Keksin juuri miten aion selittää tästä lähtien ihmisille oman pseudo-synergistisen näkemykseni.
Jumala on antanut minulle uudestisyntymisen, uskon ja pelastumisen, Jumala itse antoi tämän, ilman minua, mutta hienointa siinä, että hän itse teki tämän minulle, on se, että Jumala kohtelee minua tuossa prosessissa kuin Isä lastaan. Hän antaa minun pieneen käteeni pienen työkalun, kannustaa, antaa tehdä ja touhuta, ja kehuu kuinka hienosti teen (vaikka tekemisilläni vain hidastaisin Hänen varsinaista työtään), samalla kun hän itse tekee koko työn. Näinhän vanhemmat tekevät lapsille, he eivät vain tee koko työtä ja komenna lapsia pois häiritsemästä vaan antavat lapsen tehdä ja saavat lapsen ymmärryksen omasta itsestään kasvamaan terveellä tavalla.
Luterilaisuus ei kiellä synergiaa uudestisyntymisen jälkeen, vaikka uudestisyntyneen tahtominen ja toiminta on tosin Jumalan johdossa eikä siksi kuin tasavertainen tekijä pyhitysprosessissa, johon kuuluu myös uskominen Jeesukseen Vapahtajana, vaikka ihmisessä tapahtuvaa muutosta ei tietenkään katsota vanhurskauttamisen perustaksi, joka on kokonaan ihmisen ulkopuolella.
Koska esim. lapsena tai nuorena uskoon tulleen luterilaisen, joka kenties elää jopa satavuotiaaksi, uskossa eläminen on tavallaan synergististä enemmän kuin 99,99999 prosenttia koko uskossaoloajasta, sillä uudestisyntyminen tai monergistinen uskoon tulo tapahtuu silmänräpäyksessä mutta sen jälkeen uskonelämä on Hengen johdatuksessa elämistä synergistisesti, on nähdäkseni selvää, että monergistisuuden korostaminen on nurinkurista siihen nähden, kuinka lyhyen ajan se kestää suhteessa koko uskonelämään.
Ennen uskoon tuloa ihminen on täysin Jumalaa vastustava, josta syystä vain monergistinen kääntyminen on mahdollista, mutta sen jälkeen ihminen ei ole enää sataprosenttisesti Jumalaa vastustava, josta syystä synergia alkaa, tosin alisteisena Jumalan Hengen ohjaukselle ja vaikutukselle. Jos tai kun kuitenkin Jumalan Hengen ohjaukselle alisteisessa synergiassa uskossa pysyminen on osaltaan myös luterilaisen ihmisen vaikutusta, vaikuttaa ainakin ulkopuolisen näkökulmasta siltä, että lopullinen pelastus esim. satavuotiaana ei ole täysin monergistinen, koska monergistinen vaihe liittyi vain uudestisyntymiseen/uskoon tuloon, jonka jälkeen alkoi synergistinen vaihe. Jos uskoon tulon / uudestisyntymisen jälkeinen uskonelämä olisi myös monergistista, mitään uudistumista ei olisi oikeasti tapahtunut, vaan ihminen olisi edelleen sataprosenttisesti Jumalaa vastustava, kykenemätön synergiaan.
Minäpä en aamenia viskelisi. Edelleen hämmästelen asiaan liittyvää vaikeutta. Pelkällä ymmärryksellä ja talonpoikaisjärjellä ja jopa inhimillisellä älyllä jokaisen pitäisi hyvin helposti käsittää, että pelastus ei ole monergistinen eikä synergistinen. Eikä tietenkään ihmisen oma pelastustoimi.
Enpä ottanut noihin mainitsemiisi asioihin edes kantaa, olen itsekin aina miettinyt Glacialiksen tavoin sitä, että kyllä uudestisynnytetyksi tulemisella jotain vaikutuksia ihmisen kykyihin on, jotain pientä. Niinkuin itse runollisemmin tuossa ylhäällä kirjoitin.
Pelastus on loppuun saakka kaikilla ihmisillä yksin monergistinen. Ihmisille annetaan erilaisia ja eri määrin ‘leivisköjä’ joilla asioidaan ja palvellaan lähimmäisiä. Ne eivät vaikuta itse pelastukseen. Yhdelläkin leiviskällä, jos ei ole haudannut sitä maahan pelastutaan samoin kuin kymmenellä (mitä kellään ei ole). Jumala (käsittämättömänä) Kaikkivaltiaana sallii ja vaikuttaa perimmältään kaiken. Ihminen luonnolliselta uskonnollisuudeltaan ei vaan pääse näistä ansio ajatuksistaan ja - teoistaan irti, mutta se voi olla hyvinkin vaarallista kristinuskossa (farisealaisuus, narsismi, epätoivo).
(Leiviskä -vertaus on yksi vaikeimmista ymmärtää loppuun saakka.)
Mistäs tämmöinen väitelause pompahti? Eli esität että Jumala pelastaa kenet pelastaa ja paaduttaa kenet tahtoo, kuten Paavali tämän asian edessä pähkäili?
Monergistisessä kääntymyksessä / uudestisyntymisessä uskomisen syntyminen on yksinomaisesti Jumalan monergistinen teko (esim. Joh. 3:3). Mutta miksi Jumalan lapsi, joka on siis jo syntynyt ylhäältä ilman mitään myötävaikutustaaan ja saatuaan uuden mielen ja ymmärryksen, ei uskoisi luonnostaan (ilman Jumalan yksinomaista tai sataprosenttista vaikutusta tai ihmettä) siihen, että Isä, Poika ja Pyhä Henki ovat olemassa ja Jeesus on kuollut ja ylösnoussut? Eikö pieni lapsi inhimillisessä perheessä usko vanhempiinsa ilman heidän sataprosenttista vaikutusta siinä, kun lapsi uskoo vanhempiensa olevan olemassa ja luottaa heihin? Se, että näkymättömästä “vanhemmasta” uudestisyntynyt turvautuu lupauksiin Jumalan vaikutuksesta, ei tarkoita sitä, että hän ei tekisi sitä mielellään omalta puoleltaan tai myös omasta tahdostaan.
Asia on hyvin yksinkertainen kun tiedetään, että lähtökohta josta kaikki alkaa niin vanhurskautus kuin pyhitys on “synteihinsä kuollut ihminen.” Ei kuollut voi mitään tehdä, eikä saada aikaan.
“Pyhityksen vaikuttava syy
Jumala aikaansaa pyhityksen äärettömällä voimallaan (1. Tess. 5:23,24; Ef. 2:10), mutta hän tekee sen siten, että kristitty uuden ihmisensä puolesta on siinä myötävaikuttamassa. Uskon syntyessä eli kääntymyksessä ihminen on vain Jumalan vaikutuksen kohteena olematta omalta osaltaan siinä mukana (pure passive se habet), mutta pyhityksessä hän toimii myötävaikuttavana (active se habet sive cooperatur).
Tämä myötävaikutus pyhityksessä on kuitenkin käsitettävä oikein. Se ei tapahdu siten, että Jumalan ja uuden ihmisen vaikutus olisivat toisiinsa rinnastetut (»niinkuin hevospari yhdessä vetää vaunuja», Yksim. Ohje, M. 604, 66; suom. 485), vaan siten, että uuden ihmisen vaikutus on täydellisesti ja aina Jumalan vaikutukselle alistettu ja siis tapahtuu aina dependenter a Deo (Jumalasta riippuvasti) (Yksim. Ohje, M. 604, 65; suom. 485).
Aloite ei yksityisissä henkisissä toiminnoissakaan eikä myöskään yksityisissä hyvissä teoissa ole lähtöisin uudesta ihmisestä, vaan Pyhästä Hengestä, kuten Raamattu selvästi meille ilmaisee sanoessaan kristityn jokaista hyvää ajatusta Jumalan alkuunpanemaksi (2. Kor.3:5, Fil. 2:13).
Franz Pieper, Kristillinen Dogmatiikka, SLEY 1995, s. 384.”
Lainaamaani tekstikohtaa tarkoitin, kun kirjoitin:
Luterilaisuus ei kiellä synergiaa uudestisyntymisen jälkeen, vaikka uudestisyntyneen tahtominen ja toiminta on tosin Jumalan johdossa eikä siksi kuin tasavertainen tekijä pyhitysprosessissa.
Miten käsität uudestisyntymisen, jos tai kun se ei mielestäsi ole yksin Jumalan teko eli monergistinen? Et usko ilmeisesti myöskään siihen, että pienessä lapsessa tapahtuu kasteessa yksin Jumalan vaikutuksesta (siis ilman lapsen minkäänlaista tahtomista tai myöntymistä itsestään käsin) uudestisyntyminen?
@semajah. Yleensä pelastusvaihtoehdot ovat joko monergistisia tai synergistisiä. Yleisesti tunnettu kolmas vaihtoehto on pelagiolainen, jossa Jumalan armoa ei tarvita lainkaan, mutta sitä pelastustietä ei pidetä enää lainkaan kristillisenä. Ei myöskään sitä vaihtoehtoa pidetä kristillisenä, jossa kaikki pelastuvat, myös ne, joilla ei ole uskoa. Jos tai kun et edusta mitään näistä vaihtoehdosta, et käsittääkseni voi opillisesti myöntyä esim. roomalaiskatoliseen kirkkoon, et ortodoksiseen etkä luterilaiseen kirkkoon, et arminiolaisiin ajatuksiin, et kalvinistiseen etkä edes helluntailaiseen kirkkoon. Olet oman tien kulkija.
Ristillä Jeesus oli erossa Isästä. Jeesuksen arvet todistavat että prosessi (olla Isässä, Isä Jeesuksessa) on monimutkaisempi kuin ensi näkemältä havaitaan.
Fokus pelastusprosessissa on siinä, että on ilosanoma, ja joillakin ihmisillä sen kuulemisesta syntyy usko (ehkä totuuden kipinä tunnistaa totuuden Kristuksessa), ja siten sanan kautta ihminen uudestisyntyy, ja hänestä tulee uusi luomus.
“Te, jotka olette uudestisyntyneet, ette katoavasta, vaan katoamattomasta siemenestä, Jumalan elävän ja pysyvän sanan kautta… ja tämä on se sana, joka on teille ilosanomana julistettu.” (1.Piet 1:23,25)
Nojaudun yksinkertaisesti Paavalin mainintaan, että uskovan lapset ovat pyhiä, ja pelkästään sen tähden pidän lapsikastettakin aivan hyväksyttävänä. Itse asiassa näen sen hieman laajemminkin hyvänä toimintatapana johdattaa ihmisiä (ei kasteen armoon vaan) ensin lapsen uskoon ja myöhemmin tiedostettuun uskoon.
Olen teologi, erityisalana soteriologia, ja totta kai teen sen mukaista ajatustyötä, ja varmasti kykenen tuottamaan systemaattista analyysiä teologisilla ajattelun hienoinstrumenteilla paremmin kuin kukaan maallikko. En ole valelääkäri enkä valeteologi. Ja minä siis näen sen esittämäni viidennen vaihtoehdon oikeaksi. Ja se koskee niitäkin tahoja, joiden opillinen ymmärrys ei ole tarkalleen sen mukainen. (Tarkoitan, että ihminen saa ikuisen elämän lahjaksi uskomalla Jeesukseen Kristukseen eli luottamalla ja nojaamalla häneen ja turvaamalla hänen kauttaan Jumalaan - siitä huolimatta, että hänellä saattaa olla pelastusopista jokin toisenlainen käsitys.)
Minusta monergistinen ja synergistinen voidaan yhdistää ilman pelagiolaisuutta. Tuon jaottelun taustalla on hieman sama logiikka joka vaivaa predestinaatioajattelua.
Ratkaisu on tietenkin samansuuntainen kuin se jonka Karl Barth esitti korjatessaan kalvinistista (ja luterilaistakin osin) predestinaatiokäsitystä. Predestinaatio on pelastus.
Pointtina on että synergiaa ei pidä tarkastella ensisijaisesti ihmisen osallisuutena Jumalasta erillisenä hahmona kipuilemassa tekojensa kanssa, vaan Kristuksen osallisuutena pelastuksessa (predestinaatiossa) ihmisyytensä kautta. Kristuksen ihmisyys ei siis ole vain siksi että ihminen voisi pelastua synergisesti, vaan Kristuksessa vanha minämme on hylätty ja uusi minämme pelastettu,
Barthin mukaan Isä valitsee ihmisen Pojassaan. Jumala valitsee luovansa ihmisen, että voisimme olla Jumalan kanssa. Olen itse yrittänyt sanoa saman niin, että me olemme ihmisiä siksi että Kristus on ihminen. Jumala ei katsonut ihmistä miettiessään millainen inkarnoituva Kristus on. Jumala katsoi Kristusta ja häneen katsoen loi ihmisen, että tämä olisi kuta kuinkin saman näköinen ja toimii samalla tavalla kuin Kristus.
Kristus on valitseva Jumala ja ihminen joka valitaan) Itseäni vaivaa tällä hetkellä ankara migreeni, joten en nyt jaksa kirjoittaa pitkästi. Pastoraalisuus ketju sai pään soimaan hoosiannaa.
Luterilaisuutta on vastustettu sanomalla, että ihminen olisi uskovanakin sen mukaan jumalaton (mistä syystä jumalattoman vanhurskauttamista olisi ylen määrin korostettu nimenomaan uskovillekin) ja mitään varsinaista uudistumista ihmisessä ei olisi tapahtunut. Se kohta, minkä Plautilla lainasi ja mitä sinä ilmeisesti vastustat, on sen väitteen korjaamista. Luterilainen voi myös sanoa, että jos joku on Kristuksessa, hän on uusi luomus, ja se, mikä on vanhaa, on kadonnut. Ihminen uutena luomuksena ei ole vain toiminnan ja vaikuttamisen kohde, vaan myös itse osallinen omasta tahdostaan uskonelämässä.
Millä tavalla uskoisit, että sinun muotoilusi asiasta muuttaisivat lännen ja idän kirkkojen hengellistä elämää, jos niissä ne omaksuttaisiin? Onko eri teologisilla muotoilulla, jotka ovat joko monergistisia tai synergistisiä tai niitä yhdistäviä tai ne kokonaan ohittavia (menemättä kuitenkaan pelagiolaisuuteen tai universalismiin), mitään suurta merkitystä hengellisen elämän kannalta? Jos vain armoa korostetaan, sillä ei ole väliä, puhutaanko synergistisesti, monergistisesti, ne yhdistäen tai kokonaan ohittaen?