”Minä jätin sinut Kreetaan sitä varten, että järjestäisit, mitä vielä jäi järjestämättä, ja että asettaisit, niinkuin minä sinulle määräsin, joka kaupunkiin vanhimmat” (Tiit.1:5).
Tuosta kai siis voidaan saada oikeutus piispan viralle.
Monenlaisista eri kohdista niitä perusteluita saa. Itse en ole koskaan ollut mikään dicta probantia -mies.
[quote=“Silvanus, post:17, topic:1316”]
Sen sijaan paavi ei ole presbyteeri, vaan piispa.[/quote]
Taitaa mennä off-topiciksi, mutta miksi ihmeessä ajattelet näin? Katolisessa teologiassa paavi on sakramentaalisesti ihan sama kuin kuka tahansa piispa.
[quote=“Aramis, post:19, topic:1316”]
Askolan kastamisia ihmisiäkään tuskin rupeaa kukaan luterilainen kastamaan uudestaan. Kun ne ovat päteviä, niin miksei myös vihkimyksesi?[/quote]
Kasteen pätevyyteen ei taideta missään edellyttää piispaa kastajaksi, itse asiassa ei edes pappia. Pappisvihkimys on sakramenttina (tai mitä se nyt luterilaisuudessa onkaan) aika erilainen, koska sen jakaa aina piispa. Siinä mielessä tuo päättely ei ole oikea.
Kirjoitin väärin. Korjaan myöhemmin.
1 tykkäys
[quote=“Max, post:24, topic:1316”]
Eikö se niin mene, että jos tehdään terminologinen erottelu niin:
- Diakoni - presbyteeri - piispa: kolme eri virkaa.
- Presbyteerit ja piispat ovat molemmat pappeja (sacerdos): yksi virka.
- Paavius ei ole ensimmäisen eikä toisen luettelon mukainen virka, vaan erillinen johtamisen virka; suhteessa virkaan 1 paavi ei ole presbyteeri vaan piispa, ja suhteessa virkaan 2 paavi on pappi (sacerdos).
Ehkä vähän turhaa erottelujen tekemistä tuossa on.
On yksi pappeuden sakramentti, jossa on kolme astetta: diakoni, pappi (presbyteeri) ja piispa. Jokainen aste on jotain enemmän kuin edellinen, eikä siinä mielessä voi sanoa, että piispa lakkaisi olemasta pappi seuraavan vihkimyksen saadessaan. Paavin virka taas on itse asiassa Rooman piispan virka. Siksi minusta on hassua sanoa, ettei paavi olisi pappi - onhan hän.
1 tykkäys
Se on ainakin hyvin keskiaikaista erottelua.
Eäh. Siis piispa lakkaa olemasta presbyteeri. Piispa ei kuitenkaan lakkaa olemasta pappi.
The Christian law also has necessarily its priesthood to carry out the Divine service, the principal act of which is the Eucharistic Sacrifice, the figure and renewal of that of Calvary. This priesthood has two degrees: the first, total and complete, the second an incomplete participation of the first. The first belongs to the bishop. The bishop is truly a priest (sacerdos), and even a high-priest; he has chief control of the Divine worship (sacrorum antistes), is the president of liturgical meetings; he has the fullness of the priesthood, and administers all the sacraments. The second degree belongs to the priest (presbyter), who is also a sacerdos, but of the second rank (“secundi sacerdotes” Innocent I ad Eugub.); by his priestly ordination he receives the power to offer sacrifice (i.e. to celebrate the Eucharist), to forgive sins, to bless, to preach, to sanctify, and in a word to fulfil the non-reserved liturgical duties or priestly functions. In the exercise of these functions, however, he is subject to the authority of the bishop to whom he has promised canonical obedience; in certain cases even he requires not only authorization, but real jurisdiction, particularly to forgive sins and to take care of souls. Moreover, certain acts of the sacerdotal power, affecting the society of which the bishop is the head, are reserved to the latter — e.g. confirmation, the final rite of Christian initiation, ordination, by which the ranks of the clergy are recruited, and the solemn consecration of new temples to God. Sacerdotal powers are conferred on priests by priestly ordination, and it is this ordination which puts them in the highest rank of the hierarchy after the bishop.