Musiikki liturgiassa ja hengellisessä elämässä

Ketjun tähänastiset viestit siirretty ketjusta Pitäisikö luterilaisesta kirkosta erota? Jatkakaamme keskustelua musiikkiaiheesta täällä :slight_smile:

1 tykkäys

Ei kaikki itku ole syyltään samaa.
Ei kai seurakunnan väkevää veisuuta voi pitää samalla tavalla liikuttavana kuin vaikkapa timo_k:n linkkaamaa sentimentaalista lauluesitystä? Ei kai suinkaan näiden vaikutus ole sama? Siinä käytetään samaa sanaa, mutta puhutaan eri asiasta.

Kuka itkujen syyt ja vaikutusten laadun arvioi?
Jos kaikki musiikki vaikuttaisi samalla tavoin kaikkiin seurakuntalaisiin, voitaisiin jotain sen perusteella päättää musiikista. Minä ainakin olen omien mielenliikkeitteni tulkinnassa hyvin kriittinen. Kuinka sitten voisi vielä toisten päänsisäisistä jotain yleispätevää sanoa?

1 tykkäys

Jokainen pystyy lähtökohtaisesti arvioimaan omaa kokemustaan. Osa paremmin osa huonommin, mutta kuitenkin. Musiikin on välttämättä vaikutettava tavalla, joka on intersubjektiivinen – musiikki on suprasubjektiivista – muussa tapauksessahan musiikki olisi mieletöntä ja musiikki merkitsisi täysin arbitraarisella tavalla, näin ei selvästikään ole. Musiikki on kieli – tai paremminkin on useanlaisia musiikkeja. Yksi ihminen voi ymmärtää monia kieliä, samoin yksi ihminen voi ymmärtää monia musiikkeja. Ja jos ymmärrämme musiikkia, tai sillä että ymmärrämme musiikkia, tarkoitetaan sitä, että ymmärrämme mitä varten musiikki on; toiset tietenkin ymmärtävät paremmin ja toiset huonommin, aivan kuten muissakin kielissä.

Inhimillisessä toiminnassa löytyy aina outoja tapauksia siis poikkeustapauksia: Skyytian kuningas Ateas halusi kuunnella mieluummin hevosten hirnuntaa kuin kuuluisaa muusikkoa. Emme silti hyväksyisi kirkkoon hevoskuoroa.

On muuten koko lailla erilaista kun virsi 318 veisataan. Ekolan versiota en moiti, mutta sen perusteella ei kannata vetää johtopäätöksiä.

Tuo lienee kaikki totta, ja varsinkin musiikki kielenä, jota oppii ymmärtämään, on kokemusperäistä todellisuutta minullekin.
Siitä huolimatta musiikin merkitys eri ihmisille on melko vaikeasti haltuun otettava alue. On varsin pitkälle kysymys oppimisesta, mutta mielestäni ei voida mennä sanomaan että joku “ymmärtää väärin” tai ainakaan että “tuntee väärin”, jos ei ole sisäistänyt tiettyä musiikkityyliä tiedollisesti tai harjoittelemalla käytännössä.

Räikeät poikkeukset ovat oma lukunsa, ja jos ajatellaan esim. jumalanpalvelusmusiikkia, voidaan kyllä usein perustellusti sanoa mikä on hyvää missäkin kohdassa - tai messussa ylipäätään - ja mikä huonoa. Mutta silloin huonoa hylättäessä on oltava kysymys ristiriidasta. Musiikki ei palvele evankeliumia, tiiviisti sanoen.

Sen sijaan jonkin tunnetilan liittäminen suoraan musiikin tyylillisiin ominaisuuksiin ja esitystapaan on ongelmallista. Eri aikoina musiikin kielellä on ilmaistu samoja tunteita ja asioita ihan toisin. Nykyajalle on tyypillistä se, että meillä on käytettävissämme satojen vuosien erilaiset musiikilliset materiaalit.

Vielä tuosta liikuttumisesta: Kuten kirjoitin, en ole lainkaan vakuuttunut, onko väkevän veisuun vaikutus minussa vain “jumalallista”. Yhtä hyvin se voi olla sitä edellä paheksuttua nostalgista tunnetta. Mahtavatko kaikki muutkaan osata tarkasti analysoida tuollaisia kokemuksiaan?
Väitän, että yleensäkin samat lainalaisuudet voivat päteä maallisessa ja hengellisessä kokemuksessa. Suotta ei ole verrattu jalkapallokatsomoa ja seurakuntaa! Joukkovoima jyllää, yhteisöllisyys tempaa mukaansa ja mikäs sitä suuremmin kohottaisi kuin äänekäs laulu!

Mutta tässä ehkä on liittymä nimenomaan tuohon em. Lutherin teemaan Jumalasta joka ei jää taivaaseen, vaan jolle kelpaa halpa majamme.
Tuleeko pyrkiä “puhdistamaan” jotain inhimillistä ja maallista - kuten nyt musiikki - jotta se kelpaisi? Vai pitäisikö hyväksyä perinjuurin se, että kaikessa toimissamme olemme kokonaisia, tuntevia ja erehtyviä ihmisiä? Voimme kyllä rukoilla sitä että keskittyisimme vaikkapa messussa oleelliseen. Se ei ehkä kuitenkaan ole sama asia kuin luokitella tarkasti pyhä ja epäpyhä musiikki tai varmistaa, tunnemmeko oikeita tunteita.

Seimi ja risti!

Toivottavasti ei kuitenkaan veisata, vaan lauletaan.
Termien pyörittelyä, joo. Mutta raskaasti veisaamalla (ja huonosti säestämällä) on tehty hirveitä rikoksia roppakaupalla, mitä tulee virsikirjamme lyyrisempään - “kevyempään” - aineistoon.

En ymmärrä termejä riittävästi jotta tajuaisin miksei tulisi veisata. Paitsi että nettihaun mukaan jotkut käyttävät sitä kun puhuvat laahaavasta laulamisesta, näemmä. Onko koko sana virallisesti siis vain moittiva?

1 tykkäys

No siitä merkityksestä ollaan erimielisiä yleisesti - mistäpä ei? Toisinaan kuulee huomautuksia: “Pitää sanoa veisataan eikä lauletaan virsiä”, mutta siinä ei oteta huomioon virsikirjamme kirjavuutta.

Perinteitä tuntevalle on hyvä esimerkki tässä: Siionin virsiä veisataan, mutta Siionin kannelta lauletaan. Seuroissa jos käy, niin eron huomaa. Tosin Kanteleessa on myös koraalisävelmiä, mutta paljon enemmän lauluja ja suorastaan rallatuksiakin joo…

Jaakko Löytty on säveltänyt “gospelia” jota voi veisata, Simojoen Pekka taas tuskin muuta kuin laulattaa kansaa.

Itselleni veisaaminen merkkaa lähinnä tiettyä poljentoa, suhteellisen hidasta virsilaulua. Eikä pelkästään körttisävelmiin sovi tuo, vaan vanhempaan matskuun muutenkin. Laahaamista on monenlaista, ja veisuun ei kuulu mielestäni koskaan olla laahaavaa. Rauhallisuus ja vetelyys ovat eri asioita.

Makuasia oikeasti tuo virren 318 käsittely. Itse säestän kitaralla ja koetan pitää rytmin paikallaan ja laulutavan kevyenä, sanarytmejäkin mukaillen. Kirkkokuoron näkemys ja sille luonteva tapa voi olla hiukan toinen, mutta ihan ok sekin. Ei se laulu tai virsi mikään valssi ole kuitenkaan, vaan omalla tavallaan harras. Herkkä ja hieno zipale Norgesta!

Erittäin hyvää sarkasmia.
Olen tehnyt tutkimusta erään pienen kirkon herätysliikkeen harhautumisesta umpikujaan ja syvään itsevanhurskauteen.
Samat käsitykset sentimentaalisuudesta ja sen epäsopivuudesta mitä täällä on esitetty isolla painolla.
Itsevanhurskauden henki on hirveän viekas. Eräs pieni herätysliike-yhteisö kielsi ensin kaikki ne hengelliset laulut, joissa tahtilajina oli 3/4, sitten ruvettiin virsikirjasta suttaamaan tussilla yli ne laulut, joiden sanat olivat liian “maailmanhenkisiä…”.
Sitten ruvettiin sanomaan, ettei sovi käyttää sanaa “laulaa”, pitää sanoa “veisaamme”., vaikka siinä on vain kysymys vanhasta kirjasuomesta.

Tie on päättymätön, kun se saa kristityn valtaansa. Absoluuttista askeetisuutta ei näet ihminen tavoita koskaan, jos sitä alkaa tosissaan yrittämään. Kalvinistit ja muut reformoidut ovat tätä koettaneet ainakin johonkin mittaan.

Lutherille musiikki, Frau Musica, on Jumalan suurin lahja evankeliumin jälkeen.
Hänelle kelpasivat myös kansansävelmät, koska ihmiset jo entuudestaan sävelen osasivat. Ne saivat vain uudet sanat, kuten jouluvirsi “Enkeli taivaan”.

Virsi on laulettua rukousta. Miksi se ei saisi heijastaa tunteita?
Kun katsoo ortodoksista palvelusta, mitä suurinta aisteihin vaikuttamista koko liturgiia.
(Max Bruchin Kol Nidrei soi sopivsti tuossa taustalla…)
Kaipausta, katumusta, iloa Jumalan lapseudesta, ylistystä hänen armostaan.
Kaikkia näitä sentimenttejä on psalmeissakin. Ehkä kaikki eivät sitä huomaa.

Minulle kalvinistinen puritanismi kuvastaa lain ja evankeliumin sotkemista toisiinsa. Yksinkertaisuudesta on tehty ikään kuin laki, vaikka Jeesus eivätkä apostolitkaan tarttuneet tällaisiin ulkonaisiin asioihin. Jumalalle on aivan sama millä nuotilla ja missä rytmissä me laulamme.

2 tykkäystä

1/4? Se on kyllä harvinainen tahtilaji.
Vai 3/4?

joo, 3/4

1 tykkäys

Monesti tuntuu menevän niin, että niille jotka ovat hyvin tarkkoja jumalanpalvelusmusiikin tyylilajeista, on juuri se oman kirkkokunnan/herätysliikkeen musiikki se mikä on sopivaa. Se on tuttua, joten sitä kuullessa huomio ei ehkä kiinnity niin paljon tyylilajiin, vaan enemmän sanoihin. Vieraamman tyylistä musiikkia kuunnellessa taas itse musiikki vie enemmän huomiota. Siksi vieras musiikki on pinnallista, viihdyttävää, sentimentaalista - mitä näitä sanoja nyt onkin, joilla vanhempien musiikkityylien vankat kannattajat kuvailevat uudempaa hengellistä musiikkia.

Asioita avarammin katsova ihminen taas arvioi itselleen vieraitakin jumalanpalvelusmusiikin tyylejä niiden sanoman ja sisällön perusteella, ei sen perusteella, miltä tyylilaji hänestä itsestään kuulostaa. Tässä asiassa täytyy kehua sittemmin jo edesmennyttä mummiani, joka jaksoi seurakunnan erilaisissa mummopiireissä puolustaa hengellisen nuorisomusiikin hyväksyttävyyttä, vaikka ei itse sellaista tykännytkään kuunnella.

1 tykkäys

Siinä saa olla suurten profeetallisten lahjojen omistaja, joka tietää mikä on aitoa ja mikä haettua vaikkapa meidän kirkkomme virsikirjassa.

Joku on tuntenut Hengen puhuttelua, joku on alta ahdistusten painon nähnyt valon, joka osuu keskimmäiseen ristiin. Sitä hän ne kaikki ovat, omia tunteita ja kaipausta runoksi puettuna, varsinkin vanhemmat. Ihan vanhat ovat hyvin usein
psalmin tai jonkun profeetan tekstiin.

Minua puhutteli eräässä kirkossa se, kun kanttori keskeytti soittonsa ja tuli alas parveltaan ja lauloi käytävällä seurakunnan mukana ehtoollispöytää kohti astellessaan

Jeesus, luona armopöydän sinut löydän,
Siinä mulla kyllin on.
Siinä löydän lohdutuksen, virvoituksen,
siinä löydän ravinnon…

Se on elämää Kristuksessa ja laulaen puhumista juuri hänelle.

Kun Hanna Ekola laulaa, niin otan varmistimen pois päältä.

2 tykkäystä

No ei kai nyt sentään… Eikö se riitä että pistää pois päältä radion? Tai vaihtaa kanavaa.
Siis mikäli ei tykkää jostain.

Veisaaminen on rukoilemista eikä ole synonyymi huonosti säestetylle laahaavalle laulamiselle. Sitäpaitsi jotkut kanttorit saattavat vetää virsiä niin vauhdikkaasti (liian nopeasti), että virsi kuin virsi tuntuu Säkkijärven polkalta.

Kuten edellä jo kerroin, ei veisuu olekaan laahaamista, välttämättä.
Mutta kyse oli 318:n luonteesta. Käsitykseni mukaan on oikeampaa sanoa, että se lauletaan eikä veisata. Kun kaikki virsikirjan erilaiset virret “veisataan”, se tekee väkivaltaa niille virsille, jotka ovat kotoisin toisenlaisesta lauluperinteestä.

Oikea tempo on tärkeää, mutta siinäkin on kyse tilannetajusta ja tulkinnasta. Virret ja yhteislaulut ovat palvelemassa koolla olevan joukon tarpeita. Sitä rukousta kai lähinnä. Silloin ei välttämättä ole vain yhtä oikeaa tempoa.

Ikuisia vääntöjä saadaan aikaan virsien temposta, ja sävelkorkeudesta. Kompromisseja ei voi välttää, sillä seurakunta ei koskaan koostu pelkistä bassoista, pelkistä sopraanoista, ei ammattimaisen hengitystekniikan osaavista jne jne. Aina joku valittaa, se on selvä.

Jonkinlainen perussääntö itselleni olisi, että säestän niin että voin laulaa suhteellisen kivuttomasti mukana, hengittäen sopivissa kohdissa, ja ehtien ajattelemaan sanojakin, ainakin tärkeimpiä. Lisäksi aamuisin ollaan armollisia eli ei aloiteta liian korkealta eikä vedetä liian pitkiä fraaseja. Kaikki on suhteellista ja tilannekohtaista, mitä tulee sopivaan laulusäestykseen.

Tuo Säkkijärven polkka on kyllä hyvä vertailukohta. Pannaanpa korvan taakse. :grin:

Veisata = laulaa varsinkin virttä ja muuta hengellistä laulua.
(Nykysuomen Sanakirja)

Weise = Laulu (Pablo Sarasate: Zigeunerweisen = Mustalaislauluja)
Visa = Laulu.

Laulakaa Herralle uusi laulu (Psalmi 98)
Veisatkaa Herralle uusi virsi (Psalmi 98)

noita saamia sanoja,
virsiä virittämiä
vyöltä vanhan Väinämöisen (Kalevala)

“Virrestä viis’ veisaamme!” :open_mouth:

Varsinkin adventin aikaan.