapahdu jotain sellaista, mikä erottaa heidät toisista, joiden osaksi pelastus ei tule. Tähän asiaan on annettava tyydyttävä vastaus. Näemmehän skolastikkojen juuri tähän tarkoitukseen keksineen opin arvollisuusansiosta. Tällaiset ajatuksethan voivat kovin kiusata ihmismieltä. Vastaamme siis lyhyesti. Jotta toivo olisi varma ja jotta olisi jo edeltä nähtävissä jokin merkki erottamassa ne, joiden osaksi pelastus tulee, niistä, joiden osaksi se ei tule, on välttämättä pysyttävä siinä, että me pelastumme laupeuden kautta. Kun tämä näin avoimesti sanotaan, se kuulostaa järjettömältä. Onhan ihmisten tuomioistuimessa ja oikeuslaitoksessa varmaa, mitä oikeuden mukaan vaaditaan, laupeus sitä vastoin epävarma. Asia on kuitenkin toisin, kun on puhe Jumalan tuomioistuimesta. Siellä laupeus nimittäin perustuu Jumalan selvään ja varmaan lupaukseen ja käskyyn. Onhan evankeliumi varsinaisesti juuri tämä käsky, se kun käskee meidän uskoa, että Jumala on meille leppyinen Kristuksen tähden: (Joh. 3:17) “Ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan tuomitsemaan maailmaa, vaan sitä varten, että maailma hänen kauttansa pelastuisi; joka uskoo häneen, sitä ei tuomita” jne. Aina siis, milloin laupeutta mainitaan, siihen on liitettävä usko lupaukseen. Tämä usko aikaansaa varman toivon, koska se nojautuu Jumalan sanaan ja käskyyn. Jos toivo nojautuisi tekoihin, se olisi epävarma, koska teot eivät kykene rauhoittamaan omaatuntoa, niin kuin edellä on moneen kertaan sanottu. Juuri tämä usko erottaa toisistaan ne, joiden osaksi pelastus tulee, ja ne, joiden osaksi se ei tule. Usko tekee eron kelvollisten ja kelvottomien välillä, koska iankaikkinen elämä on luvattu vanhurskautetuille, ja usko juuri vanhurskauttaa.
Ajattelen samoin, vaikka en ole omaksunut enkä ammenna oppiani kirkkokuntien tunnustuskirjojen kautta vaan suoraan Raamatusta, vaikka tiedän, että siellä ei ole mitään yksiselitteistä ilmoitusta, joka olisi helposti kenen tahansa tarkistettavissa.
Se seikka, että Tunnustuskirjojen mukaan uskoontulo ja uskossa säilyminen on monergistista, mutta uskon ja siis myös pelastuksen menetys on käytännössä mahdollista (edelleen Tunnustuskirjojen mukaan), on minulle merkinnyt ristiriitaa.
Jos on satavarmaa, että Jumala haluaa monergistisesti ylläpitää jo uudestisyntyneen uskovaisen uskoa, mutta UT:n ja Tunnustuskirjojen mukaan uskon voi menettää, niin silloin järki sanoo, että ero uskon loppuun asti säilyttävän ja sen menettävän välillä on siinä, että toinen vastustaa enemmän Jumalaa kuin toinen. Tällöin on oletettava se, että Jumalan vaikuttaman uskomisen ylläpidon voi omasta (lihallisesta) tahdostaan lakkauttaa. Kun toinen lakkauttaa mutta toinen ei, ja jälkimmäinen siksi pelastuu, ero on silloin siinä, että ensin mainittu on Jumalan uskoa ylläpitävästä yksinvaikuttavuudesta riippumattomasti päättänyt antautua sellaisen lihallisuuden valtaan, joka aiheuttaa uskon menetyksen. Se, joka säilyttää uskonsa loppuun asti, on siis vähemmän lihallinen verrattuna siihen, joka menettää uskonsa.
Hullua tai Jumalan perkeleeksi maalaavaa olisi luterilaisessa teologisessa mallissa ajatella, että Jumala on uskon menettävän kohdalla esim. jostain oikustaan käsin päättänyt lakata pitämästä uskoa yllä. Jumala tällöin ikään kuin pilkallisesti antaisi uskovan maistaa armoaan ja rakkauttaan ja näkymää iankaikkisesta elämästä, mutta sitten ottaisi uskon yksinvaikuttavasti pois tämän ihmisen kohdalta.
Jatkoa edelliseen viestiini. Kun siis uskon ja pelastuksen voi menettää UT:n ja Tunnustuskirjojen mukaan, niin missä on syy sinun mielestäsi siihen, että toinen uskonsa menettää mutta toinen ei?
No ei ole jäänyt huomaamatta! Laitan kuitenkin vielä yhden tekstin monergismin puolestapuhujana tähän, joka on sangen vakuuttava myös loogisesti. Enkä näe sen jälkeen mielekkäänä enää syytä jatkaa tästä teemasta puhumista.
Kristittyjen ei tule verratessaan itseään niihin, jotka eivät ole kristittyjä, ajatella Jumalan liittäneen heidät kansaansa sen tähden, että heidän elämänsä muka on parempi tai heidän syyllisyytensä vähempi; heidän on päinvastoin alati pidettävä mielessänsä, että myös he epäuskoisiin verrattuina ovat käyttäytyneet kelvottomasti ja ovat Jumalan edessä yhtä syyllisiä sikäli kuin on kysymys heistä itsessään. Jos toisin olisi laita, he joutuisivat eroon kristikunnasta, armon valtakunnasta, ja siirtyisivät farisealaisuuden valtakuntaan, joka on kirouksen alainen (Luuk. 18:9 ss.; Gal. 3:10). Näin on laita jo armovalitsemuksen esimerkissä, Israelin valitsemuksessa liiton kansaksi. Kun lukee 5. Moos. 9:4 ss., saa sen vaikutelman, ettei Mooses Israelille puhuessaan ole voinut löytää kyllin sanoja poistaakseen kansalta sen harhaluulon, että se pääsisi Kanaaniin sen ansiosta, että se pakanoihin verrattuna muka oli parempi. Sama tarkoitus on myös opilla valitsemuksesta autuuteen. On kuin ei Pyhä Henki tässäkään voisi löytää kyllin sanoja teroittaakseen kristittyjen mieleen sitä totuutta, ettei heidän ottamisensa pelastuksen osallisuuteen ole sen ansiota, että he muka olisivat parempia kuin muut, vaan perustuu yksinJumalan armoon Kristuksessa (2. Tim. 1:19; Ef. 1:5 - 6; Room. 11:6 jne.). Tämän tarkoitusperän, sola gratian vahvistamisen, näkökulmasta tarkasteltaessa käsitetään myös Roomalaiskirjeen luvut 9–11 oikein. Ne eivät ole suunnatut armon yleisyyttä vastaan (opettaahan apostoli näissä luvuissa sangen voimakkaasti yleistä armoa, 10:21; 11:32), vaan niille on kauttaaltaan ominaista taistelu oman vanhurskauden harhaluuloa vastaan ja sitä vastaan, että pidetään itseä muita parempana. (Vrt. supistelmaa Room. 9:30 - 33 ja laajempaa esitystä 10:1–13, sitten myös polemiikkia pakanakristittyjä vastaan sikäli kuin he katsovat olevansa parempia kuin juutalaiset, 11:18 s.)
Franz Pieper, Kristillinen Dogmatiikka, SLEY 1995, s. 576.
Kiinnitä huomiosi erityisesti kursiivilla merkittyyn kohtaan!
En tietenkään edellytä vastausta, kun et halua enää keskustella, eli kommentoin vain.
On nähdäkseni ero sellaisen lihallisuuden välillä, jonka vallassa ihminen tekee syntiä siinä mielessä, ettei tahdo enää uskoa, ja sellaisen lihallisuuden, joka yhtä lailla kadottaa, mutta ei kadota, sikäli kuin ihminen kuitenkin uskoo sovitukseen.
Olen samaa mieltä siitä, ettei siellä ole yksiselitteistä ilmoitusta. Siksi en ymmärrä sitä, miksi jotkut uskovat haluavat pitäytyä järkkymättömästi kirkkojensa joihinkin dogmeihin, vaikka Raamatun ja järjen valossa ne dogmit eivät ole aina niin itsestään selvät tai kritiikkiä kestävät. Selittäisikö sen “varmaakin varmemman” pitäytymisen monen kohdalla se, että uskollisuus omalle ryhmälle on monelle tärkeää ja turvaa antavaa? Safety in numbers? (Esim. minua ahdistaa olla pitkään mökillä yksin erämaassa, vaikka en pelkää Jason Voorheesin hengenheimolaisen hyökkäystä.) Monesta ei varmaan tunnu hyvältä, kun kokee olevansa uskovana kuin irtolainen, koska ei pysty läheskään täysin allekirjoittamaan kaikkea, mitä eri puljut opettavat? Eräs näennäisesti irtolainen uskova antoi minulle melko kauas menneisyyteen ulottuvan listan eri hengen miehistä ja teologeista, joiden joukkoon hän koki kuuluvan, vaikka ne kaikki muut olivat jo kuolleet (osa jo vuosisatoja sitten). Sellainen uskovaisuus, jossa ei löytäisi ketään Raamatun henkilöiden jälkeen elänyttä kristillistä hengenheimolaista, tuntuisi varmaan superyksinäiseltä.
Selvitän vähän lisää, mitä tarkoitan. Minä en voisi yhtyä uskovaisena jonkin kirkon perinteeseen, jos näkisin dogmeissaan jotain epäilyttävää tai Raamatun vastaista. Jos joku tiedostaisi täysin sen, että oman kirkon opetuksessa on epäilyttävää tai ristiriitaista Raamatun ja järjen valossa, mutta silti haluaisi uskoa puljunsa dogmeihin ja olisi “satavarma” uskossaan niihin dogmeihin, niin sitä en ymmärtäisi. Siksi ajattelen, että suuri osa dogmaattisista ei yksinkertaisesti näe ongelmia siinä, mihin uskovat, vaikka muut (uskovaiset ja uskomattomat) näkevät siinä ongelmia tai ristiriitaisuuksia. Sen sijaan sen ymmärrän, jos joku uskoo Jumalaan, vaikka pitää tahdostaan ja ajattelustaan muotoiltuja käsityksiä epävarmoina.