Onko iankaikkisuus päättymätöntä aikaa?

No siis monessakin. Elia meni tulivaunuilla taivaaseen, Jeesuksen taivaaseenastuminen ja uskovat “temmataan” pilviin… Ilmestyskirjassa taas taivaasta sanotaan “ettei ole enää oleva aikaa.”

Samoin ettei ole aurinkoa ja kuuta, jotka säätelevät aikaa. Ennen luomista ei ollut aikaa eikä sitä ole enää uuden luomisen jälkeenkään. On iankaikkisuus, jossa Jumala, ajaton, on kaikki kaikessa.

Kaksi ensimmäistä ei vastaa kysymykseen, kolmannesta (Ilm.) saanko tarkan kohdan?

Ps. oisko mahdotonta lainata tekstiä, johon vastaa, että tiedettäisiin mistä puhutaan?

Kyllähän aikaa voidaan mitata ja aikaa voi olla ilman aurinkoa ja kuuta. Minäkin ajattelen, että ennen luomista ei ollut aikaa, mutta ongelmallinen on tuo väite, että uuden luomisen jälkeenkään ei olisi aikaa, kun siellä kuitenkin on luotuja ruumiillisia olentoja.

Tässä mainittiin kohta siitä ettei ole enää aikaa.

http://www.einoniemi.fi/media/tiedostot/uusi_kansio/aikaa-ei-enaa-ole4.pdf

Mutta huomasinkin että uudessa käännöksessä se onkin “aika on lopussa”. Kumpi nyt sitten on oikea? Mutta ikuisuus ei liene kuitenkaan ikuisesti jatkuvaa aikaa…?

[quote=“Verity, post:11, topic:865, full:true”]
Mutta huomasinkin että uudessa käännöksessä se onkin “aika on lopussa”. Kumpi nyt sitten on oikea?[/quote]

Olisi hyvin vaikeaa tulkita alkutekstin ilmauksen χρόνος οὐκέτι ἔσται (ei ole aikaa) tarkoittavan, että aika katoaisi, koska virke jatkuu “vaan niinä päivinä kun …” (ἀλλ᾽ ἐν ταῖς ἡμέραις τῆς …) Merkityksen täytyy siis olla samankaltainen kuin suomen kielen ilmauksessa “nyt ei ole aikaa jahkailuun”. Vrt. esim. NRSV: “There will be no more delay …”

Edit: raamatunkohta on siis Ilm. 10:6. Olisi kiva jos nämä laitettaisiin aina näkyviin, niin ei tarvitse klikkailla jotain epämääräisiä linkkejä.

“Ikuisuus” ennen maailman luomista voidaan ajatella ajattomaksi, jos ajatellaan että aika on materiaaliseen todellisuuteen liittyvä asia. “Ikuisuus” viimeisen tuomion jälkeen ei sitten ehkä olekaan ajateltavissa ihan samalla tavalla.

3 tykkäystä

Jumala on ajattomuudessa. Onko Jumala sitten ajallinen olento tulevaisessa maailmassa? Minusta tämä sinun mallisi vaikuttaa melkoisen ongelmalliselta.

Jumala ei ole ajallinen olento tulevaisessa maailmassa. Problem solved.

1 tykkäys

Mutta kun me saamme olla Jumalan luona. Siis ajattomuudessa. Tulevaisessa maaimassa ei ole nykyisen mailman sääntöjä sellaisenaan. Esimerkiksi ihmiset eivät vanhene. Sinun mallissasi ihmiset vanhenisivat koko ajan. Olisivat miljardivuotisia lopuksi. Eikö tämä ole aika mieletön oletus?

Eikö esim Jeesuskin ihmisenä ollessaan ollut koko ajan Jumalan yhteydessä ja silti myös ajassa? Sellainen on siis ihan mahdollista. Enkä nyt heti keksi, mikä olisi periaatteellinen ongelma siinä, että joku ihminen olisi miljardi vuotta vanha.

1 tykkäys

Jeesus oli maanpäällä, kun oli maanpäällä. Jeesus on tietysti ihminen nytkin, mutta olemassa sekä Isän oikealla puolella, mutta myös jokaisella alttarilla ruumiinsa puolesta ja edelleen asuu uskovissa. Mutta Isän oikealla puolella istuessaan Jeesus ei ole ajassa, luulisin.

Tulevaisessa maailmassa ihmiset ovat noin 30-vuotiaita. Joten he eivät ikäänny. Miten he voisivat silloin olla miljardivuotisia?

Aika tulee havaittavaksi muutoksessa tilassa tai avaruudessa. Jos aikaa ei ylösnousemusruumissa elävällä ole, hän ei voi liikkua kehollaan (ei voi nähdä esim. sormiensa liikettä tai ei edes voi liikuttaa niitä) ja nähdä silmillään mitään muutosta tilassa (esim. lehtien liikettä puissa, kun tuuli niitä liikuttaa). Ylösnousemusruumiissa elävä, joka eläisi kuitenkin (ristiriitaisesti) ajattomuudessa, ei voisi myöskään esim. laskea mielessään, sillä sekin edellyttää aikaa.

1 tykkäys

Ensinnäkin, mihin tuo “ovat noin 30-vuotiaita” perustuu? Toisekseen, jos ei tapahdu rappeutumista, miljardivuotias ihminen lienee fyysisesti noin nykyisen parikymppisen kaltainen, tietysti ilman mitään vaivoja yms. En tarkoita, että ylösnousemusruumis olisi nykyisen kaltainen tai että ylösnousemuksessa ihminen olisi täysin nykyisen kaltainen, vaan että ajan olemassaoloon ja ajan kulumiseen ei minusta liity mitään tuollaisia ongelmia, joita sinä siinä näet.

21 viestiä siirrettiin uuteen ketjuun: Kristuksen ylösnousemusruumiin ikä ja hahmo

Kirjoitin tämän toiseen ketjuunkin, mutta se sopinee erityisesti tähän:

Luther kuvaa hienosti tätä asiaa. Hän sanoo esim. Hebrealaiskirjeen sanoihin “sinä olet minun Poikani, tänä päivänä minä sinut synnytin,” että tuo “tänä päivänä” kuvaa ikuisuutta, mihin on helppo yhtyä. Niinpä tässäkin, niin oletan ikuisuuden ja ajan kohtaamisessa tapahtuu jumalallisen ja inhimillisen kohtaaminen. Tätä taustaa vasten ei ole kovin vaikea ajatella miten aika ja ikuisuus nivoutuvat toisiinsa.

1 tykkäys

Pohdin aihetta vuosi sitten. Silloin lähestyin käsitettä ikuisuus näin. Pahoittelen, tämä on englamniksi:

Ikuisuus - eternity

The main definition: eternity as being without an end, a limit.

1.Divine eternity, as the eternity of God;
1.1. Transcendent eternity or eternity proper as God himself for himself; approaching a view of (timeless) eternalism, which would be in spatial terms correlated with infinity;
1.2. (Objectively) transcendental eternity as God himself for the world; properly described as omnitemporality; another mode of the eternity proper; God’s eternity as the source of time; God’s eternity as the measure of time; which in spatial terms correlates with ubiquity or omnipresence; this is the hinge between God and the world;
2. Immanent eternity as the divine gift of the world’s unendingness (except for the hinge point in new creation), synarchic with the world; which in spatial terms correlates with all places;
2.1. The dimensive nature of immanent eternity, which means that from within this immanent eternity, there appears nothing that is not immanent; the dimension of time appears as eternal:
2.2. Immanent eternity as duration, unending time; there can be seen two possible views on this, namely that there are two immanent eternities, namely this time and the new creation, but this fallen creation must “die” and be renewed; as such, this time simply appears to be eternal, but is not so (c.f. metaphorical eternity)
3. (Subjectively) transcendental eternity as the nunc aeternum of the (transcendental) subject; the constant now-ness of consciousness;
4. Metaphorical eternities, namely:
4.1. Such things which are said to be eternal simply because they last long, but are known to end; for example, ages;
4.2. Such things which are said to be eternal because their ending point is not yet known; for example, the covenant of the law was said to be eternal, but ended.

Aika - time

The main definition: time as the created liminality and sequential continuum of events; events are changes of objects in relation to themselves or to other things

  1. Time proper, which the ancients termed khronos, or the objective time; which consists of events (changes in a thing in its relation to itself or to others) that form a sequential continuum where different events have causality and purpose in relation to each other; to this continuum the B-series view of time is most properly applied;
    1.2. Internal time; the relation of a thing to itself;
    1.2. External time; the relation of a thing to others;
  2. Moment, which the ancients termed kairos, or the subjective time, which appears as a collection of events as defined and limited by a meaning given; to which the A-series view of time is most properly applied due to the nature of moments being conceived by the transcendental ego in the nunc aeternum;
    2.1. Subjective kairos, where the meaning of a time sequence is conceived by a single subject; this is either:
    2.1.1. the present moment, the constant nunc aeternum of the self;
    2.1.2. the past moment in memory, but even in memory the past moment is remembered by the current ego; we are present in our memories in our current selfhood;
    2.1.3. the future moment, where an expected future is ascribed a meaning, a hope, by the ego;
    2.2. Social kairos, where the meaning of a time sequence is socially construed, and which takes place either by history when it comes to past, social identity construction in the present and political hope in the future;
    2.3. Divine kairos, where the meaning of a time sequence is divinely defined, which especially applies to:
    2.3.1. past events of the salvation history, where the meaning was defined by God;
    2.3.2. to the present; in this age to the nunc aeternum which has been placed as the time of metanoia;
    2.3.3. to the future; God has decreed meaning for the age to come;
  3. Tenses of the subjective time, i.e. past, present, future;
    3.1. Present, which is the ‘now’;
    3.1.1. Proper present, which is the nunc aeternum of the subject’s consciousness, is not a “slice of time”, but an eternity that is the hinge-point between past and future;
    3.1.2. Metaphorical present, which means either:
    3.1.2.1. the distinct kairos, a meaningfulness that the present moment and the recent past and the anticipated future share;
    3.1.2.2. a sequence of time that is recent and reaches to present;
    3.1.2.3. meaning this age, however so defined;
    3.1.2. Past, which is properly called history, which is the continuum of events up to the reference point, ‘now’, is divided according to noumenon and fainomenon;
    3.1.2.1. Objective past or history proper, the whole continuum of time before a certain time;
    3.1.2.2. Narrative history, a collection of meaningful moments that are interlinked by purposes, so that the entire narration appears as meaningful; usually several histories are in mind, grouped between some key events; its special mode being scientific history, which requires sources for any claim to be made
    3.1.3. Future, as expected, hoped and worked towards:
    3.1.3.1. Mechanistic-deterministic, relational-probabilistic results of past or divinely decreed relations as coming towards the present;
    3.1.3.1.1. Predictions, either be based in mathematical models, or;
    3.1.3.1.2. Prophecy in narrow sense, a message concerning the future decreed by God, coming from God;
    3.1.3.2. The present going towards an unknown, growing into a fulness; thus a proper part of history; the unlimited potentiality of future as the bringer of God’s gifts of meaning and purpose
  4. Salvation history as the outpouring of meaningfulness into the whole continuum of time seen as oriented towards the divinely ordained purpose of new creation and transcendental meaningfulness; and which is further divided into; (further explained in the next figure)
    4.1. Created time; which is the distinction between meaning and purpose in the sequence of time;
    4.2. Fallen time; which is the separation of meaning and purpose in time;
    4.3. Reconciled time, which is the time as renewed by Christ’s victory;
    4.3.1. Redeemed time, which is is the call to meaning in a purposeful time;
    4.3.2. Sanctified time, which is the outpouring of meaning into purposeful time;
    4.3.3. Glorified time; glorification of time, which is the unification of meaning and purpose in time;
    4.4. New time, which is the same as glorified time;
  5. Metaphorical time, as time for ‘something’, meaning the supposed orientation towards that ‘something’ taking place in the near future, e.g. ‘time of war’; or also a limited sequence of the continuum, ‘age’;

Pelastushistorian jakautuminen

Figure 3. Fallen cosmos theory modes of time, or modes of salvation history as seen in relation to the concepts of meaning and purpose.

  1. Created time; the essential characteristics of time as objective and subjective; time as having both meaning and purpose, but them being distinct;
  2. Fallen time; the nature that time acquires due to the Fall; objective and subjective time, purpose and meaning become separated; we become unable to discover every moment as meaningful in relation to God, seeking only for a purpose, a functional telos to be fulfilled and to bring us pleasure;
  3. Reconciled time; namely what takes place due to Christ’s victory that renews the world;
    3.1. Redeemed time; time that has within itself the call to salvation, the call for discovering the meaningfulness of life through Christ;
    3.1.1. In relation to objective, time acquires a purpose beyond its natural, mechanistic-deterministic and even probabilistic-relational scope, a promise that there will be an objective time of Christ’s return;
    3.1.2. In relation to subjective, this time is a call for metanoia, which is a return of mind to God as the source of all meaning; this meaning is derived from God’s perfections, i.e. the properties God has in relation to the world, and culminates in the transcendental properties of Good, True and Beautiful; and it is not only the perfections we find meaning in, but rather in the trinitarian relationships into which we become inserted in through baptism in Christ,
    3.2. Sanctified time; time is used as the purposeful orientation towards meaning in God; for example, in the liturgy of hours when certain objective “hours” of day dedicated to prayer, which effectually constantly makes the ego to conceive of divine meaningfulness; a limited participation in the glorified time to come;
    3.3. Glorified time; time where the subjective and objective time are united so that they cannot be separated, taking the example from Christ’s resurrection body; glorification brings about the unification, where objective time bears meaning; e.g. the return of Christ is something that will take place in time, but which also will be a distinct meaningful moment with meaning different from the call to salvation present in this eternal moment.

Koko asia on paremmin muotoiltuna Google Docissa:

Jotta edellinen käsitteellinen jaotteluni käy selvemmäksi, selvennän vähän, millaista ajattelua vastaan olen sen laatinut. Se on rakennettu nimenomaisesti sellaista ajattelua “vastaan” (älkää ymmärtäkö väärin), jossa ajatellaan, että Jumala on ajallinen olento, tai jollakin tapaa ajatellaan, että Jumala ja ihminen voivat olla molemmat samassa dimensiivisessa ajassa, ja siis molemmat alisteisia jollekin korkeammalle (ajan ulottuvuudelle). Tämä on ensimmäinen, karkeampi virhe, jonka varsinainen virhe on siis Jumalan jonkinlainen ajallistaminen, lyhyesti sanottuna Jumalan laskeminen luoduksi ihmiseksi.

Toinen karkea virhe on tälle käänteinen: ihmisen korottaminen Jumalaksi. Tähän sorrutaan silloin, kun ajatellaan, että ihmiset tulevat osalliseksi Jumalan ehdottoman ajattomasta ikuisuudesta joko kuoleman jälkeen tai uuden luomisen jälkeen. Tällöin siis toisin sanottuna väitetään, että itse asiassa uudessa luomisessa ei ole mitään aikaa, vaan se on absoluuttisen ajaton.

Oma ajanteologinen ajatteluni nousee ehdottomasta erosta luodun ja Luomattoman välillä. Jumala on aina enemmän kuin ihminen, ja Jumalan ikuisuus on aina enemmän kuin ihmisen ikuisuus.

Lyhyesti sanottuna olen sitä mieltä, että tulevan maailman ajallisuus on sen kaltaista, että se on ajallista (t.s. siinä on seuraanto, yksi asia seuraa toista), mutta siinä ei ole päätöstä. Se ei ole absoluuttisen ikuinen, t.s. aluton ja loputon, vaan alullinen ja loputon. Jumalan ikuisuus sen sijaan on alutonta ja loputonta; Jumalan ikuisuus on sekä ehdottoman erossa maailmasta ja siten absoluuttisesti ajaton, mutta myös suhteessa maailmaan (koska Jumala on sen Luioja) ja siten koko maailman ajallisuuden perusta. Tästä ks. yllä olevan käsitteellisen viestini yritykset selvittää jumalallista ikuisuutta.

Tulevassa maailmassa on siis aika ja on myös paikka, vaikkakaan me emme ole ajan ja paikan kahlitsemia samalla tavalla kuin nyt. Silti me elämme ajassa myös tulevassa maailmassa, eikä meistä koskaan tule jumalalliseen olemukseen siinä määrin yhtyneitä, että kadottaisimme ajallisuutemme tai paikallisuutemme absoluuttisesti. Ajallisuus ja paikallisuus kuuluu ihmisyyden luonteeseen, koska ne ovat välttämättömiä materiaalisen luotuisuuden piirteitä.

3 tykkäystä

Katsoin sopivaksi, että Kristuksen ylösnousemusruumista koskeva keskustelu siirretään omaksi ketjukseen. Sen otsikkoa voi vielä muokata ja huomioida esim. meidän ylösnousemusruumiimme. Aihe oli sen verran omansa erotettuna tässä ketjussa olevasta ajanteologisesta keskustelusta - vaikka siihen liittyikin! - että katsoin paremmaksi sen erottaa.

Tämä vastaa melko lailla omaa käsitystäni asiasta. On aina mukava lukea systematisointeja, joissa ollaan samaa mieltä kuin mihin itse on epäsystemaattisesti päätynyt. Grazie tanto! Englantia en jaksanut vielä lukea.

1 tykkäys

Ikuisuus

Ikuisuuden käsite, joka perusmääritelmässään tarkoittaa päättymätöntä, voidaan jakaa seuraavasti:

  1. Jumalallinen ikuisuus, Jumalan ja vain Jumalan ikuisuus,
    1.1. joka on transsendenttista eli tuonpuoleista ikuisuutta; tämä vastaa ns. ajattoman eternalismin kantaa, jossa ikuisuus on siis ajattomuutta; tämä vastaa paikallisuuden suhteen infiniittisyyttä;
    1.2. ja joka no myös eli tuon- ja tämänpuoleisen rajalla olevaa ikuisuutta; tämä vastaa paikallisuuden suhteen omnipreesensiä eli ubikviteettia;

  2. (Objektiivinen) Immanentti ikuisuus, siis maailman sisäinen ikuisuus, joka on Jumalan lahja eli maailman päättymättömyys (vähintäänkin uuden luomisen jälkeen);
    2.1. Immanentti ikuisuus maailman dimensiivisena tilana; dimension sisältä katsottuna se ilmenee itselleen ikuisena, vaikka onkin tuonpuoleisen näkökulmasta rajallinen;
    2.2. immanentti ikuisuus maailman ikuisena jatkuvuutena; tässä kuitenkin huomioitava se, mitä edellä sanottu uudesta luomisesta ajan saranapisteenä

  3. Subjektiivinen ikuisuus, joka viittaa tietoisuuden jatkuvasti ja ikuisesti kokemaan nyt-hetkeen.

  4. Metaforinen ikuisuus, nimittäin
    4.1. Sellaiset asiat, jotka kestävät pitkään, mutta eivät oikeasti ole ikuisia,
    4.2. Sellaiset asiat, jotka kestävät pitkään ja joiden päättymiskohtaa ei vielä tunneta.

Tällä tavalla siis Jumala on itsessään ikuinen. Maailmakin on ikuinen, mutta vain suhteessa itseensä; sen sisältä katsoen se näyttää ikuiselta, niin aluttomalta kuin loputtomaltakin. Maailman sisäisesti maailman ikuisuus on ikuista.

Näen seuraavasti:

  • vain Jumala on jumalallisella tavalla eli ehdottomasti ikuinen
  • maailmassa maailmansisäisesti ikuista ovat esim. luonnonlait ja enkelit, jotka ovat olleet alusta asti ja ovat jatkuvasti sen jälkeen
  • on huomattava, että tässä dikotomiassa Jumala-maailma, taivas kuuluu maailmaan
  • maailmassa alkavasti ikuista ovat sielut, jotka Jumala luo, jotka ovat jatkuvasti niiden luomisen jälkeen (mikä tapahtuu nähdäkseni sikiämisessä)
  • maailmassa alkavasti ikuista on myös Kirkko, jota tuonelan portit eivät voita
  • ihminen kokee tietoisuutensa tietynlaisena ikuisuutena, joka liittyy minusta sielun ikuisuuteen; jokainen hetki on aina NYT, enkä koskaan ole tietoisesti äsken tai kohta, vaan aina nyt; tietoisuuden yritys olla äsken tai vielä, tai kohta tai sitten, on tietoisuuden harhaa ja lankeemusta olemisesta läsnä nyt; tähän liittyy Paavalin sana siitä, että niin kauan kuin “tänä päivänä” on voimassa, on mahdollisuus kääntyä, mikä voidaan ymmärtää niin, että niin kauan kuin tietoisuus on NYT, se voi kääntyä Jumalan puoleen

Aika

Perusmääritelmä, tapahtumien rajallisuus ja jatkumo/seuraanto, tapahtuma ollen muutos objektissa suhteessa siihen itseen tai toisiin

  1. Objektiivinen aika tai varsinainen aika, joka koostuu tapahtumista (eli muutoksista, kuten yllä sanottu), jossa muutokset ovat kausaalisessa suhteessa nitä seuraaviin, mihin soveltuu niin sanottu ajan B-sarjan näkemys;
    1.1. sisäinen aika, objektin muutos suhteessa itseensä
    1.2. ulkoinen aika, objekti suhteessa muihin (näistä ks. Journal of Analytical Theology, vol. 1)

  2. Hetki, josta olen käyttänyt termiä kairos, joka on myös subjektiivinen aika, jossa tietty kokoelma tapahtumia eli tietty jatkumo - ajanjakso - saa rajat ja merkityksen, joka näiden rajojen sisällä tapahtuneelle muutokselle annetaan; tähän sopii ajan A-sarjan aikanäkemys (näistä ks. Wikipedia )
    2.1. Subjektiivinen hetki,
    2.1.1. nyt-hetki, joka on sama kuin subjektiivinen ikuisuus
    2.1.2. mennyt hetki, joka on muistissa;
    2.1.3. tuleva hetki, jota toivotaan;
    2.2. Sosiaalinen hetki, jossa tietyn ajanjakson merkitys konstruoidaan sosiaalisesti (mennyt sosiaalinen hetki on historiaa, nykyinen sosiaalinen hetki on sosiaalinen identiteetti ja tuleva sosiaalinen hetki on politiikkaa)
    2.3. Jumalallinen hetki, jossa Jumala antaa ajanjaksoille määritelmiä
    2.3.1. pelastushistorian menneet tapahtumat, jotka ovat pelastuksen perusta;
    2.3.2. nyt-hetki, joka on Jumalan jatkuva kutsu kääntymykseen, “tänä päivänä”;
    2.3.3. tuleva, jossa Jumala toteuttaa toivon;

  3. Aikamuodot:
    3.1. Nykyhetki, nyt,
    3.1.1. Varsinainen nyt, joka on sama kuin subjektin ikuinen nyt-hetki, ei ole “viipale ajasta”, vaan ikuisuus-sarana, josta “aiemmin” ja “myöhemmin” riippuvat;
    3.1.2. Metaforinen nyt, joka on joko:
    3.1.2.1. tietty hetki, jonka merkitys on alkanut aiemmin ja päättyy myöhemmin; esimerkiksi kun sanon “olen nyt kirjoittamassa viestiä”, lasken nyt-hetken alkaneeksi siitä, kun aloin tätä kirjoittaa ja lasken sen siihen, kun kirjoittaminen päättyy
    3.1.2.2. tietty ajanjakso, joka alkoi jokin aika sitten ja päättyy nyt; esimerkiksi kun päätän kirjoittamisen voin sanoa “nyt olen kirjoittanut vastauksen”.
    3.1.2.3. laajempi ajanjakso, usein muotoiltuna “tänä päivänä” tai “näinä aikoina”, “nykyään”; viittaa siis siihen ajanjaksoon, jolla katsomme olevan yhden yhteisen merkityksen
    3.2. Mennyt, “aiemmin”, joka on historiaa;
    3.2.1. objektiivinen mennyt, varsinainen historia, koko jatkumo tietystä ajasta tiettyyn; wie es eigentlich; tämä on vailla merkityksiä ja kuuluu varsinaisen ajan piiriin
    3.2.2. Narratiivinen historia, narratiivinen mennyt, joka on kokoelma merkityksellisiä hetkiä, joilla katsotaan olevan kausaalista vaikutusta toisiinsa; historiasta kertovat kirjat ovat tällaisia;
    3.3. Tuleva, odotettu, toivottu ja jota kohti työskennellään;
    3.3.1. Mekanistis-deterministinen tai relationaalis-probabilistinen menneisyyden kausaliteettiketjun tulos tai jumalallisesti päätetyt suhteet tulossa nykyhetkeen;
    3.3.1.1. ennuste, perustuen matemaattiseen malliin,
    3.3.1.2. profetia tiukassa mielessä, viesti Jumalalta siitä, mitä tulevassa ajassa tapahtuu
    3.3.2. Nykyhetki menossa kohti tuntematonta, kasvamassa kohti täyteyttä; tulevaisuuden rajoittamaton potentiaali Jumalan merkityksen ja tarkoituksen lahjojen nykyhetkeen tuojana

  4. Pelastushistoria merkityksellisyyden vuotamisena koko ajan jatkumoon nähtynä kohdistuneena jumalalliseen tarkoitukseen uudessa luomisessa ja transsendentaalisen merkityksellisyys, ja joka edelleen jakautuu:
    4.1. luotuun aikaan, joka on merkityksen ja tarkoituksen distinktiota;
    4.2. langenneeseen aikaan, joka on merkityksen ja tarkoituksen separaatiota;
    4.3. sovitettuun aikaan, jossa aika uudistetaan Kristuksen voitossa
    4.3.1. lunastettu aika, joka on kutsu merkitykseen tarkoituksellisessa ajassa;
    4.3.2. pyhitetty aika, joka on merkityksen vuotamista tarkoitukselliseen aikaan;
    4.3.3. kirkastettu aika, joka on tarkoituksen ja merkityksen yhdistymistä ajassa
    4.4. uusi aika, joka on sama kuin edellinen

  5. Metaforinen aika, aika jollekin, “aika kylvää”, “aika sotia”, jne.

Huomaatte, että pelastushistoriassa keskeiset käsitteet ovat olleet tarkoitus ja merkitys. Olen ehkä niistä joskus kertonutkin, mutta ajattelen tarkoituksen olevan siis horisontaalista tavoitteellisuutta, ja merkityksen vertikaalista tavoitteellisuutta. Elämän tarkoitus on jatkaa elämää: syödä, juoda, naida, nukkua. Elämän merkitys on kuitenkin elämän tason yläpuolella: hyvyys, totuus, kauneus.

Kirjoitan näistä lisää - ja käännän tuon pelastushistoria-kohdan - myöhemmin.

1 tykkäys