Oman syntisyyden kohtaaminen

Usko
, , ,
1

Lainaus lähteestä:
http://www.kolumbus.fi/rov.o.peltola/evas/ev47.htm

  1. viikko (marraskuu)
    MIKSI TARVITSEN VAPAHTAJAA?

Monen mielestä on kyllästymiseen asti opetettu totuutta ihmisen syntisyydestä. On ollut masentava kokemus tajuta, että monet uskovan nimeä kantavat eivät tahdo todella sielunsa pohjiin asti tulla pysäytetyksi tämän totuuden eteen. Jotakin järkyttävän pinnallista on meidän uskonelämässämme. Tulee vihaisia vastalauseita: “Aina sinä puhut synnistä. Kyllä me sen muutenkin tiedämme!”

Tuskaisena olen kuitenkin nähnyt, etteivät useimmat uskovat alkuunkaan todella tiedä, mitä synti on. Emme ole joutuneet järkytetyiksi syntisyydestämme Jumalan edessä. Elämrme uskovina salaisen itsevanhurskauden sokaisemina: kuvittelernme olevamme syntisiä ja kaipaavamme armoa. Mutta sydämen kivikova pohja on aivan särkymätön, emmekä koskaan ole todella säikähtäneet Jumalan pyhyyttä. Synti on meille sittenkin enemmän ulkonaisia, näkyviä tahroja, tekosyntejä, sanasyntejä, mielenlaatusyntejä kuin koko olemuksemme pohjatonta ja järkyttävää kapinaa ja vihamielisyyttä Jumalaa vastaan.

Minulle ainakin on ollut ankara läksy oppia, että tämä turmelus seuraa uskovaa halki koko hänen elämänsä. Siitä ei koskaan tule loppua. Tiedän toki, että moni ystävä ei hyväksy tätä totuutta.

Toinen asia, jota olen yrittänyt korostaa, on uskonvanhurskaus tai Jumalan armo Kristuksessa Jeesuksessa. Puhuessani edellisestä totuudesta en ehkä monen mielestä tarpeeksi selvästi ole tuonut esille jälkimmäistä. Myönnän kyllä, etten aikaisemmin oikein uskaltanut puhua Jumalan armosta, Tunsin, että jollei Pyhä Henki saa todella kirkastaa syntiämme synniksi, puhe armosta on vain ihmisen antamaa lohdutusta, jonka avulla jälleen taitavasti vältämme katumuksen ja vedämme armon irstaisuuteemme eli omavanhurskauteemme.

Olen ajatellut, että ellei laki saa meidän uskovien suuta tukituksi ja todella syyllisiksi Jumalan edessä, ei myöskään evankeliumi meille maistu eikä se pääse meitä todella parantamaan.

Näitä asioita kerran pohtiessani sattui silmiini E.V. Pakkalan hartauskirjasta seuraava katkelma: "Oli aika elämässäni, jolloin uskoin, että kristityn ihmisen tie vie Golgatan taa uusiin, suuriin, ihmeellisiin pääsiäiskokemuksiin jo tässa maailmassa ja täällä ajassa - tällä puolen kuoleman linjan. Mutta vähitellen olen alkanut ymmärtää, ettei Kristuksen seuraamisessa ole mitään tietä Golgatan taa Olen alkanut uskoa, että oikea todellinen, pääsiäinen on meille koittava vasta kuokman virran toisella puolella. "

Oleellisinta, tärkeintä uskonelämässä on näin yhä syvenevä synnin ja armon tunto. Jotka tästä ytimestä lähtevät pois etsiäkseen jotain korkeampaa, menevät harhaan. Pyhän Hengen täyteys on ytimeltään yhä syvenevää synnin ja armon tuntoa loppuun asti samalla aikaa vanhurskaaksi ja syntiseksi. Juurtuminen, kasvaminen ja syveneminen on juuri tämän herkistyvän synnin tunnon keskellä tapahthvaa kasvua meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen armossa ja tuntemisessa .

On henkeäsalpaavan riemullista, kun tämä kaikki alkaa todella kirkastua omalle kohdalle. Mikään ei ole enää minun varassani, vaan kaikki, aivan kaikki on Vapahtajan rakkauden ja armon varassa. Mitä heikommaksi ja syntisemmäksi tulen omissa silmissäni, mitä kuolleemmaksi ja tylsemmäksi tunnen sisimpäni, sitä lapsenomaisemmin kaikkea järkeä ja tunnettani uhmaten saan turvautua ja huutaa avukseni Jeesuksen armoa. Syntien anteeksiantamuksessa on todellakin joka hetki elämä ja autuus.

Oletko samaa mieltä? Ajatuksia?

2 tykkäystä
2

Kyllä mua ainakin tämä rovastin kirjoitus puhuttelee enkä lähde sitä kiistämään.

“lihan mieli on vihollisuus Jumalaa vastaan” (Room. 8:7)

Toki kun tämä Olavin kirjoitus kuvaa sitä, mitä synti pahimmillaan on, niin asiaa voidaan myös vastakkaisesta näkökulmasta kuvailla, että mitä rakkaus Jumalaa kohtaan kauneimmillaan on.

3

Körttinä voi hyvin yhtyä Olavin (tähänkin) pohdintaan, vaikka tämä evankelikaali onkin, joskin tuntee myös herännäisyyden paremmin kuin moni körtti. Herännäisyyden ja evankelisuuden juuri on kuitenkin sama, ero opissa löytyy Ruotsalaisen / Hedbergin pelastusjärjestyksestä, eikä ole sinänsä suuri; körteillä ei ole evankelisista poiketen pelastusvarmuutta, ja siksi sanotaankin, että körttien Jumalalla on vain päivän vanhoja lapsia.

Tästä Paavo Ruotsalainen olisi ehkä käyttänyt termiä “Kristuksen sisällinen tunto” (jonka puuttuessa puuttuu kaikki), armoistuimen eteen on mentävä pyhänä ja pahana, syntisenä ja vanhurskaana, ja etenkin hitaana ja penseänä “armoa nälkimään” maallisen taipaleen loppuun saakka.
Ihmisen syntisyys on, jos pohjamutiin mennään, melko musta juttu, eikä siitä loppua tule, ja tästä syystä sekä evankelikaaleilla että körteillä on tapana mieluummin “katsella Kristusta”, eli armahtajaa, kuin penkoa tunkiota. Toki syntisyyttä unohtamatta, mutta uskon, että tuo Olavin tarkoittama syvempi syntisyyden ymmärrys kuitenkin tulee tietoisuuteen vasta armon myötä, ilman armoa todellinen omakuva olisi ihmiselle helposti kestämätön. Armon läpi kelvottomuuttaan voi tarkastella sovitettuna asiana, joka kuitenkin ihmisessä säilyy kuolemaan saakka. Eli synnin ja armon kautta päädytään myös rakkauteen ja kiitollisuuteen.

Roseniuksella oli aikoinaan seinällään maalaus ristiinnaulitusta verholla peitettynä, ja kun tämä halusi konkretisoida yksin tai ystävänsä kanssa “Kristuksen katselemista”, avattiin verho toviksi.
Heränneen maallikkosaarnaaja Aky Rädyn tyyli oli kansanomaisempi; “Katot vuan Jeesukseen niinkun suoroo lautoo myöten”.

Olavin sivulta kopsattu Paavon aatoksista, linkki sivulle alla;

“Kun hän varoittaa harhautuneesta uskosta, hän erityisesti varoittaa silloin uskovia kadottamasta hengen köyhyytä ja syntiviheliäisyyden tuntoa. Vasta tällainen tunto pakottaa vilpitömästi etsimään Kristuksen sisällistä ja elävää tuntoa. ”He eivät tahdokkaan tietää tarpeesta uudistua uskon vanhurskauteen, taikka syntein anteeksi saamiseen uudistetulla synnin viheliäisyyden tunnolla.” ”He harjoittavat kiivaasti jumalisuutta, vielä niinkuin kihlauksenki päivinä, mutta ilman Kristukseta, joka tapahtuu tällä tavalla: heillä ei ole ymmärrystä nöyrällä sydämellä hengen köyhyydessä totisen kilvoituksen kautta etsiä Kristuksen sisällistä ja elävätä tuntoa, vaan he tekevät niistä armoliikutuksista, jotka heillä vielä ovat jälellä, itsellensä Kristuksen” (Ruotsalaisen kirjeet, 88).”

http://www.kolumbus.fi/rov.o.peltola/teemat/PaavoRuotsalainen.htm

1 tykkäys
4

Bo Giertz määrittelee kirjassaan Uskon ABC perisynnin sanoin “itsekäs ja Jumalalle vihamielinen perusviettymys”. Tuota itsekkyyttä voi myös kuvailla sanoilla itsekäs hitaus ja omanvoitonpyynti.

5

Mitä synti sinun mielestäsi on syvimmiltään ellei tuo mistä rovasti aloituksen lainauksessa puhuu?

6

Lue Raamatusta kymmenen käskyä ja sen lisäksi jostakin selitykset niihin. Ja sitten mieti miten koko maailmassa niitä noudatetaan. Jopa näin yksinkertaisella menetelmällä saamme nopeasti näkökulman siihen mitä synnin syvyys on. Näinkään yksinkertaista asiaa jotkut eivät välttämättä tule ajatelleeksi.

1 tykkäys
7

“Synti on meille sittenkin enemmän ulkonaisia, näkyviä tahroja, tekosyntejä, sanasyntejä, mielenlaatusyntejä kuin koko olemuksemme pohjatonta ja järkyttävää kapinaa ja vihamielisyyttä Jumalaa vastaan. Minulle ainakin on ollut ankara läksy oppia, että tämä turmelus seuraa uskovaa halki koko hänen elämänsä. Siitä ei koskaan tule loppua. Tiedän toki, että moni ystävä ei hyväksy tätä totuutta.”

Kyllä tuo paikkansa pitää. Hyväksyn tämän totuuden, vaikka moni kristitty ei sitä hyväksy. Siksi tarvitsen Vapahtajaa.