Minusta ympäristöhuoleen liittyvä keskustelu on hyvin luterilaista. Kun ilmaisee yhdessä muiden kanssa huolensa ja valistuneisuutensa, saa syntinsä anteeksi ja voi jatkaa entistä tuhoavaa elämäntapaansa.
Katselin nuppikohtaisia hiilidioksidipäästöjä. Suomi ei erotu erityisesti edukseen.
Päästöt näyttävät olevan matalat, kun maa on köyhä ja kehittymätön ja sillä on niukasti luonnonvaroja. Sen sijaan kehittyneissä länsimaissa, joissa on paljon uusinta tekniikkaa, päästöt henkeä kohti ovat korkeat.
Tekniikka ei siis näytä ratkaisevan ongelmaa.
Kirkkokin on hypännyt mukaan ympäristökeskusteluun. Sillä on sama linja kuin poliitikoilla. Huolta ilmaistaan, mutta tekoihin ei olla valmiita. Ne ovat parhaimmillaankin symbolisia.
Miten tämä asia avautuu kristitylle? Kun korkeakoulutettu ja tiedollisesti sivistynyt pappi tietää elävänsä kestämättömästi, voiko hän jatkaa kestämätöntä elämäntapaansa, koska tekee valintoja, joita muutkin suomalaiset tekevät? Voiko hän hukuttaa syntinsä ajatukseen, että kaikki muutkin tekevät väärin?
Suomalaisen ilmastopäästöt ovat viisi kertaa liian korkeat. Synnittömäksi pyrkivän papin täytyisi romahduttaa päästönsä, jotta hänen elämäntapansa olisi kestävä.
Jos aviossa oleva pappi harrastelee estoitta ja häpeilemättä irtosuhteita, siihen kaiketi puututaan. Mutta kun sama pappi harjoittaa piilottelematta karkeaa ilmastosyntiä, siihen ei puututa.
Onko siis niin, että kristillisessä syntikäsityksessä oleellista on näkyvä, eikä seurauksilla ole väliä? Jos näin ei ole, miksi kirkko ei irtaudu kulutuskulttuurista ja luovu esimerkiksi veroeuroistaan? Nehän tuotetaan tuhoavassa järjestelmässä.
Tämä asia hämmentää minua siksi, että välillä tuntuu kuin kristityillä olisi erittäin tarkat normit, joiden mukaan tulee käyttäytyä, mutta sitten taas toisissa yhteyksissä millään ei ole mitään väliä, vaikka valinnoilla olisi erittäin haitallisia vaikutuksia.
Tuntuu jokseenkin mielivaltaiselta.
