Synnyin luterilaisen kirkon jäsenyyteen. Sitä kesti noin 30:vuotiaaksi. Sitten erosin ihan hengellistä laiskuuttani. Kävin joitain aikoja raamattupiirisssä, mutta varsinainen kirkossa kävijä en ollut.
Sitten olin militantihko ateisti, kunnes runsaan hengellisen lukemisen seurauksena kiinnostuin ortodoksisesta kirkosta ja liityin jäseneksi noin kymmeneksi vuodeksi. ”Suuri erämäävaellus” alkoholismeineen ja muine psyykenoireineen kuivatti sen lähteen.
Olin todella lyhytjännitteinen. Kävin katolisessa kirkossa ja juttelin papinkin kanssa. Olin taas väliin ateisti ja väliin luterilainen. Luin kalvinisteja…
Nyt olen neuvotellut ortodoksikirkkoon takaisin palaamisesta. Se on kuitenkin se kirkkokunta, jonka palveluksissa olen käynyt määrällisesti eniten.
Mietin, että minkälaiset tsäänssit minulla on sitoutua ortodoksikirkkoon?
Vapaista suunnista en ole koskaan perustanut.
Mutta olen suuri yksinolon ystävä. Siksi minulle on pitkät ajat riittäneet netti, telkkari ja kaljatölkki. Mutta juuri siksi minun on pakko hankkiutua jonkinlaisten yhteisöjen piiriin.Muuten eräänä päivänä kämpästäni löytyy kolme viikkoa kuolleena maannut ruumis. Ja se ei ol tavoitteeni.
Minä elän uskonasioissa edesmenneiden ihmisten kanssa seurustelemalla heidän kanssaan heidän kirjoitustensa kautta. Foorumia seuranneille ei liene mikään ylläri, että Martti Luther on paras ystäväni, jonka kanssa seurustelen joka päivä. Myös Franz Pieper on ollut hyvä matkakumppani ja niin myös muutama muu hiukka vähemmän painoarvoa omaava.
Mutta seurustelu näitten kavereiden kanssa on määrittänyt sitten seurakuntaani johon tässä ajassa katson tällaisen mainitsemieni edesmenneitten kaverien kirjoitusten sisällön kanssa parhaiten sopivani niin, että he olisivat mahdollisimman vähän pahoillaan valinnoistani.
Sitähän voi kokeilla. Eipä sitä mitään pitkän aikavälin ratkaisuja tarvitse juosta tekemään, mutta kyllähän kirkoissa on jumalanpalveluksia mitä sitten tuleekaan tapahtumaan.
Vaikka toisten uskonpolku voi ulospäin näyttää mutkattomammalta, niin uskoisin että mutkia on aivan kaikilla. Jumala on persoona ja uskonelämä on suhde Häneen. Ihmistenkin väliset suhteet ovat mutkikkaita ja niihin kuuluu erilaisia kausia, joten vajavaisina ihmisinä samankaltaista lienee suhteemme Jumalaan. Olennaista kai on halumme sitoutua Jumalaan ja uskoon. Välillä eksymme ja lankeamme, mutta aina voi palata. Jumala ei hylkää, vaikka mutkittelisimme milloin minnekin.
Tarkoitus on nyt loppukesä käydä palveluksissa. Mikään kiire minulla ei ole liittyä, kun olen tuosta poukkoilusta oppinut varovaisemmaksi väliin varsin kaoottisten tunteiden kanssa. Pappi tuntui olevan valmis jo syksyllä ottaman kirkon jäsenyyteen katumuksen kautta. Mutta saa nähdä, mitkä tuntemukset sitten ovat. Jatkuvuus on se, mitä nyt tarvitsen.
Olen kateellinen niille kristityille, jotka ovat sitkeästi pysyneet omassa kirkkokunnassa/herätysliikkeessä. Tuo väkisinkin perspektiiviä, jos on esim. 40 vuotta samassa liikkeessä kuin poukkoilee sanotaan vaikka viiden vuoden välein eri porukoissa. Tulee käytyä läpi ylä- ja alamäet. Sellaisten kanssa on helpompi keskustella teologisista erimielisyyksistäkin, kun ovat vuosikausia jäsentäneet uskoaan. Eli minusta se poteroihin kaivautuminen, josta usein valitetaan, ei ole ihan pelkästään huono asia.
Toki totuutta on kuitenkin tärkeä tavoitella. Joskus se totuus on ihan nenän alla. Kuten äitini usko , joka oli lapsen uskoa ilman kummempaa tietoa teologisista kysymyksistä ja Raamatusta. Hän kuitenkin minuun uskon siemenen kylvi, kun aivan pikkulapsena äidin kanssa yhdessä luimme: ”Levolle laske Luojani…”
Vanhempana sitten ärsyynnyin tähän äidin lapsen uskoon, kun hänen kanssaan yritin joskus viritellä vähän syvällisempää keskustelua. Isän kanssa siitä ei tullut mitään, kun hän oli nuoruuteni vuodet kommari. ”Vankilat ovat täynnä uskolla päänsä sekoittaneita”, oli hänen analyysinsä uskovaisista.
Mun mielipide on, että on parempi käydä jossain seurakunnassa kuin ei missään, ja on parempi valita tietty seurakunta hengelliseksi “ykköskodikseen” kuin suhata koko ajan eri paikoissa. Aina nämä eivät toteudu, mutta tämän tulisi olla tavoite. Siksi jokainen seurakunnallinen aktivoitumisaskel on eteenpäin, joten parempi mennä edes johonkin kuin vatvoskella ikuisuus ja olla menemättä sinä aikana mihinkään.
Minä olen kasvanut herännäisyyteen ja tavalliseen luterilaisessa kirkossa käymiseen. Kirkossa käyn edelleenkin, koska siellä on vielä raamatuntekstit, ehtoollinen, virret ja jopa ihan hyviä saarnojakin. Herännäisseuroissa käymisen olen lopettanut kokonaan siksi, että liikkeen johto on niin Setan talutusnuorassa ja liikkeen sisällä valitettavasti kaiken arvostelun yläpuolella. Ongelma on se, joka arvostelee, niin silloin on parempi siirtyä takavasemmalle.
Facebookissa tuli vastaan postaus herättäjäjuhliin. Niinpä siihen oli joku kommentoinut, kuinka hyvä liike herännäisyys on ja kuinka ahdasta on Sleyssä ym. Tuli mieleen Jeesuksen vertaus fariseuksesta ja publikaanista temppelissä. Eipä ole ikävä herättäjäjuhlille.
Uusi Tie ja Elämä-lehteä olen tilannut ja lukenut jo vuosikymmenet ja ne olen hyväksi havainnut.
Täällä olikin just herättäjäjuhlat, mutta samoista mainitsemistasi syistä tuohon porukkaan nähden en niihin roudaa itseäni. Sleyn juhlille Toholammelle olin menossa, mutta tulin parahiksi sen verran kipeäksi juhlien aattona, että oli peruutettava meno.
Tämän maan päällinen etu ei ole hyvä syy liittyä mihinkään. Ei edes yhteisön tarve, sillä uskovaisena pitää varautua siihen että tulee yksinäistä koppihoitoa, kuten Wurmbrandtille tuli.
