Tämä on minusta hyvä kanta. Maan päällä ei ole näkymätöntä kirkkoa, koska se on taivaassa, missä siihen kuuluvat näkymättömät olennot asuvat.
Olen tosin vielä sitäkin mieltä, että myös kirkon ulkopuolella voi olla hengellisesti eläviä ja kuolleita. Extra ecclesiam nulla salus ei tarkoita kirkon muodollista, ei edes kasteeseen perustuvaa mystistä jäsenyyttä, vaan se tarkoittaa armonvälineluonnetta.
Minusta ongelma perinteisessä protestanttisessa ekklesiologiassa on se, että pelastus ja kirkon jäsenyys kytketään em. p. Cyprianuksen lausuman suoran ja ymmärtämättömän luennan mukaisesti. Siis: se, joka pelastuu, on pelastuvien yhteisön jäsen. Ongelma tässä on eskatologisen todellisuuden soveltaminen presenttiseen tilaan – siis se, että tulevaisuudessa pelastuvien perusteella määritellään nyt vallitseva joukko. On tiettyjä perusteita, joilla voidaan tehdä positiivisia (ei kuitenkaan negatiivisia) väitteitä niistä, jotka tulevat pelastumaan. Esimerkiksi se, joka “uskoo ja huutaa avukseen Herran nimeä, pelastuu”. Mutta siitä, että joku on (viimeisenä päivänä) pelastuvien joukossa ei tarkoita sitä, että hän olisi nyt kirkon jäsen. Tämä on minusta protestanttisen kirkko-opin perusongelma: pelastusopin eli soteriologian ja kirkko-opin liian tiukka yhteen sitominen.
Tässä ajattelussa kirkosta tulee jonkinlainen täydellisten yhteisö, johon kuuluminen on itse asiassa merkki jo toteutuneesta pelastuksesta. Sitä kirkko ei ole. Kirkko on sakramentti. Tällä tarkoitan sitä, että kirkko kantaa jatkuvasti evankeliumia sen monissa muodoissa, rukouksen palveluvirkaa ja kaikkia muita asioita, joiden kautta Jumala jatkuvasti pelastaa. Sellainen opetus, jonka mukaan “vain ja ainoastaan ne, jotka todella uskovat ja ovat synnittömiä, kuuluvat kirkkoon”, on siten sellaista täydellisten etiikkaan perustuvaa mahdottomuuden ekklesiologiaa, joka takertuu armonvälineiden tulokseen, eikä siihen, että niitä on jatkuvasti käytettävä.