Ei. Synti on syntiä, vaikka sen tekisi tietämättään. Ks. rukoukset ehtoollisen edellä.
2 tykkäystä
No ei, kyllä hän liittää sen juuri kysymykseen Jumalan yhteyteen pääsemisestä. En lainaa sitä, olen kännykällä. Mutta kaikki voivat tarkistaa asian Filonillan viestistä johon Arkkipiispan selitys oli kopioitu. Yhteistyö jumalallistumisen saavuttamiseksi voi olla tulkinta joka perustuu Raamattuun, mutta kyseinen kohta puhuu selvästi evankeliumin julistamisesta. Kun apostolit ja myös me heidän seuraajinaan viemme Jumalan sanaa, olemme työtovereita Herralle. Meitä tarvitaan. Itse sanoma on kuitenkin sisällöltään sovituksen sanomaa. -Antakaa sovittaa itsenne, ottakaa vastaan pelastus! Sanoma ei ole evankeliumi yhteistyöstä vaan siitä että Jumala lähetti poikansa, kun aika oli täyttynyt.
Se, että juuri tähän kohtaan viitataan eikä kilvoittelua koskeviin moniin muihin, on se hämmennyksen aihe.
Tämä keskustelu ei ole uusi eikä tässä voitane saavuttaa yhteistä ymmärrystä koska armon käsite on varsin erilainen kirkoissamme. Sama koskee sovituksen merkitystä.
Omasta puolestani sorruin ehkä liioitteluun Raamatun ja ortodoksisen uskon suhteesta - samaa voi sanoa siitä retoriikasta jossa luterilaisuus ja meidän uskonelämäämme kuuluvan katumuksen ja synninpäästön todellisuus kiistetään ja puhutaan pelkästä teoreettisuudesta.
Raamattua ja varsinkin apostoleja voi lukea eri tavoin. Sanoja löytyy, joihin tarttua.
Annan nyt muiden jatkaa. Kaikilla on aina varmasti mahdollisuus suopeaan tulkintaan tai ainakin suvaitsevuuteen eri tavoin uskovien ja tulkitsevien viestejä kohtaan. 
2 tykkäystä
Synnistä puhutaan paljonkin ortodoksisissa kirjoissa ja opetuspuheissa. Pappi puhuu opetuspuheissa “meistä syntisistä” lukien itsensä heidän joukkoonsa. Me rukoilemme ehtoollisen valmistautumisrukouksissa ja liturgiassa:
“- - Uskon, Herra, ja tunnustan, että sinä olet totisesti Kristus, elävän Jumalan Poika, tullut maailmaan pelastamaan syntisiä, joista minä olen ensimmäinen. - -”
Ortodoksisessa kirkossa puhutaan paljon siitä, että meidän pitää viettää evankeliumien mukaista elämää. Niin kuin @nevalainen edellä sanoi, “ortodoksisessa opissa korostuu elävä usko ja uskollinen elämä”.
Ortodoksiset kirjoittajat kirjoittavat usein synergiasta, siitä, että meidän pitää toimia yhteistyössä Jumalan kanssa, tehdä oma osuutemme pelastuaksemme. Tietenkään suhde ei ole tasavertainen. Me teemme minkä voimme, ja Jumala tekee sen, mitä me emme voi. Myös sana liturgia (kreikan λειτουργία) tarkoittaa yhteistä työtä. Pappi kiittää usein liturgian lopussa kirkkokansaa (= rukoilijoita) “yhteisestä palveluksesta, yhteisistä rukouksista”.
3 tykkäystä
Filonillan lainaus Arkkipiispalta on aivan oikea, eksegeettisesti siinä ei ole mitään ongelmaa. Loistava kohta, tosin näitä on paljon muitakin. Kysymys on synergiasta.
Yritän tän viikon aikana laittaa Intian luterilaisten ja (orientaalien) ortodoksien 1978 dialogista matskua.
Uskon että metropoliitta Paulos Mar Gregorioksen analyysi vanhurskauttamisopista avaa sekä meille ortodokseille että luterilaisille mielenkiintoisia ja kenties hieman rakentavampia aineksia toistemme ymmärtämiseen.
3 tykkäystä
Sillä välin lisään tänne vanhan referointini patriarkka Jeremiaksen ja Tübingenin ja Stuttgartin yliopiston luterilaisten teologien kirjeenvaihdosta 1500-luvulla:
2 tykkäystä
Osittainhan tässä kaikessa näkyy taustalla se ongelma, että määritelmät eivät välttämättä ole yhteismitallisia eri kirkkokuntien välillä.
Luterilaiset reformaattorit halusivat rajata määritelmän tarkoittamaan niitä asioita, jotka ovat pelastusekonomiassa keskeisimpiä ja joilla on selvästi raamatullinen perusta. Tästä seuraa kasteen ja ehtoollisen korkea asema.
Siitä ei kuitenkaan automaattisesti seuraa se, että Jumalan pelastava toiminta rajautuisi jotenkin näiden kahden sisälle. Sellainen ajatus on ehkä päässyt vuosisatojen aikana käytännössä pesiytymään luterilaisuuteen, mutta niin ei suinkaan luterilaisen tunnustuksen perusteella tarvitsisi olla.
Kuten aiemmin täällä mainittiin, rippiä on monesti mainittu luterilaisuudessa kolmanneksi sakramentiksi. Augsburgin tunnustuksen puolustus mainitsee että myös pappisvihkimystä voitaisiin kutsua sakramentiksi. Siinä onkin kasassa jo neljä.
Avioliiton osalta todetaan, että sitäkin koskevat Jumalan lupaukset ja asetus, mutta että siihen liittyvät lupaukset koskevat lähinnä maallista, eivät tulevaa elämää. Jos siis sanalla “sakramentti” tarkoitetaan toimenpidettä, jossa Jumala toimii ja lahjoittaa jotain, avioliitto on luterilaisestikin tarkasteltuna sakramentti.
Mutta toisaalta varmaan sekä katolilaiset että ortodoksit myöntävät, että avioliiton sakramentin merkitys ihmisen pelastuksen kannalta on aika lailla pienempi kuin noiden aiemmin mainittujen neljän; ja pappeuden sakramentilla ei ole niinkään vaikutusta sen vastaanottajan pelastukseen kuin pikemminkin muiden pelastukseen. Netissä aika monet ortodoksit jopa painottavat kuinka paljon vaikeampaa on kleerukseen kuuluvien pelastua kuin muiden, joten sikäli se on sen vastaanottavaa yksilöä koskien melkein jopa anti-sakramentti 
Jäljelle jäävät konfirmaatio/krismavoitelu sekä sairaan voitelu. Niitä Augsburgin tunnustuksen puolustus sanoo isien käyttöön ottamiksi toimituksiksi. Molemmat löytyvät sikäli Raamatusta, että Jaakobin kirje kehottaa kyseiseen käytäntöön ja Apostolien teoista puolestaan löytyy tapaus, jossa kastetut eivät ole saaneet Pyhää Henkeä.
Sairaan voitelu koki merkityksen menetystä ehkä ennen muuta sen vuoksi, että siinäkin ensisijaisimpana on maallinen paraneminen — rippihän sitten paikkaakin sitä syntien anteeksisaamisen osa-aluetta.
Jännäähän on kuitenkin todeta, että ainakin Suomen ev.-lut. kirkossa hyvin suurta osaa näistä mainituista seitsemästä käytännössä toteutetaan kirkkomme arjessa nykyään:
- Kaste
- Ehtoollinen
- Rippi/synninpäästö, jopa selkeästi papillinen yksityisrippi
- Ordinaatio, joka antaa pysyvän pappeuden in persona Christi kätten päällepanemisen ja rukouksen kautta
- Avioliittoon vihkiminen, jossa ei vain juridinen aspekti vaan myös selkeä siunaus. Selvästi kuitenkin enemmän seuraillaan läntistä linjaa, jossa avioliittoa ei luo papin aamen vaan kihlaparin julkinen sitoutuminen. Siunauksen merkitystä ei voi kuitenkaan väheksyä, ottaen huomioon kuinka ison kiistan aihe se on…
- Sairaanvoitelu, käsikirjassa jopa vaihtoehtona ripille sairaan luona
- Konfirmaatio – jokaisen kasteen yhteydessä kätten päällepaneminen vastakastetun pään ylle ja lisäksi rippikoulun jälkeen / kirkon jäseneksiottamisen yhteydessä
Hehei, kaikki seitsemän löytyvät! No, pikku varaus tietysti siitä että sekä yksityisrippiä että sairaanvoitelua meidän kirkossa saavat toteuttaa myös maallikot. Mutta kuten ylläoleva listaus osoittaa, ei tässä nyt mitenkään mahdottoman kaukana tuollaisen seitsemän sakramentin listoista olla. Kaikkiin yllä mainittuihin toimituksiin meillä myös liittyy usko siihen, että Jumala oikeasti toimii ja vaikuttaa niiden kautta. Eikö siinä ole sakramentin kaikkein kovin ydin?
5 tykkäystä
Yksi merkittävä asia joka liittyy sakramenteihin on se, että luterilaisuudessa kirkon yhtenäisen tradition merkitys on ongelmallinen. Heidän täytyi muotoilla ja etsiä vastaukset suhteessa katolisten aiheuttamaan rappioon. Jouduttiin pohtimaan tradition merkitystä, uskonpuhdistukselle. Traditio nähtiin toisaalta mahdollisuutena, mutta myös ongelmana. Sen ongelmallisuus aiheutti uusia tulkinta malleja. Jotakin kertoo tuo Filonillan teksti näistä asioista. Asiat, eivät tietysti rajoitu pelkästään näihin. Jo luterilainen pappeus on ongelma. Tämä herättää tietysti kysymyksen sakramenttien pätevyydestä. Ortodoksit eivät saa käydä luterilaisella ehtoollisella. Ei siis helppoja kysymyksiä.
Tähän yksi tapauskuvaus. Olin kuumeessa, soitin kirkkoherran virastoon ja pyysin sairaanvoitelua. Virastotäti oli hiljaa ja sanoi, meillä ei ole öljyä. Lopputulos oli kuitenkin hyvä pappi tuli tunnin päästä öljypullo mukanaan.
Tähän vielä kommentti, avioliiton sakramentti sen merkitys korostuu nimenomaan jopäiväisenä kilvoitusareenana. En näe sen merkitystä pienenä/pienempänä. Perhe on kuin kirkko ja perheestä syntyy kirkon tulevia kilvoittelijoita. Avioliiton sakramentissa harjoittelemme tulevan elämän oloja.
1 tykkäys
Ei mitään kiistaa tästä. Tätä näkökulmaa pidän säännöllisesti itsekin esillä vihkipareja tavatessani ennen vihkimistä. Omassakin, — mielestäni sakramentaalisessa —avioliitossa näin ajattelen.
Mutta jos esimerkiksi luostarissa asuvilta kysyttäisiin avioliiton sakramentin merkityksestä heidän kilvoituselämälleen…
1 tykkäys
Ihan totta. Kyllä näissä työtä riittää. Tietysti mitä tulee traditioon, on hyvä huomata että varhaisen kirkon isiltä löytyy aineksia aika moneen, eivätkä välttämättä kaikki idässä tehdyt ratkaisut ole ainoita mahdollisia ratkaisuja isien kirjoituksien valossa.
Ekumenian kannalta voi kuitenkin pitää aika merkittävänä sitä, että ainakin filioque on jo ratkaistu. Esimerkiksi Suomen ev.-lut. kirkon ekumeenisissa jumalanpalveluksissa voidaan käyttää Nikean-Konstantinopolin uskontunnustusta ilman kyseistä lisäystä. Jopa niin eteenpäinkatsovia ollaan, että piispojen ohjeen mukaan vain sellaisissa messuissa, joissa on pappisvihkimys, on välttämätöntä käyttää filioquellista…
2 tykkäystä
Tuo on totta, samaan aikaan kirkon linja on ollut selvä ja muotoutunut ekumeenisissa kirkolliskokouksissa vuosien saatossa. Traditio on pyritty tradeeraamaan mahdollisimman uskollisesti. Kirkko ei katso tässä mitenkään erehtyneen, vaan on säilyttänyt apostolisen totuuden. Kirkko on aina kirkolliskokousten kirkko.
Asetanpa sinulle ihan henkilökohtaisen ja hyvin käytännöllisen kysymyksen tuohon vanhurskauttamisoppiin liittyen. Oletetaan, että haluat ostaa jonkun esineen, mutta tunnet syyllisyyttä ostoaikeestasi, koska ostamalla kyseisen esineen kuormitat lähimmäistesi kanssa jakamaasi taloutta, lähimmäistesi, joita sinun tulee rakastaa niin kuin itseäsi Raamatun kaksoiskäskyn mukaan. Jos et voi vastustaa kiusausta ja ostat kyseisen esineen, oletko tällöin loitontunut Jumalasta jonkun tietyn määrän tai peräti menettänyt otollisuutesi Jumalalle?
Lukisin mielelläni perustellun vastauksen?
Pieni mutta aito käytännöllinen kysymys tähän väliin: minkälaista öljyä saa/täytyy luterilaisessa toimituksessa käyttää?
Kumpikaan vaihtoehto ei ole ongelma, koska jos kadut tekoasi, niin palauttamalla tuotteen myyjälle ja rahat yhteistalouteen voit aina ansaita pelastuksesi takaisin.
Kyseinen rukoushetken kaava ohjeistaa käyttämään ruokaöljyä, “esimerkiksi oliiviöljyä”.
1 tykkäys
Millainen tämä kaava on? Ortodoksisessa kirkossa sairaanvoitelun sakramentti kestää noin kaksi tuntia. Ihannetapauksessa siihen osallistuu seitsemän pappia, mutta usein se ei ole mahdollista.
Tuhlaajapojalle, joka oli syyllistynyt samaan paljon suuremmassa mittakaavassa, ei ollut liian myöhäistä katua tekojaan ja palata Isän luo.
Täältä voi tutustua: Rukoushetkiä - Sairaan luona (pdf)
Kuten arvata saattaa, tuon rukoushetken viettämiseen tuskin kuluu kahta tuntia. Toisaalta, rubriikit toteavat että “kaavaa voidaan käyttää soveltaen”, joten mikäänhän ei estä lukemattomien psalmien kantillointia vaikka neliäänisesti (pappis)munkkikuoron kera ja määräämättömän pitkien rukousten rukoilemista 
No, ei sen puoleen: ei minulla kasteeseenkaan mene aikaa kuin reilut 30 minuuttia, vaikken suinkaan edusta liturgista minimalismia (pikemminkin päinvastoin).
Koko Suomen ev.-lut. kirkon virallinen käsikirjasto (jumalanpalvelusten, kirkollisten toimitusten ja rukoushetkien kaavat) on luettavissa täällä: http://kirkkokasikirja.fi/