Monergismi ja synergismi

Oppi
61

Jos on ihmisten välisissä suhteissa hyvässä mielessä menestynyt, niin että on tehnyt ihmisille paljon hyvää, voi olla suuri kiusaus laittaa ne hyvät asiat Jumalan kasvojen eteen, saadakseen vähintään jonkin “ylennyksen” niiden perusteella Jumalan edessä. Se on luterilaisesti väärin, ja niin se on Jeesuksenkin mukaan väärin.

“Fariseus seisoi ja rukoili itsekseen näin: ‘Jumala, minä kiitän sinua, etten minä ole niinkuin muut ihmiset, riistäjät, väärämieliset, huorintekijät, enkä myöskään niinkuin tuo publikaani. Minä paastoan kahdesti viikossa; minä annan kymmenykset kaikista tuloistani.’” (Luuk. 18:11-12)

2 tykkäystä
62

Koska tyhjänpäiväinen vääntö vain jatkuu ja jatkuu, minun on pakko vielä toistaa: kristillisessä pelastusopissa ja kääntymyksessä ei ole kyse monergismista eikä synergismistä.

-Jumala ei yksilötasolla määrää kenenkään uskomisesta.
-Ihminen yksilötasolla ei voi ratkaista omaa uskomistaan.

  1. Jumala on määrännyt, että joka uskoo ilosanoman, pelastuu.
  2. Ihminen kohtaa ilosanoman, ja pelastava usko joko syntyy häneen tai ei synny.

Tämä tietenkin edellyttää, että ymmärretään, että nimenomaan usko on se ainoa pelastuselementti.

-Minkäänlaista omaa osuutta tai ansiota ei ihmisellä ole.
-Aidossa uskossa itsessään on muuttava vaikutus ihmismieleen.

Ihminen voi joutua uskossaan haaksirikkoon, ja usko voi kuolla tai olla kuollutta, mutta Jumala ei tuhoa ihmisen uskoa tai toisaalta väkisin ylläpidä sitä; ihminen itsestään ei voi uskoa synnyttää eikä toisaalta voi vaikuttaa edes siihen, mihin hän sisimmässään oikeasti uskoo, sillä uskomista ei voi valita eikä siitä voi itse päättää. Jos ihminen jättääkin välittämättä pelastuksestaan, asia ei mielestäni kuulu tähän monergismi/synergismi-asiakokonaisuuteen (Heb 2:3).

Totta kai tässäkin asiassa on monia aspekteja, mutta ne kaikki palautuvat tähän uskon salaisuuteen. (Heb 11:6)

“Tunnustetusti suuri on jumalisuuden salaisuus: HÄN, joka on ilmestynyt lihassa, vanhurskautunut Hengessä, näyttäytynyt enkeleille, saarnattu pakanain keskuudessa, uskottu maailmassa, otettu ylös kirkkauteen.” (1.Tim 3:16)

63

Kun omaa kääntymystäni kristityksi mietin, niin se oli kristityssä mielessäni ehdottomasti monergistinen, ei missään nimessä synergistinen eikä jotain niiden ulkopuolelta. Sain dogmaattista vahvistusta omaan kokemukseeni Pieperin Kristillisestä dogmatiikasta.

“Kääntymyksen vaikuttava syy (causa efficiens principalis conversionis). Kysymykseen, kuka saa aikaan kääntymyksen, on vastattava: a. Ei ihminen (pelagiolaisuus); b. ei myöskään ihminen Jumalan avulla, ei siten, että ihminen alkaisi kääntymyksen ja Jumala sen täydentäisi (semipelagiolaisuus), eikä siten että Jumala alkaisi kääntymyksen ja ihminen sen täydentäisi (synergismi), vaan c. Jumala yksin saa aikaan kääntymyksen (monergismi: Deus convertit hominem). Ihminen on kääntymyksessä vain subiectum convertendum: hän ei kääntymyksessään toimi, vaan hän kokee kääntymyksen, jonka Jumala yksin hänessä saa aikaan, ja on sen kohteena.”

Pieper: Kristillinen dogmatiikka. 1995, 347

2 tykkäystä
64

Minusta tämä ei ole ollenkaan tyhjänpäiväinen vääntö. Jos kaikki pääsisivät yksimielisyyteen edes tässä asiassa edes ymmärtäen olisi paljon helpompaa keskustella muistakin asioista.
Tietenkin tämä on näyttänyt menevän väärinymmärrysten ja jankkaamisen puolelle. Minä puolestani saatan jaksaa jankata näistä “toisen kehän” asioista lähes loputtomasti. Luulen, että tarvetta asioiden ymmärtämiseen Raamatun tarkoittamalla tavalla on.

2 tykkäystä
65

Jos toinen kirkkokunta opettaa synergismiä ja toinen monergismia, niin luulisin, ettei ole epäolennaista kristityn tai kristityksi haluavan miettiä, uskoako synergismiin vai monergismiin. Siinä mielessä en pidä keskustelua kääntymyksestä kristillisestä näkökulmasta tyhjänpäiväisenä.

3 tykkäystä
66

Ei se tyhjää höpinää ole näitä pohtia.

Uskon että on erilaisia kutsumuksia. Jotkut ovat pohtijoita, teologeja, tutkijoita, filosofeja… On hyvä että osa ihmisistä käyttää aikaa elämästään siihen mihin monella muulla ei ole rahkeita, ei kiinnostusta eikä aina kykyäkään.

Itse olen tässäkin väliinputoaja. Tykkään pohtia ja lukea podintoja. Lopulta kuitenkin luovutan, siirryn ehkä arjen uskon ja varmaan myös subjektiivisen kokemuksen edustajaksi.

Synergiakysymys on maallikon järkeni mukaan samaa juurta kuin vanha kiista vapaasta tahdosta. Tutuin näkemys itselleni on luterilainen oppi: tahtomme on sidottu. Jeesus valitsi meidät, emme me Jeesusta. Jumala myös näkee kaiken ennalta. Jo idussani, ennen syntymääni hän minut tunsi.

Käytännön elämään aina näissä palaisin. Ei kristittyjen - maallikoiden eikä paimenten - viesti käytännössä ole “Jumala tietää kaiken, et voi tehdä mitään”. Siis pelkästään tuo. Sillä kehottaahan sana uskomaan, ottamaan vastaan. Vaeltamaan valossa, juoksemaan kilpaa seppeleen toivossa.

Silti, vaikka ihmisinä ja suhteessa toisiimme, olemme koko ajan valintoja tekeviä, tuntevia ja ajattelevia enmekä robotteja, voi syvätasolla omaksuttu oppi kaikkivaltiaasta ja ennalta tietävästä Jumalasta olla meillekin avuksi. Se ei ole vain teoria, vaan lohdullinen evankeliumi: Saat uskoa - olet valittu, olet kasteessa lapsen asemaan päässyt, tuntui sitten oma elämä ja usko miten pieneltä hyvänsä, tai tunnutko etääntyneen kokonaan Jumalasta.

Yhtaikaa voi kokemukseni mukaan uskoa ettei minulla ole mitään kykyä Jumalaa saavuttaa, ei mitään vapautta päättää tai ratkaista, ja toisaalta toimia aktiivisesti ikäänkuin sen itse päättäisin. Lähteä kirkkoon, avata Raamattu, ristiä kädet, luovuttaa taakat, puhua lähimmäisestä hyvää, kuunnella ihmistä, olla hänelle Kristuksen pieni lähetti…

Selitykseni maallikkona tälle paradoksille on, että me vain emme näe asioita kuten Jumala. Ihmisellä oma perspektiivi, oma aikaan sidottu mieli. Jumala on ikuinen ja täydellinen.

2 tykkäystä
67

Kysymyshän on hyvin teologinen, eikä sitä voi ratkaista kokemuksen perusteella, miten itse kukin sanoo kokeneensa kääntymyksen tai kokevansa kirkkoon lähtemisensä.

Kysymys kuuluu kaikessa lyhyydessään mitä Raamattu opettaa asiasta, ottaako syntinen ihminen, siis ihminen syntiinlankeemuksen turmelemalla luonnolla osaa pelastukseensa?

Eikö olekin niin, että kadotukseen jotumisen syy on nimenomaan oman tahtomme syytä, siis siitä johtuvaa, ettemme tahdo Jumalan tahdon mukaan, vaan päinvastoin sen vastaisesti, eli emme täytä lakia. Siksi lain sijasta täytyy olla toinen pelastusneuvo ja sen Jumala on valmistanut omaksuessaan lihamme ja veremme Kristuksen persoonassa ja ottaessaan syntimme kantaakseen. Tätä tekoa, jonka Kristus teki me emme voi omistaa millään muulla kuin Pyhän Hengen synnyttämällä uskolla, Hengen täytyy se tehdä, ei lihasta ole siinä suhteessa mihinkään muuhun kuin vastustamaan, niin kuin Raamattu selvään sanoo Lihan ja Hengen olevan toisiansa vastaan, niin, että emme tee sitä mitä tahdomme. Mitä varten me ylipäätään tarvisisimme Kristuksen pelastuteon, jos me omin voimin, siis vapaalla ratkaisullamme kykenisimme voittamaan sydämemme mielenliikkeen siihen mikä on pahaa, kääntymään käskyjen voimasta?

Tuossa edellä @Glacialis sen sitaatissa Franz Pieperiltä asia on ytimekkäästi sanottu!

Ja vielä kerran Raamattu:

Hepr 9:26: “nyt hän on yhden ainoan kerran maailmanaikojen lopulla ilmestynyt, poistaakseen synnin uhraamalla itsensä.”

Mitäpä tähän voi kukaan meistä syntisistä mitään lisätä?

4 tykkäystä
68

Juuri tavallasi suuren osan ajasta uskovana ajattelin kääntymyksestä. (Tarkoitan tietenkin viestiäsi, johon tässä vastaan.) Hengellisesti kuollut ei herätä itseään kuolleista (Ef. 2:5). Ei ole kysymys vain puoliksi kuolleesta, vaan kokonaan hengellisesti kuolleesta ihmisestä. Kuolleista herättäminen tässä yhteydessä tarkoittaa uudestisyntymistä/uskoontuloa. Jos joku herättäisi fyysisesti kuolleen ihmisen, siinäkään kuollut ei tekisi yhteistyötä herättäjän kanssa.

“Hän on tehnyt meidät, jotka olimme kuolleet rikoksiimme, eläviksi Kristuksen kanssa-armosta te olette pelastetut-” (Ef. 2:5)

Olen samaa mieltä, ettei kokemus saa ohjata kristillistä teologiaa, vaikka ihmisillä on taipumus vääntää teologiaa omien kokemusten mukaiseksi.

Minä liitin uskoontulokokemukseni sitä tukevaan monergistiseen teologiaan. Esim. moni helluntailainen on puolestaan kokenut tai vähintään sanonut tehneensä valinnan, joka on mielestään vaikuttanut osaltaan uskoontulon, ja uskoontuloa ei ole selitetty monergistisesti.

Joku voisi väittää, että hänen uskonratkaisunsa oli Jumalan vaikuttama sataprosenttisesti. Siinä tapauksessa monergistisesti voisi tulla uskoon myös uskonratkaisun kautta. Silloin pitäisi olettaa, että Jumala vaikuttaa ihmisessä ajallisesti ensin “kyllä-vastauksen” pelastuskutsuun, jonka jälkeen Hän vaikuttaa uudestisyntymisen. Ei vaikuta uskottavalta Raamatun valossa, enkä ole törmännyt missään tällaiseen opetukseen. Siinä uskonratkaisuopetuksessa, johon olen törmännyt, on taustalla synergistinen ajattelu.

3 tykkäystä
69

Kysymys on mielenkiintoinen ja haastava. Muutama luterilainen huomio:

  • Yksimielisyyden ohje toteaa, että jopa ne, joilla ei ole uskoa voivat valita, tulevatko he kirkkoon vai eivät ja kuuntelevatko saarnaa vai eivät
  • Niin ikään YO yrittää kulkea sitä haastavaa, kapeaa polkua jolla toisaalta torjutaan synergismi mutta samalla torjutaan myös sellainen monergistinen ajatus, että ihmiset olisivat vain halkoja joita Jumala nakkelee

Itse ajattelen jotakuinkin niin, että pelastus on Jumalan työ: Pyhän Hengen edeltäkäyvä armo vapauttaa ihmisen siten, että hän voi joko ottaa vastaan hänelle tarjotun uskon lahjan tai torjua sen. Hyvissä teoissa katson, että Jumala kutsuu ja maanittelee ja antaa voiman, mutta ei pakota. Katson myös, että ihminen voi menettää armon tilan ja luopua uskosta. Mutta näin siis minä.

3 tykkäystä
70

Kyllä todellakin on käytännössä haastavaa, koska itse on kokemuspuolellanikin pelkästään monergistinen, mutta voiko sanoa, että väärä oppiset, erihenkiset vapaasuunaiset eivät kukaan olisi oikeassa Kristus- uskossa, oikea evankeliumi, mutta “kotkotukset” häiritsevät?

71

Ihminen ei näe toisen ihmisen sydämeen. Jos jonkun uskovan opetus on selvästi ja itsepintaisesti epäkristillinen, niin voi olla hyvä syy pitää sitä ihmistä ei-kristittynä, vaikka hän sanoisi olevansa kristitty.

Monergistiseen pelastukseen uskova ihminen on luultavasti uskonelämässään synergistiä levollisempi, kun pelastus ei ole omista ponnistuksista riippuvainen, tai sanoisinko, että ainakin periaatteessa uskonelämä voisi olla levollisempi, jos monergistin vakaumus on uskovalle itselleen älyllisesti hyvin perusteltu ja ihmisellä on luja usko siihen, että Jumala vie alkamansa työn loppuun asti (Fil. 1:6). Synergisti voi tietenkin myös olla levollinen, mutta silloin hänellä on varmaan luja usko siihen, että Jumala pitää hänestä ja ei hevillä irrota. Täytynee olla myös hyvä itseluottamus tai luottamus siihen, ettei eksy tai lankea radikaalisti?

Voisin ajatella, että synergistinä eläminen voisi olla jännittävämpää, kun asiat eivät ole varmoja ja on oma suuri vastuu ikuisuusosan suhteen.

Tarkoitan edellä ihmistä, joka on tosissaan monergistisessa tai synergistisessä uskossaan. Paljon on (nimi)kristittyjä, jotka eivät ota uskonelämää vakavasti tai menevät joukon mukana eivätkä suuresti murehdi omasta ja muiden pelastuksesta tai välttämättä ole niin varmoja kristillisen uskon päälinjoistakaan.

3 tykkäystä
72

Kristus on yhtä lähellä kieltäjiä silloinkin, kun Hänestä puhutaan. Ilmaisee ryövärikin ristillä, joka kielsi ja pilkkasi. Jumalan sana, Kristus tulee lähelle, niin hänet kielletään, koska sydän on jo hänet kieltäny.
Se on totta, että emme näe sydämeen.

73

Se mitä olen esittänyt ratkaisee pulman täydellisesti. Ja silti se antaa samalla tilaa kunkin yksilön ajatella oman kirkkokuntansa opetusten tai henkilökohtaisen intuitionsa mukaisesti. Joka tapauksessa on näin:

Kun usko on läsnä, pelastus on läsnä.

Etten joutuisi asiaa yhä uudelleen toistelemaan, pyydän lukemaan ajatuksella ja tarkasti, mitä kirjoitin:

Ei monergismia, ei synergismiä

Monergismi ja synergismi - #62 käyttäjältä jameshirvisaari

Missä usko, siellä pelastus.

Kysymys on siis uskon syntyprosessista.

74

Sydämeen ei tosiaankaan näe, se on raamatullinenkin fakta. Yön yli nukuttuani, pidän ylläolevaa ‘kysymystäni’ huonona, mutta jääköön nyt, kun siihen tuli vastauksiakin (hyviä).
Ihimisillä (anakin minulla), vaikka on monergisti, kummallinen pakkomielle ‘langeta’ jatkuvasti kuitenkin suorittamaan tekoja Jumalalle ja olla kade, jos ei pysty niin kuin muut. Tavallaanhan se on maallisessa mielessä hyvin tarpeellista se kaikkinainen tekeminen, mutta sen pitäisi sydämessä olla toisten ihmisten palvelua eikä ansion kerjäämistä Jumalalta, niin kuin aikaisemminkin on täällä todettu. Kaiken lisäksi ‘suuria’ tekoja tekevät tulevat taloudellisesti kalliiksi yhteiskunnassa ja helposti muutkin ajattelevat 'touhuajan olevan Jumalle mieluisampi kuin ne, jotka eivät ‘tekoja’ tee tai pysty.

Nyt en ihan ymmärtänyt mitä Toyota 10 tarkoitti kahdella ensimmäisellä lauseellaan?

75

Tämä on yksi ‘hyvä’ ratkaisu ja voi olla se ainoa oikea. “Luupää luterilainen” ei “oikean” oppinsa kanssa pysty sitä ikävä kyllä nielemään eikä olemaan yhteiskristillinen. Minä en mitenkään, vaikka Jumalakin näkee, että olen yrittänyt yrittämisestä päästyänikin todella hartaasti, mutta totuudellisesti.

1 tykkäys
76

Tarkoitin, että sanan kautta Kristustus tulee lähelle myös kieltäjää, koska loukkaantuu Kristuksen sanaan. Mutta, joka uskoo se ottaa vastaan.

1 tykkäys
77

Minusta on hämmästyttävää, että @glacialis erinomaisen hyvästä raamatuntuntemuksestaan ja teologisista tiedoistaan huolimatta sanoo, että hän ei usko. Arvelen Jumalan armon olevan kuitenkin suurempi kuin mitä omista opillisista kehyksistämme kykenemme ymmärtämään. Ehkä hän sittenkin jollakin tiedostamattomalla tasolla uskoo, ja Jumala lukee hänen tiedostamattoman uskonsa pelastavaksi uskoksi, ehkä samaan tapaan kuin lasten kohdalla. Rakkaus toivoo, vaikka ei toivoa ole (1.Kor 13:7, Room 4:18).

“Ja heti lapsen isä huusi ja sanoi: ‘Minä uskon; auta minun epäuskoani’”. (Mark. 9:24)

Ehkä hänen (ja muidenkin epäilijöiden) olisi silti hyvä jotenkin ilmaista hapuilunsa Jumalan puoleen:

“Sydämen uskolla tullaan vanhurskaaksi ja suun tunnustuksella pelastutaan… Jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu”. (Room 10:10,13; Apt 2:21; 1.Kor 1:2)

Kristillisessä uskomisessahan on kaksi tasoa:

  1. Usko Luojaan. Luoja on satavarmasti mahdollinen, joten uskominen sinänsä ei ole epä-älyllistä vaan nimenomaan älyllisesti oikeutettua (modaalinen argumentti). Luominen on erinomaisen validi selitys olemassaolollemme. Pätee kaikkiin uskontoihin. “Joka Jumalan tykö tulee, täytyy uskoa, että Jumala on.” (Heb 11:6)

  2. Usko Jeesukseen. Kaikista sovitusteorioista ja muista ihmisten teologisista aivoitteluista huolimatta. Evankeliumi kehottaa uskomaan Jumalaan Jeesuksen kautta. Tämä sisältää mysteeripiirteitä, mutta kenen muun tykö me menisimme? “Ei ole taivaan alla muuta nimeä ihmisille annettu, jossa meidän pitäisi pelastuman.” (Apt 4:12)

(Lisäksi on toki usko Pyhään Henkeen, mutta se asia ei ole juuri tässä käsittelyssä relevantti.)

Uskon ei tietenkään tarvitse tarkoittaa täyttä varmuutta asiasta, koska kyse on uskomisesta eikä tietämisestä. Vähäinenkin usko on pätevä, kunhan kohde on oikea. Ihmisen autonomian tähden Jumalan täytyy olla piilossa ja uskon takana.

Älä ole epäuskoinen, vaan uskovainen

“Tuomas, jota sanottiin Didymukseksi, yksi niistä kahdestatoista, ei ollut heidän kanssansa, kun Jeesus tuli. Niin muut opetuslapset sanoivat hänelle: “Me näimme Herran”. Mutta hän sanoi heille: “Ellen näe hänen käsissään naulojen jälkiä ja pistä sormeani naulojen sijoihin ja pistä kättäni hänen kylkeensä, en minä usko”. Ja kahdeksan päivän perästä hänen opetuslapsensa taas olivat huoneessa, ja Tuomas oli heidän kanssansa. Niin Jeesus tuli, ovien ollessa lukittuina, ja seisoi heidän keskellään ja sanoi: “Rauha teille!” Sitten hän sanoi Tuomaalle: “Ojenna sormesi tänne ja katso minun käsiäni, ja ojenna kätesi ja pistä se minun kylkeeni, äläkä ole epäuskoinen, vaan uskovainen”. Tuomas vastasi ja sanoi hänelle: “Minun Herrani ja minun Jumalani!” Jeesus sanoi hänelle: “Sentähden, että minut näit, sinä uskot. Autuaat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat!” Paljon muitakin tunnustekoja, joita ei ole kirjoitettu tähän kirjaan, Jeesus teki opetuslastensa nähden; mutta nämä ovat kirjoitetut, että te uskoisitte, että Jeesus on Kristus, Jumalan Poika, ja että teillä uskon kautta olisi elämä hänen nimessänsä.” (Joh 20:24-31)

1 tykkäys
78

Kuten olen aiemminkin jo sanonut kysymys on teologinen so. uskonopillinen kysymys, joka ei ratkea konsensushakuisella tunteen tasolla tapahtuvalla pyrkimyksellä.

Onhan kysymyksessä kristinuskon ydinasia, ei sen enempää, eikä vähempää, eli pelastummeko me teoista vaiko armosta? Tämä asiahan oli apostoli Paavalin kirjoitusten keskiössä.

Ihminen on sopiva joutumaan Hengen valtaamaksi ja Jumalan armon täyttämäksi, koska hän on luotu joko iankaikkista elämää tai kuolemaa varten, näin selitetään oikein Lutherin mukaan.

Laki ohjaa ihmistä tekojen, ansioiden kautta luottamaan itseensä kun taas Henki ohjaa ihmistä poispäin itsestään uskomaan Jeesukseen ja hänen aikaansaamaansa sovitukseen.

Kysymys ei siis ole mikään vähäpätöinen nyanssi jossain teologian periferiassa, niin kuin monet sen haluaisivat nähdä, vaan kristinuskon ydinasia, lyhyesti sanoen siinä on kysymys siitä mitä on kristinusko, mitä se opettaa vahurskautumisesta Jumalan edessä.

2 tykkäystä
79

Taas haluan kuitenkin jankata. Uskosana on vielä monimerkityksellisempi kuin rakkaus sanana. Olisi tarpeellista tietää mitä joku ei usko ja mitä uskoo!?
Uskontunnustukset ovat jo sitä, mutta ovat monen mielessä kuluneet merkityksettömiksi litanioiksi.
Minusta Jumalaan uskominen/totenapitäminen ei vielä ole pelastavaa uskoa. Paholainenkin uskoo ja vapisee, kertoo Raamattu.
(Minusta Glacialis luulee, ettei usko, kun on epäilyksiä ja järkeisopit moniarvoisessa maailmassamme hämmentää välillä kaikkia ja Jumala sekä Paholainen koettelevat vähän väliä.
Lutherin hyvä neuvo tuohon on, että lakkaa katsomasta niihin ja Katsoo yksin Raamatun Jeesukseen Kristukseen ja Hänen tekoonsa. Kokemuksesta voin todistaa, että tepsii,kun ymmärtää Raamatun luonteen oikein todistuksena Kristuksesta. Se on siihen tarkoitukseen ehtymätön lähde. Jos Raamatun todistus menee, kaikki menee, mutta jää tyhjän päälle ja on aloitettava alusta Raamattuun tutustuminen totuudessa (=Jumalan sanaa), ei esim. taivaasta tippuneena laki- ja asetuskirjana (koraani). Raamattua nimenomaan luetaan aina Kristuskeskeisenä. Luther ja hänen nimeään kannattavat ovat oikeassa, vaikka Luther ihmisenä on tavallinen syntinen ihminen niin kuin me kaikki.
Tässä tullaankin jo siihen miksi lutkujen mielestä vapaasuuntaiset ovat opissaan väärässä ja emme tiedä jos silti joillakin heistä on oikea usko kuitenkin (esim. Late Johansson ja muut tosi syntiset, eivätkä vain siivosyntiset.)
Luther oli katolinen, eikä olisi halunnut olla ‘luterilainen’ ja silloinkin kuolinvuoteellaan monet katoliset kääntyivät tietämättään ‘luterilaisiksi’.
En haluaisi enkä uskallakaan, mutta sanon silti että monet vapaasuuntaiset ovat vain uskonnollisia käännynnäisiä eivätkä tiedä mitään Ihmiseksi tulleesta Jumalasta, sovituksesta, lunastuksesta, oikeasta pyhityksestä jne.
Raamattua lukemalla tai oikeita todistuksia kuulemalla vakuuttuu kyllä, että Pääasia Raamatussa on helppo ja täysin uskottava huolimatta kirjoittajatutkimuksista yms. ja vastaväitteistä. On myös mahdollista päästä tilaan, missä mikään ei enää häiritse totenapitämistä ja uskoa vapaaseen armoon jne. “Tiedän lunastajani elävän!”

“Kristus ja Beliar eivät sovi yhteen.” Ei myöskään monergismi ja synergismi voi olla yht’aikaa voimassa, ei mitenkään. Monergismi ei tarkoita laiskan patjoilla makaamista. Synergismi on vakavaa syntiä monergismin näkökulmasta. Jaakobin kirje pitää ymmärtää oikein eikä yksiviivaisesti. Siksi älykkö James on tässä asiassa väärässä, vaikka onkin monergisti, mutta haluan kuulla häntä kuitenkin uteliaana ja arvostan älykköjä, joita täällä on tavallista enemmän. Itse olen lukihäiriöinen, mutta syvällisiä mietiskelevä.

1 tykkäys
80

“Sitten vielä, veljeni, iloitkaa Herrassa! Samoista asioista teille kirjoittaminen ei minua kyllästytä, ja teille se on turvaksi.” (Fil 3:1)

Luulisin asian kirkastuvan hieman toisin ilmaistuna, kvestiomenettelyllä:

  1. Määrääkö Jumala ihmisen uskomisesta jokaisen yksilötasolla?
  2. Voiko ihminen valita, mihin hän sisimmässään uskoo?
  3. Onko Jumala on määrännyt, että joka uskoo ilosanoman, pelastuu?
  4. Onko niin, että ihmisen kohdatessa ilosanoman, pelastava usko joko syntyy häneen tai ei synny?

“Ei niin, että tahdomme vallita teidän uskoanne, vaan me yhdessä autamme teitä teidän iloonne.” (2.Kor 1:24)