Minä olen viime aikoina pohtinut sitä, mikä uskossa riittää ja mikä siinä on olennaisinta. Täytyykö uskon olla varmuutta siitä, että on itse ja ryhmänsä kanssa oikeassa ja muut ovat väärässä? Vai riittääkö, että itse kiinnittyy toivon psykologisella mekanismilla tuonpuoleiseen ottamatta niinkään kantaa muiden uskon rakenteisiin?
Oma älyllinen kokemukseni on, että en voi astua aivojeni ulkopuolelle, joten kykyni saada varmaa tietoa universumista on rajallinen. Toisaalta minua ahdistaa maailma ilman Jumalaa enkä sydämessäni usko maailmaan ilman Jumalaa, joten näin ollen minä valitsen maailmankatsomuksen, johon Jumala sisältyy. Minua puhuttelee Jeesuksen sanat, joten minä kutsun Häntä Jumalan Pojaksi. Häneen minä laitan toivoni.
Minulle usko on leimallisesti enemmän toivoa kuin varmuutta oppijärjestelmästä. Toisaalta, Jumalasta olen varma.
Taisi pointtini osittain kuihtua kokoon Silvanuksen muokkauspyynnön myötä. 