Württembergin teologit ja patriarkka Jeremias II (1573–1581)
Saksalaiset Tübingenin ja Stuttgartin yliopiston luterilaiset teologit lähettivät vuonna 1573 kirjeen ja joitakin saarnoja Konstantinopolin patriarkka Jeremias II:lle uskoen vilpittömästi, että ykseys luterilaisten ja ortodoksisen kirkon välillä olisi mahdollista – edellyttäen, että ortodoksinen kirkko hyväksyisi reformaation periaatteet. Seuraavana vuonna he lähettivät toisen kirjeen, johon myös oli liitetty joitakin saarnoja.
Joulukuussa 1574 patriarkka vastasi ensimmäisiin kirjeisiin arvostellen ortodoksisesta opista poikkeavia kohtia kirjeissä ja saarnoissa ja lisäsi: ”Meidän ei pidä kuunnella niiden ääntä, jotka esittävät sellaisia uusia oppeja, jotka eivät ole tulleet evankeliumin ja pyhien isien oven kautta. Ei, vaan meidän täytyy kuunnella Herraamme, Pääpaimenta, ja hänen pyhää kirkkoaan, jonka hän osti omalla verellään ja jota tuonelan portit eivät voita.”
Saksalaiset teologit vastasivat 1575: ”Me emme ole esittäneet pelastusoppiin uudistuksia tai muutoksia, vaan arvostamme pyhien apostolien ja profeettojen, inspiroituneiden isien ja patriarkkojen välittämää uskoa sekä seitsemän kirkolliskokouksen jumalallisiin kirjoituksiin perustuvia päätöksiä ja säilytämme ne (sellaisina kuin ymmärrämme ne).”
Uudistajat olivat varmoja siitä, että he olivat palanneet evankeliumin puhtauteen. He eivät nähneet, että heidän oppinsa kirkosta, sakramenteista ja pyhien yhteydestä olivat Raamatun kirjoitusten tulkintaa, joka erosi radikaalisti ortodoksisesta opista, joka perustui kirkon opetukseen ja käytäntöön isien ajoista alkaen heidän omaan aikaansa asti. He eivät myöskään käsittäneet, että heidän opetuksensa predestinaatiosta ja vanhurskauttamisesta yksin uskosta olivat yksipuolisia lausuntoja asiasta, joka oli kasvanut läntisistä ristiriidoista. Ortodoksit taas eivät ymmärtäneet uudistajien väitettä palaamisesta oikeaan uskoon, kun näillä oli niin merkillisiä oppeja ja he torjuivat niin monia oppeja ja käytäntöjä. Erimielisyyksien laajuus tuli selvemmäksi kirjeenvaihdon jatkuessa.
Vuonna 1575 patriarkalle toimitettiin kolmas kirje ja sen mukana Augsburgin tunnustuksen kreikannos. Patriarkka luki heti tekstin alkua ja aloitti kirjeen tuojan kanssa pitkän teologisen keskustelun Kristuksen työstä, uskosta ja hyvistä töistä, kiirastulesta, Pyhän Hengen lähtemisestä ja happamattomasta leivästä.
Marraskuussa 1575 patriarkka Jeremias II kirjoitti luterilaisille aikovansa vastata yksityiskohtaisesti Augsburgin tunnustuksen kohtiin ”Raamatun ja meidän puhtaan uskomme perusteella, jonka meille antoi meidän Herramme Jeesus Kristus eikä kukaan enkeli eikä ihminen; uskon, jota hänen pyhät opetuslapsensa ja apostolinsa, useat pyhät kirkolliskokoukset ja kirkon pyhät ja ihmeitä tekevät isät ja teologit ovat selittäneet siten kuin Pyhä Henki on eri aikoina antanut heille kulloisiinkin tarpeisiin. Siten yksikään järkevä kristitty ei voi kiistää heidän todisteitaan.”
Patriarkan ensimmäinen vastaus vuodelta 1576 vertasi jokaista Augsburgin tunnustuksen kohtaa ortodoksiseen opetukseen ja osoitti selvästi, mistä kohdista vallitsi yksimielisyys ja mistä erimielisyys. Käsitellyt aiheet olivat Pyhä Kolminaisuus, filioque, alkuperäinen synti, usko ja teot, vapaa tahto, kirkko, sakramentit, viimeinen tuomio ja kirkon traditiot. Lopussa patriarkka korosti ortodoksisuuden ja luterilaisuuden erimielisyyksien perustana olevaa syytä, nimittäin pyhien kirjoitusten tulkintaa, joka perustui toisilla traditioon ja toisilla yksityiseen arviointiin. Mutta jos Saksan viisaat miehet olivat valmiita noudattamaan apostolien ja kirkolliskokousten opetusta, ”meidän kahdesta kirkostamme voi tulla yksi”.
Roomalaiskatolinen kirjoittaja P. Renaudin kuvaili tätä ensimmäistä vastausta ”luterilaisten oppien täydelliseksi kumoamiseksi. Saksalaisille teologeille se ei ollut ainoastaan tappio vaan katastrofi.”
Teologit vastasivat patriarkan kirjeeseen vuonna 1577. He torjuivat tradition, mutta yrittivät puolustaa käsityksiään ja pyysivät patriarkkaa vastaamaan heille. Patriarkka vastasi vuonna 1579 ja listasi oppien eroja. Tästä toisesta vastauksesta kävi ilmi, että jos luterilaiset eivät muuta asennettaan Raamatun tulkintaan, opillinen ykseys on mahdotonta. Vuonna 1580 luterilaiset vastasivat patriarkalle.
Vuotta myöhemmin, 6.6.1581, patriarkka lähetti kolmannen – ja viimeisen – vastauksensa päättäen kirjeenvaihdon. Hän ei ensin ollut aikonut lainkaan vastata noudattaen pyhän Paavalin ohjetta ojentaa harhaoppista ihmistä kahdesti ja sen jälkeen karttaa häntä. Hän totesi, että oli mahdotonta päästä yksimielisyyteen, ja painotti ortodoksista opetusta filioquesta, vapaasta tahdosta, sakramenteista ja pyhien avuksi huutamisesta sekä ikonien ja reliikkien käyttöä. Hän korosti myös kirkon isien pyhyyttä ja auktoriteettia ja torjui uudistajien väärän Raamatun tulkinnan. Kirje päättyi näihin sanoihin:
”Pyydämme siis teitä, että ette vaivaisi meitä tulevaisuudessa ettekä kirjoittaisi samoista asioista niin kauan kuin edelleenkin ymmärrätte ja tulkitsette väärin kirkkoa valistaneita teologeja, joita te sanotte kunnioittavanne ja ylistävänne, vaikka teidän toimenne osoittavat, että te todellisuudessa sivuutatte heidät. Pitäkää siis opetuksenne pois meidän näkyvistämme. Menkää omaa tietänne. Älkää kirjoittako meille opillisista kysymyksistä.” Tämä oli patriarkan viimeinen kirje.
Yksittäiset luterilaiset teologit kirjoittivat vielä joillekin patriarkan neuvonantajille tämän kolmannen kirjeen kohdista, mutta eivät saaneet vastausta.
Tästä kirjeenvaihdosta kävivät ilmi seuraavat yksimielisyydet ja erimielisyydet (eritelty tarkemmin artikkelissa): 1. Pyhä traditio. 2. Oppi Pyhästä Kolminaisuudesta (filioque). 3. Oppi ihmisestä (perisynti, vapaa tahto, predestinaatio). 4. Pelastusoppi. 5. Sakramentit. Patriarkka kirjoitti luterilaisten hylkäämistä sakramenteista: ”Te olette täysin väärässä ettekä pyhien kirjoitusten vastaisesti edes kutsu niitä sakramenteiksi, ja kuitenkin te pidätte itseänne teologeina!” 6. Oppi kirkosta. 7. Eskatologia. 8. Jumalanpalvelukset, pyhien avuksi huutaminen, ikonit ja reliikit, paasto ja juhlat.
Vaikka kirjeenvaihto päättyi ilmeiseen epäonnistumiseen, se oli kuitenkin hyödyllinen tehdessään selväksi ortodoksisen idän ja reformoidun lännen aivan erilaiset käsitykset.
(Lähde: Colin Davey [anglikaaninen teologi]: The Orthodox and the Reformation 1450–1600, Eastern Churches Review 2 Autumn 1968 p. 138–151)
LISÄTIETOA ENGLANNIKSI (eri englanninnos kuin Daveyn artikkelissa) Jeremiah