Usein puhutaan Pyhän Hengen synnyttämästä virsirunoudesta. Eikö ole aivan selvää, että myös sävelet voivat olla Pyhän Hengen antamia? Niin vanhat kuin uudet. (Ja varsinkin ne tosi wanhat.)
Eikö kristinusko lähinnä siten määrittele Pyhän Hengen työtä, että hän on puolustaja, lohduttaja, virvoittaja, ja ennen kaikkea Kristuksen kirkastaja meille? Pyhä Henki tekee kuolleista tai kuihtuvista eläviä.
Siinä mielessä ei kai voi olla mitään rajoitusta, etteikö Pyhä Henki käyttäisi musiikkia tuossa tehtävässä. Jumala on kaikkivaltias ja Pyhä Henki on Jumalan persoona - kristinuskon mukaan.
Mutta kysymyksesi sanaton “peilikuva” on se, että voimmeko sitten määritellä, mikä musiikki on Hengen antamaa, mikä ei. Tässä ollaan kyllä vaarassa mennä tulkitsemaan perinteen tai yksilöiden tuntemusten ja mielipiteiden perusteella asioita jumalallisiksi ja jumalattomiksi. Teksteistä on helpompi osoittaa ovatko ne Jumalan tahdon mukaisia, lähinnä Raamatun sanomaan vertaamalla. Sävelten maailma on toisenlainen.
Pidän ainakin todennäköisemmin oikeana em. Lutherin ajatusta, että kaikki musiikki on lahjaa, ja kaikki (hyvä) musiikki voi palvella Jumalan kunniaa. Perustelu on siis se, että meidän ei tarvitse nousta taivaaseen hakemaan Pyhää, vaan katsoa tätä maailmaa ja sen ilmiöitä Jumalan lahjana, olemukseltaan hyvänä. Jos siis musiikki ilahduttaa ja antaa voimaa, se on Jumalan lahja. Vaikutus ratkaisee, ei se, tiedämmekö onko juuri se musiikki Hengestä vai ei. Ja sitä parempi, jos musiikki vielä palvelee jumalanpalveluksen osana sitä sanomaa ja voimaa jota me tarvitsemme.
Mieluummin siis niin, että iloitaan jos joku kokee saaneensa säveliä Hengeltä, mutta ei oleteta samaa kokemusta jonkinlaiseksi mittariksi muiden ihmisten kohdalla.
1 tykkäys
@tortoise Se, että jokin musiikki ilahduttaa tai jotain ei kuitenkaan tarkoita sitä, että sitä olisi sopiva soittaa jumalanpalveluksessa, kuten toteatkin käsittääkseni
Palataan musiikin ymmärtämiseen.
Musiikkia ymmärtääkseen ei tarvitse käytännön harjoittelua. Ymmärtääkseen puhetta, tai tunnistaakseen hyvän puheen, ei itse tarvitse olla oppinut puhetaidossa. Musiikkityylin tiedollisella ymmärtämisellä tarkoitat varmaankin tiettyjä retorisia kuvioita, joilla on monesti samanlainen tai ainakin samantapainen merkityys, joita musiikkityyleissä esiintyy. Nämäkään eivät näytä olevan välttämättömiä jonkin tyylin ymmärtämiseen tietyllä tavalla alemmalla tasolla – sanokaamme tätä nyt käsittämiseksi paremman sanan puutteessa –, aivan kuten lukijan ei tarvitse tunnistaa jokaista intertekstuaalista viittausta kirjassa tai tarussa käsittääkseen suuren osan ja saadakseen oikeanlaisen kuvan tällaisen kielellisen esityksen sanomasta; se on, ymmärtääkseen teoksen sanoman. Mahdollinen puhe täydellisestä tai ihanteellisesta ymmärtämisestä näyttää olevan teoksessa kuin teoksessa spekulatiivinen konstruktio. Ensimmäisessä mielessä voidaan ajatella, että täydellinen ymmärtäminen on vastaanottajan ajattelun yhteneväisyyttä lähettäjän (siis säveltäjän tai musiikintapauksessa peräti säveltäjän ja esittäjän) ajattelun kanssa; tämä on kuitenkin mahdotonta. Toisaalta vaikuttaa siltä, että teoksen ihanteellinen ymmärrys voi ylittää teoksen tekijän omankin ymmärryksen, ja analyytikko voi huomata teoksessa jotain, jota tekijä ei itse ole havainnut. Yhtä kaikki, emme voi ajatella, että kaikkien ymmärrys taiteellisissa kysymyksissä olisi yhtä korkeaa – kuten espanjalainen filologi Jesús G. Maestro (tämä on oikea nimi) sanoo: “Kirjallisuus on ansa, sille joka ei osaa järkeillä.”
Sanot, että ei voida sanoa, että joku “ymmärtää väärin” tai “tuntee väärin” musiikissa. Mieleni tekee sanoa, ensiksi, että “ymmärtää väärin” on sanontapa, jolla tarkoitetaan sitä, että asiaa ei ymmärretä. Tämä on ehdottomasti mahdollista musiikissa. Jos, sanotaanko, Bachin urkumusiikki merkitsee kauhuelokuvaa, niin tietyllä tapaa kyseessä on väärinymmärrys, siis kysymys on siitä, että musiikkia ei ymmärretä. Kysymys “väärin tuntemisesta” on jo vaikeampi: Esimerkiksi tuntekoon joku tylsyyttä virsilaulusta. Hän on lapsena tylsistynyt koulun kirkkokäynneillä ja virsilaulu toimii eräänlaisena merkkinä tylsyydestä. Mitäpä tähän voi sanoa? Sanon, että tällaisessa tapauksessa kyse on yhtä lailla väärinymmärtämisestä, josta voi oppia pois tyylin ymmärtämisellä ja musiikillisen sanoman. Toki voi olla sellaisiakin, joiden aistielimet ja virret ovat kertakaikkisesti ristiriidassa. Heitä ei voi auttaa. Eivätkä virret niin jumalallista ole, että tällainen olotila olisi syntiä.
Osaatko selittää, missä huonoa hylättäessä on kysymys ristiriidasta? Minä en sitä keksi.
Räikeät poikkeukset ovat oma lukunsa, ja jos ajatellaan esim. jumalanpalvelusmusiikkia, voidaan kyllä usein perustellusti
sanoa mikä on hyvää missäkin kohdassa - tai messussa ylipäätään - ja
mikä huonoa. Mutta silloin huonoa hylättäessä on oltava kysymys
ristiriidasta. Musiikki ei palvele evankeliumia, tiiviisti sanoen.
Mitä tulee jonkin tunnetilan tai yleisemmin sanottuna viestin liittäminen suoraan musiikin tyylillisiin ominaisuuksiin, niin en ole tässä kannassa alkuunkaan. Voi olla tiettyjä tyylejä, jotka voivat sopia johonkin toiseen kulttuuriin, mutta joiden tuominen tänne ei olisi oivallista. Tähän liittyy juuri musiikin ymmärtäminen. Musiikki ei ole vain suhteessa aistielimiin vaan myös ymmärtävään kykyyn.
Mitä tulee mihinkään inhimilliseen mielen toimintaan, niin on huomattava, että siihen liittyy myös samanaikaisesti tunteellinen tai tuntemuksellinen toiminta käytännössä aina. Mikä on “vain jumalallista liikutusta”? Tärkeämpää tässä on havaita prinsiippi. Jos todellisesti samaistat (mitä en usko) jalkapallon kannatuslaulut ja virsilaulun kokemuksellisesti samanlaisena, niin silloin vaikuttaa siltä, että kyseessä on vääränlainen ojentautuminen suhteessa musiikkiin. Väkevä veisuu voi nostattattaa pelkästään nostalgista tunnetta esim. jossain maalistuneessa jossain tietyssä tilanteessa. Mutta kyllähän me nyt erotamme tällaisen veisuun musiikillisen kvaliteetin vaikka juuri timo_k:n linkkaamasta pätkästä, joka on selvästikin sentimentaalinen äänenvärinsä, säestyksenä ja taukojensa puolesta. Yhdessä tapauksessa liikutus liittyy johonkin muistoon toisessa tyyliin. En sano, etteikö sentimentaalisellekin musiikille olisi joku paikka, mutta se paikka ei ole seurakunnan kokoontuminen eikä ainakaan jumalanpalvelus.
2 tykkäystä
Kiinnostavia ajatuksia, joita olisi hyvä hiukan märehtiä rauhassa!
Nyt ajanpuutteessa, lyhyesti:
Ristiriidalla messumusiikissa tarkoitin yksinkertaisesti sitä, että valittu musiikki on jollain tavalla (kyseessä voi olla laadullinen tai sisällöllinen heikkous) sotimassa sitä vastaan, mitä jumalanpalveluksen yleensä, tai joskus myös, mitä päivän aiheesta nousevan sisällön pitäisi olla.
Mutta kyllä silloinkin mielestäni ristiriidan havaitsija on erehtyväinen ihminen. En tuomitsisi esim. sitä että joku nuorten ryhmä laulaa vaatimattomin taidoin ehtoollisen aikana pari veisua, joita ei ole kovin tarkkaan valittu ja mietitty. Konteksti voi ratkaista, että ristiriita ei ole liian paha. Pidän jumalanpalvelusta sittenkin enemmän yhteisenä kokoontumisena, jossa on arvokasta myös osallistujien panos, ei pelkästään tarkkaan hiottu teologisesti oikea ja täydellinen kokonaisuus.
Liikuttuminen tuli mukaan siksi, että siitä moitittiin. Mielestäni se on väärä kriteeri. Sentimentaalisuus ei ole oikein onnistunut valinta käsitteeksi, vaikka me nyt tässä tunnistammekin asian samalla tavalla, kun esimerkki annettiin. Syvemmältä tarkasteltaessa tullaan kuitenkin sellaiselle alueelle, jossa mielestäni ei enää rajaaminen nouse Jumalan kunnian varjelusta vaan halusta toteuttaa omaa näkemystä sopivista mielenliikkeistä Jumalan kohtaamisessa.
Jeesus, sä ainoisin on todella kaikkea muuta kuin jykevä virsi. Itse pidän siitä kyllä, mutta koen sen laulamisen messussa jotenkin kiusallisena - se on yhden papin saarnavirsi meillä, joten sitä on pitänyt paljon laulaa… Kevyempiä hengellisiä lauluja on joukko virsikirjassa ja ne aina saavat messussa kiusaantuneen olon aikaan. Vaikka monista pidän oikeasti.
Mutta eipä ortodokseilla tässä ole mitään pätemisen mahdolisuutta.
2 tykkäystä
Onko luterilaisessa kirkossa muuten normaalia käytöstä sellainen, että pastori laulaa saarnatuolista käsin? Taannoisella diasporareissullani törmäsin tämmöiseen minua kovin hämmentäneeseen tilanteeseen. Komea ääni sillä paimenella kyllä oli, ei siinä mitään.
On ortodokseillakin kevyitä hengellisiä lauluja. Kaikilla ortodoksisilla kansoilla on hengellisiä kansanlauluja. Meillä Suomen ortodoksisessa kirkossakin on niitä kokonainen “Vaeltajan lauluja”-niminen laulukirja. Hengellisiä lauluja ei kuitenkaan lauleta jumalanpalveluksissa, vaan esim kerhoissa ja muissa vapaamuotoisissa tilaisuuksissa. Kirkossa lauletaan vain kirkkolauluja.
1 tykkäys
Ei se ole. Jotkut papit laulavat virsiä, mutta useimmat eivät. Eikä heidän kuuluisi.Virret ovat seurakunnan vastausta. (Vai oliko kyseessä joku lauluesitys? Kaikenlaista toki on, kun halutaan olla persoonallisia.)
Ei se yleistä ole, mutta ei siinä ongelmaakaan ole. Miksi olisi?
Se voi viestinnällisesti olla ihan upea juttu.
No tämä pastori muisteli saarnassaan jotakuta edesmennyttä läheistään vähän tunteikkaasti mutta ei onneksi tavalla, joka olisi mennyt jo sentimenton puolelle. Siinä yhteydessä hän lauloi säkeitä lapsuudessaan oppimistaan virsistä, jotka jollain lailla liittyivät tähän edesmenneeseen. Kokemus oli siis outo, mutta, kuten todettua, kyllä se mies laulaa osasi.
Minusta ns. kevyillä hengellisillä lauluilla on paikkansa. Pelatusarmeija aikoinaan kysyi, miksi perkeleellä pitäisi olla yksinoikeus vetävään musiikkiin. Vaikka itse pidän monia lauluja banaaleina tai huonoiuna, en silti voi olla tuomitsemassa niitä.
Mutta eipä ortodoksinen kirkkolaulukaan ole mitään alkuseurakunnalta perittyä. On uutta ja vanhaa. On sellaistakin, mikä on selkeästi “sentimentaalista”. Meidän arviomme ovat aina vissisti sidottuja tottumukseen.
Onko tuo mainitemasi laulukirja arkkipiispa Paavalin toimittama ja onko sitä saatavilla jostain? Hobby on keräillä hengellisiä laulukirjoja. Tuon hankkisin mielelläni. (Unelma olisi löytää isä Hartwijkin vanha Cantemus-kokoelma, sen olen nähnyt vain vanhan kouluni kirjastossa eikä sitä löydy mistään. Puhumattakaan siinä mainitusta säestyskirjasta…)
No, se menee sinne saarnaajan vapauden puolelle. Kai teilläkin joskus on outoja juttuja saarnassa?
Mitä vikaa on sentimentossa?
1 tykkäys
Taisi olla Cliff Richard, joka teki samansisältöisen (biisin) laulun aiheesta ?
1 tykkäys
Kiistän kategorisesti, että meillä olisi koskaan mitään outoja juttuja saarnassa. Tai missään muuallakaan. Period. 
3 tykkäystä
OK. Eli allekirjoitat kaiken, mitä on missä ja milloin vaan sanottu tai tehty teidän kirkossanne. Pitääpä panna mieleen.
Tämän sanoi aikoinaan Martti Luther, kun yhden virren sävelenä oli kansan tuntema laulu “sydämeni halajaa kaunista neitoa”.
Oikeassa hän oli, kuten niin mmnessa muussakin…
1 tykkäys
Koraaliaarteestomme on tulvillaan senaikaisia maallisia lauluja. Enkeli taivaan on mukaelma maallisesta laulusta tekstiltään, sen sävelmän Luther korvasi myöhemmin toisella.
Kyllä! Piirileikki, tai oikeastaan kai näytelmä, jonka alkuperäisessä tekstissä oli kai joku varsin maallinen sankari, joka tulee paikalle tyyliin “nytpäs kerron teille hauskan tarinan”… Tästä Luther sai idean muokata pienen joulukuvaelman, jossa enkeli on tuo seremoniamestari. Perheen lapset saivat sitten rooleja itselleen.
Jotenkin tähän tyyliin E.Huovinen kirjassaan taitaa kertoa.
Tämä tietysti suhteuttaa asian. Iloitse morsian on sma sävel, jolla laulettiin laulua O Venus und dein Kind. Matteuspassion koraaleille löytyy maalliset vastineensa. Monilla hengellisillä kansansävelmillä on omat tanssikappaleensa taustalla. Ja eipä hengellisiä kansantoisintojakaan hyväksytty, kun niitä vuosisadanvahteessa Krohn, Klemetti ja kumppanit yrittivät tuoda kirkkoveisuiksi. Ja nykyään ainakin minulle ne ovat niitä luterilaisia virsiä par example.
Mutta ei ihan voi lähteä siitäkään, että mikä vain käy.
1 tykkäys
Juuri näin on kuin veli todistaa.