Pohdittavaa täksi päiväksi, jonka on tarkoitus laittaa ajattelemaan. Ajatteletko, että olet kävelevä auktoriteetti ilman epäilyä, että voit erehtyä monessakin kohtaa? Ja omistat totuuden ikäänkuin omasta takaa, koska olet niin oikeassa ja niin paljon asiaa tutkinut? Vai onko Raamattu sinulle auktoriteetti tai jokin muu? Tai ajatteletko, että olet raamatunselittäjänä auktoriteetti muille eli sinulla on totuus hallussasi ja et erehdy? Vai ajatteletko, että voit erehtyä monessa kohtaa Raamatun ymmärryksessä? Jos uskot, että Raamattu on täydellisen erehtymätön, niin vedätkö siitä johtopäätöksen, että se erehtymättömyys ikäänkuin siirtyy sinun ominaisuudeksesi? Vai menetkö siihen äärilaitaan, että ihmisen Raamatun ymmärrys on niin vajavaista, että oikein mistään ei voi olla varma? Hyvä pohtia näitäkin, että miten ihmiset kohtaamme.
Mainittakoon vielä perinteiset uskonopin lähteet, joista voi myös tässä yhteydessä keskustella eli Raamattu, järki, traditio ja uskonnollinen kokemus.
Mitä tähän itse vastaisin? Kyllä on niin käynyt, että olen välillä jutellut jonkun asian suhteen ikäänkuin liian varmana, mutta kun olen asiaa tarkemmin ajatellut, niin ei sitä sitten olekaan niin varma.
Eiköhän se kaikilla protestanteilla mene niin, että yrittää epätoivoisesti saada tolkkua Raamatusta ja sitten joko pakottaa muut samaan näkemykseen tai sitten on leppoisampi lähestymistapa eli esim. kertoo vain mihin näkemykseen päätyi ja miksi.
En siis ole auktoriteetti. Käytän kaikkia perinteisiä teologian lähteitä: Raamattua, järkeä, traditiota ja uskonnollista kokemusta ja koitan niiden perusteella päätyä oikeaan ja hyvin perusteluun näkemykseen. Joskus jonkin kysymyksen suhteen valitsen vain epäilijän kannan, jos menee liian vaikeaksi.
Raamattu on minulle uskon ja moraalin ylin ohje. Se on oikeassa, vaikka sydämeni, traditio tai uskonnollinen kokemus sanoisi muuta. Korostan silti, että omaa järkeä saa ja pitää käyttää.
Se pitää varmaan sitten kutsua lapsille On aivan luonnollista ja väistämätöntä, että lapset pitävät vanhempiaan auktoriteettina - niin valtavan suurena, että joillakuilla menee koko aikuisikä sitä vastaan kapinoidessa.
Joillekin kristityille tosiaan käsitys miehestä perheen päänä tarkoittaa sitä, että mies on jonkinlainen hengellinen auktoriteetti perheelleen. Meillä kun edustetaan eri kirkkokuntia, ei tällainen malli missään tapauksessa tulisi kysymykseen. Vaikka kirkkokuntatilanne jossain vaiheessa muuttuisikin, en silti osaa nähdä miehen auktoriteettiasemaa järkevänä, koska mulla nyt vaan sattuu olemaan enemmän tietämystä monista teologisista kysymyksistä (vaikka en mikään superekspertti olekaan). Mää nyt en ylipäätään hirveästi kannata mitään perheenpääteologiaa, mutta vaikka sitä kannattaisikin, ei se voi tarkoittaa sitä, että ihmisen pitää vain sukupuolensa perusteella ottaa päävastuu asiasta, josta toinen on paremmin perillä. (Tulipa mammuttilause!)
Olin jossain vaiheessa jonkinlainen auktoriteettihahmo nuoremmille sisaruksilleni. Toivottavasti en ole enää. Olemme kaikki jo aikuisia. Välillä sai hieman varoa, ettei kovin jyrkästi sano mistään asiasta, koska ottivat minun sanomiset niin kovin tosissaan. Hieman oli mukana myös sellaista, että sisarukset esittelevät asioitaan ja saavutuksiaan minulle niin kuin ehkä esiteltäisiin vanhemmalle - odottaen jonkinlaista hyväksyntää. Tähän vaikutti luultavasti se, että olen vanhin ja isämme kuoli juuri, kun olin täysi-ikäistymässä. Varmaan muissakin perheissä vanhemmat sisarukset vahtivat nuorempia ja täysi-ikäiset sisarukset kyyditsevät autolla pienempiä harrastuksiin jne, mutta kun perheessä on myös kaksi vanhempaa, niin isosiskolle tai -veljelle ei tule niin paljon sellaista perheen aikuisen roolia.
Hengellisistä auktoriteeteistä:
Luultavasti olen ollut joissain yhteyksissä hengellinen auktoriteetti. Opettajan asemahan on ainakin jonkinlainen auktoriteettiasema, joten jopa ihan ripari-isosella voidaan katsoa olevan jonkinlaista auktoriteettia suhteessa nuoriin, joita hän ohjaa. Ei tietenkään kovin voimakasta eikä kiistatonta auktoriteettia, mutta jonkinlaista kuitenkin.
Mietin auktoriteettia ihan Wikipedian määritelmän kautta:
Sisaruksiini minulla oli auktoriteettinen suhde kai lähinnä aseman (vanhin) ja persoonani vuoksi. Jossain raamattupiireissä auktoriteettiasema saattaa tulla enemmän sen vuoksi, että tiedän enemmän kuin muut ja siksi olen piirin vetäjä. Enemmän kyllä pidän sellaisista raamiksista, joissa olen tiedollisesti suunnilleen saman tasoisten ja uskossaan jo kasvaneiden kanssa, eli tilanteissa, joissa minun ei tarvitse vain opettaa nuorempiani, vaan yhdessä pohditaan jotain kohtaa.
Avioliitossani pyrin kunnioittamaan miestäni hengellisenä johtajana. Tämä ei perustu miehen tietoihin hengellisistä asioista vaan asemaan aviomiehenä ja siihen mitä Raamattussa on kerrottu tuosta asemasta. Ainakin tähän tahdon pyrkiä, vaikka puolentoista kuukauden avioliittokokemuksella ei vielä voi hurjasti kehuskella, että kuinka on osannut vaimona olla kuuliainen miehelleen.
Toki miehen persoona myös vaikuttaa siihen, että häntä on helpompi pitää auktoriteettina. Hän on luotettava ja osaa tehdä päätöksiä. Pidän häntä itselleni esimerkillisenä monessa asiassa ja etenkin hengellisissä asioissa (esim. kuinka ja miten paljon hän rukoilee ja lukee Raamattua, kuinka hän suhtautuu lukemaansa ja kuulemaansa, miten hän suhtautuu seurakunnan toimintaan osallistumiseen ja muihin uskoviin … ). Tiedollisesti minä olen vahvempi jo ihan siksikin, koska mies on ollut vasta pari vuotta uskossa ja itse olen ollut useampia vuosia. Suoraan ei tietenkään voi verrata asioita pelkästään vuosissa. Mies on minua kiinnostuneempi lukemaan ja ottamaan asioista selvää, vaikka en itsekään ole kovin passiivinen asioiden suhteen.
Minulle ei ole koskaan miehen kanssa tullut sellaista oloa, että minun pitäisi opettaa nuorempaani, vaikka olen kyllä hänelle avuksi tiedoillani. Opiskelijatoiminnassa, jossa vedin raamiksia tuli välillä sellainen olo, että on aika vaikeaa löytää puolisoa, kun suurin osa ympärillä olevista miehista tuntui suunnilleen pikkuveljiltä. Toki ovat osa sen verran nuorempiakin kuin minä, mutta vielä enemmän tuo luultavasti johtui jonkilaisesta opettaja-asemastani.
On aivan luonnollista ja väistämätöntä, että lapset pitävät vanhempiaan auktoriteettina - niin valtavan suurena, että joillakuilla menee koko aikuisikä sitä vastaan kapinoidessa.