Minulla on tähän yksi juttu vielä, mutta nyt on mentävä. Palataan!
Eikö tämän pitäisi sanoa teille jotakin?
Eivätkö monet kastetut (minkä kirkon jäsenet tahansa tai kirkosta eronneet) kuitenkin ole välinpitämättömiä Jumalaa kohtaan tai jopa uskomattomia?
Pyhän apostoli Paavalin piti omien sanojensa mukaan kilvoitella päästäkseen taivaaseen (myös muita kohtia kuin tämä):
Fil. 3:12–15 En tarkoita, että olisin jo saavuttanut päämääräni tai jo tullut täydelliseksi. Mutta pyrin kaikin voimin saavuttamaan sen, kun kerran Kristus Jeesus on ottanut minut omakseen. Veljet, en katso vielä päässeeni siihen asti. Vain tämän voin sanoa: jättäen mielestäni sen, mikä on takanapäin, ponnistelen sitä kohti, mikä on edessä. Juoksen kohti maalia saavuttaakseni voittajan palkinnon, pääsyn taivaaseen. Sinne Jumala kutsuu Kristuksen Jeesuksen omat. Näin meidän on siis ajateltava, jos kerran olemme täydellisiä. Jos jossakin kohden ehkä ajattelette toisin, Jumala on ilmoittava teille, kuinka asia on.
Niin, tarkoitat vissiin, että protestanteiksi nimitettävien uskottavuus vähenee hajanaisuuden vuoksi.
Kyllä se kieltämättä heikkous on, mutta en tiedä, onko se kokonaisongelmaa eli koko kristikunnan hajanaisuutta isompi. Kaikki kirkkokunnat kutsuvat etsijöitä omiin yhteisöihinsä, ja enemmän tai vähemmän kertoen samalla siitä, että täällä se oikea ja alkuperäinen / oikealla tavalla uudistunut kirkko on.
Tässä yhteydessä kiinnitin huomioni siihen, että vastaan luterilaisena maallikkona tiettyyn kysymykseen, en “protestanttina”. Protestantiksi nimeäminen ja sen roolin ottaminen edellyttävät että kristillisyys olisi oleellisesti jotain muuta kuin se, mitä vastaan “protestoidaan”.
Olen sen sortin luterilaiseksi kasvanut, että en ajattele Lutherin nimeen liittyvän kirkkokuntani olevan olennaisesti protestanttisuutta, vaan samaa Kristuksen kirkkoa, kuten esim. Luther itsekään ei pyrkinyt reformissaan eroamaan kirkkopuun juuresta.
Luterilaisen opin mukaan on kai niin, että kaste tuo täyden pelastuksen lahjan, mutta se voidaan myöhemmin hylätä irrottautumalla Jumalasta ja uskosta häneen. Kyse ei ole siis automaatiosta ja hälläväliä -kristillisyydestä.
Ero lienee lähinnä siinä, mitä tuo juokseminen kohti palkintoa merkitsee. Paavali on niin kovin monessa kohdassa myös sitä mieltä, että pelastuminen on silkkaa armoa. Luterilainen käsitys on esimerkiksi tässä näkyvillä:
Katekismus: Kasteen merkitys
Kasteessa Jumala liittää meidät Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen. Jumalan Poika on kuollut puolestamme, ja hänen voittonsa kuolemasta antaa meille osallisuuden uuteen elämään.
Kaste velvoittaa luottamaan yksin Kristukseen ja elämään hänen esimerkkinsä mukaisesti. Joudumme kuitenkin joka päivä tunnustamaan, että uuden ihmisen rinnalla meissä elää itsekäs, vanha ihminen, joka vetää meitä pois Jumalan luota.
Kerran saatu kaste kantaa läpi koko elämän. Kasteen liitto on varma silloinkin, kun uskomme horjuu. Kun turvaamme kasteen armoon, meidän ei tarvitse omin voimin tehdä parannusta. Pyhä Henki kitkee meistä joka päivä itsekkyyttämme ja herättää meissä uutta uskoa ja rakkautta. Kaste antaa meille rohkeuden sekä elää että kuolla.
Tiedättehän, että meidät kaikki Kristukseen Jeesukseen kastetut on kastettu hänen kuolemaansa. Näin meidät kasteessa annettiin kuolemaan ja haudattiin yhdessä hänen kanssaan, jotta mekin alkaisimme elää uutta elämää, niin kuin Kristus Isän kirkkauden voimalla herätettiin kuolleista. (Room. 6:3–4)
Astukaamme sen tähden Jumalan eteen vilpittömin sydämin ja varmoina uskossamme, sydän vihmottuna puhtaaksi pahasta omastatunnosta ja ruumis puhtaalla vedellä pestynä. Pysykäämme horjumatta tunnustuksessa ja toivossa, sillä hän, joka on antanut meille lupauksensa, on luotettava. (Hepr. 10:22–23)
Paavalin kilvoittelusanojen vastapainona, tai täydennyksenä, luemme mm. kirjeestä Titukselle, 2.luvusta :
4 Mutta kun Jumalan, meidän pelastajamme, hyvyys ja rakkaus ihmisiä kohtaan tuli näkyviin, 5 hän pelasti meidät, ei meidän hurskaiden tekojemme tähden, vaan pelkästä armosta. Hän pelasti meidät pesemällä meidät puhtaiksi, niin että synnyimme uudesti ja Pyhä Henki uudisti meidät. 6 Tämän Hengen hän vuodatti runsaana meidän päällemme Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kautta, 7 jotta me hänen armonsa ansiosta tulisimme vanhurskaiksi ja saisimme osaksemme ikuisen elämän, niin kuin toivomme.
Tässä juuri on tilanne, jossa on mahdollisuus/kiusaus asettaa Paavalin omia sanoja vastakkain. Tai tulkita voimakkaasti ja yksipuolisesti sitä mikä omaa käsitystä tai perinnettä parhaiten tukee.
1 tykkäys
Heh, tämän voisikin kiinnittää jokaisen viestin(i) loppuun.
On totta, että uskossa ja Raamatussa on vaikeammin ymmärrettäviä tai moniselitteisiä kohtia.
Tämä on kuitenkin kohta (Matt.11), jonka tarkoitus saattaa olla että uskaltaisimme uskoa yksinkertaisesti armolliseen Isään:
- Siihen aikaan Jeesus johtui puhumaan sanoen: "Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, että olet salannut nämä viisailta ja ymmärtäväisiltä ja ilmoittanut ne lapsenmielisille.
- Niin, Isä, sillä näin on sinulle hyväksi näkynyt.
- Kaikki on minun Isäni antanut minun haltuuni, eikä kukaan muu tunne Poikaa kuin Isä, eikä Isää tunne kukaan muu kuin Poika ja se, kenelle Poika tahtoo hänet ilmoittaa.
1 tykkäys
Körtillä ei ole ongelmaa tuon tunnustamisessa, joskin se vanhurskauttaminen on aina vähän kiikun kaakun (mutta kyllä se kuitenkin löytyy); vanhurskauttaminen on Kristuksen vanhurskauden vastaanottamista uskon kautta (per fidem), ja oleellista on pietistisesti “Kristuksen sisällinen tunto” (Paavo Ruotsalainen). Körtin kilvoittelu on jatkuvaa parannuksentekoa (ei ehkä kuitenkaan jatkuvaa metanoiaa), mutta kun on ruumiillistunut perisynti ja jatkuvasti pelkässä pahanteossa, niin mihinpä se siitä etenee 
Uskonvanhurskauden lisäksi tarvitaan Jumalan vanhurskaaksilukeminen. Usein tästä käytetään luterilaisuudessa termiä forenssinen vanhurskauttaminen, mutta “Nykyaikaiset forenssisesta vanhurskauttamisesta käydyt kiistat eivät oikein sovi Lutherin teologian selittämiseen.” (Eskola)
Tarkoittaako vanhurskauttaminen ihmisen ulkopuolella, ”taivaan torilla”, tapahtuvaa vanhurskaaksi lukemista ja julistamista (forenssinen vanhurskauttamiskäsitys), vai kuuluvatko lahja ja suosio yhteen (unio)? Luther ei näe eroa näiden välillä.
”Tästä seuraa, että uskossa omistettu ja sydämessä asuva Kristus on se kristillinen vanhurskaus, jonka tähden Jumala lukee meidät vanhurskaiksi ja lahjoittaa iankaikkisen elämän” (Gal., s. 164; Mannermaa, Ipsa fide, s. 32).
"”Kristillisessä vanhurskaudessa näet on nämä kaksi kohtaa: sydämen usko ja Jumalan vanhurskaaksilukeminen.” Lutherin mukaan vanhurskaus ”tosin alkaa uskottaessa” ja sen kautta meillä on Hengen ”esikoislahja”, mutta ”kun usko on heikko, se ei ole täydellinen ilman Jumalan vanhurskaaksilukemista”. Usko on epätäydellinen. Niinpä Luther sanoo: ”On siis välttämätöntä, että lisäksi tulee toinen vanhurskauden osa, joka sen tekee täydelliseksi, ja se on Jumalan vanhurskaaksilukeminen”. (Gal.)
"“Ei ole ihme, jos Jumala vanhurskauttaa rukoilevan, uskovan tai Pyhän Hengen omistavan ihmisen, mutta se on ihme, että Jumala vanhurskauttaa jumalattoman.” (Juho Malkamäki)
Room 4:5n pohjalta syntynyt ilmaisu “Jumala vanhurskauttaa jumalattoman, joka uskoo", on eräs Paavo Ruotsalaisen sielunhoidollisen opetuksen sydänääniä.
http://www.kolumbus.fi/rov.o.peltola/teemat/PaavoRuotsalainen.htm
Ns. forenssisen vanhurskauden korostus jätetään sovinnolla evankelikaaleille, joiden näkemys taas on, että körtit ja Gustav Johansson arkkipiispana vain sotkivat beckiläisittäin vanhurskauttamisen ja pyhityksen.
Tekojen suhteen körtti taas on niin varovainen, että miettii, muuttuuko nöyryys jossain vaiheessa teoksi ja omavanhurskaudeksi.
Herännäisyyden ja juutalaisuuden yhteinen piirre on siinä, että molempiin pitää syntyä; körttiläisyys on paketti paradoksien teologiaa, pohjalaista jääräpäisyyttä ja savolaista kieroutta, juutalaisuuden kommentointiin tällä tasolla onneksi ei ole kompetenssia… Alla selkeämpää / evankelikaalisempaa näkemystä;
"On eräänlainen historiallinen “kohtalon oikku”, että suomalaisen herännäisyyden kriisivaiheessa haettiin apua Tübingenista württenbergiläisen Johan Tobias Beckin (1804–1878) teologiasta. Niinpä suomalainen Alfred Kihlman toi opintomatkansa eväinä Suomeen Johann Tobias Beckin teologian, joka lähinnä herännäisyyden teologiattomassa maaperässä alkoi hämmästyttävästi rehottaa. Se sai körttipappien suosion. Beckiläisyys nousi meillä yliopiston oppituoleille (A. Kihlmanin lisäksi Beckiä kävivät kuuntelemassa G. Johansson, J. Östring, J.A. Cederberg ja Z. Schalin) ja piispanistuimille lutherilais-kirkollisen teologian jäädessä pääosin pappilateologiaksi.
Beckiläisen teologian perusominaisuuksia oli Tunnustuskirjojen aseman sivuuttaminen, forenssisen vanhurskauden kieltäminen ja vanhurskauttamisen tulkitseminen prosessiksi. Vanhurskauttaminen ja pyhitys menivät Beckin opissa pahoin sekaisin."
mutta;
" Ilman uskonvanhurskautta Kristuksen yleinen vanhurskaus ei hyödytä meitä millään tavoin. Yleinen vanhurskaus ja uskonvanhurskaus suhteutuvat toisiinsa kuten lahja ja sen vastaanottaminen.
Puhuttuaan Roomalaiskirjeessä ensin yleisestä vanhurskauttamisesta (Rm 3:23–24) muutamia jakeita myöhemmin Paavali ottaa esille uuden tekijän, joka myös pitää huomioida, kun puhtaan vanhurskauttamisesta, nimittäin uskon. Hän kirjoittaa: ”Niin päätämme siis, että ihminen vanhurskautetaan uskon kautta, ilman lain tekoja” (Rm 3:28, KR-38).
On teologisesti välttämätöntä erottaa yleinen vanhurskauttaminen uskonvanhurskaudesta, muutoin jouduttaisiin ns. apokatastasis-oppiin (oppi, jonka mukaan kaikki ihmiset lopulta pelastuisivat. (ks. esim. Rm 5:19.)."
https://www.sti.fi/luennot/files/MV240908.htm
Reformaation ehkä merkitävin yksittäinen syy oli anekauppa, ja Luther linjasi sitten “kaikki tai ei mitään”; Jumalan kanssa ei voi käydä kauppaa, kun ei ole mitään, millä sitä käydä. Toisaalta yleinen vanhurskauttaminen (redemptio, reconciliatio) vapauttaa pohtimasta sitä, onko ihmisen oma kilvoittelu riittävää vai ei.
"Kun uskonpuhdistajat alkoivat kehitellä vanhurskauttamisoppia, he olivat joutuneet ristiriitaan keskiajan katolisten teologien kanssa. Yksi suurista ja vaikeista kysymyksistä oli näkemys syntisyydestä. Aiheet olivat itse asiassa kovasti samanlaisia kuin monissa meidän aikamme keskusteluissa. Onko ihminen täysin langennut ja kokonaan turmeltunut? Vai pitäisikö ajatella, että ihmisellä on joitain sielun kykyjä, joihin pelastus ja vanhurskauttaminen voivat perustua?
Tässä on vanhurskauttamista koskevan alkuperäisen kiistan varsinainen ydin. Luther vastusti skolastikkojen näkemyksiä, koska niissä turmelusta ei pidetty täydellisenä. Hän taistelee useimmissa kirjoissaan katolisessa kirkossa omaksuttuja ihmisen vapautta korostavia näkemyksiä vastaan. Vaikka lankeemuksen uskottiin olleen tosiasia, Jumalan ajateltiin valmistelleen pelastusta erilaisten ”armojen” avulla (ks. jäljempää). Niinpä katolisen kirkon oppineet ajattelivat ihmisen kykenevän hyviin tekoihin ja siivoon elämään jopa ennen uskoa – Jumalan avulla."
Etenkin “lundilaisessa” luterilaisuudessa tunnetaan “kaksi koria”; ja teologisesti on pyritty hahmottamaan eräänlainen “nivel” vanhurskauttamisen ja pyhityksen välille. Tapahtumia ei saa sekoittaa, mutta ne kuuluvat elimellisesti yhteen.
Vanhurskauttaminen ja unio (“Kristus itse uskon lahjana on se meissä asuva vanhurskaus, jonka Jumala lukee edessään meille vanhurskaudeksi”) kuuluisivat uskon koriin, pyhitys ja hyvät teot taas rakkauden koriin. Edellisessä Jumala on monerginen, jälkimmäisessä on kysymyksessä synergia ja jälkimmäinen on seurausta edellisestä.
Uskon koriin kuuluvia “opillisia” aiheita pidetään muuttumattomina, mutta rakkauden korin “eettisten” aiheiden oletetaan olevan alati muuttuvia (korissa on myös muuttumatonta ainesta, esim. 10 käskyä).
Korit olivat Suomessa pitkään kellarissa, mutta taisi olla Tuomo Mannermaa -vainaa, joka ne kaivoi esiin naispappeuskysymyksen yhteydessä.
Kahdessa Ilkon kurssikeskuksessa pidetyssä seminaarissa (1980, 1982) silloiset kirkon johtajat ja yliopistoteologit tulivat johtopäätökseen: Apostolinen virka on jumalallinen asetus ja kuuluu siten ”uskon koriin” eli oppiin. Mutta viran sukupuoli on kulttuurisidonnainen ehdonvallan (adiafora) kysymys, joka kuuluu ”rakkauden koriin” eli etiikkaan. Rakkauden kori on joustava, sen korkeimpana periaatteena on Kultaiseen sääntöön pohjaava vapaa harkinta: kohtele muita kuten haluaisit itseäsi kohdeltavan, jos olisit heidän asemassaan.
Korioppi ei ole aivan ongelmaton, mutta ongelmatilanteissa käytännöllinen, ja epäilen, että sitä tullaan lähiaikoina soveltamaan evl-kirkon avioliittonäkemyksessä.
1 tykkäys
Eiköhän se ole historiallinen tosiasia, että tunnustuksellinen kristitty on hiukan juutalainen, hiukan katolilainen, jne… tunnustuskuntaan katsomatta.
Olipa kerran, satoja vuosia sitten augustinolaismunkki…
https://www.reformaatio2017.fi/olipa-kerran-augustinolaismunkki/
https://www.reformaatio2017.fi/vanhurskauttaminen-ja-laupeus/
Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista on luterilaisten kirkkojen ja Roomalaiskatolisen kirkon yhteinen julkilausuma, joka allekirjoitettiin 31.10.1999 Augsburgissa.
Julistuksessa luterilaiset ja roomalaiskatoliset tunnustavat yhdessä, että yksin armosta, uskossa Kristuksen pelastavaan työhön eikä oman ansiomme perusteella, Jumala hyväksyy meidät ja me saamme Pyhän Hengen, joka uudistaa sydämemme ja varustaa ja kutsuu meidät hyviin tekoihin.
"Julistuksen mukaan luterilaisten ja katolilaisten välillä vallitsee nykyään yksimielisyys vanhurskauttamisopin “perustotuuksista”. Yhteisesti todetaan myös vanhurskauttamisopin olevan “luovuttamaton kriteeri, joka aina suuntaa kirkon kaiken opetuksen ja toiminnan Kristukseen”. Julistuksessa kuitenkin tuodaan esille myös opillisia eroja ja korostetaan, ettei se tee tyhjentävästi selkoa luterilaisesta ja roomalaiskatolisesta vanhurskauttamisopista. Lähtökohtana on, että on monta tapaa ymmärtää vanhurskauttaminen ja siitä on monenlaisia oppeja, mutta allekirjoittaneet tahot voivat yhdessä kuvata, millä tavalla oppi vanhurskauttamisesta voidaan ymmärtää.
Yhteinen julistus vanhurskauttamisesta on herättänyt myös paljon arvostelua, eivätkä kaikki luterilaiset kirkot tai kirkkojen sisäiset toimijat edelleenkään hyväksy sitä. Silti julistus on ekumenian suurimpia saavutuksia, ja sillä on suuri käytännöllinen merkitys kirkkojen välisen yhteistyön kannalta. Julistuksesta huolimatta kirkkojen välillä on kuitenkin edelleen merkittäviä opillisia eroja."
En viitsi/jaksa/ehdi nyt käsitellä tässä hyvä tekoja ja pelastumista sen enempää, kunhan nostan esille mitä ristillä puhuttiin. Ei ole sekään täysin teoista tai tekojen merkityksestä vapaata:
Luuk. 23:
39 Toinen ristillä riippuvista pahantekijöistä herjasi hänkin Jeesusta. Hän sanoi: “Etkö sinä ole Messias? Pelasta nyt itsesi ja meidät!”
40 Mutta toinen moitti häntä: “Etkö edes sinä pelkää Jumalaa, vaikka kärsit samaa rangaistusta?
41 Mehän olemme ansainneet tuomiomme, meitä rangaistaan tekojemme mukaan, mutta tämä mies ei ole tehnyt mitään pahaa.”
42 Ja hän sanoi: “Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi.”
43 Jeesus vastasi: “Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa.”
Mutta kysymys siitä, koska ja minne hyvä ryöväri pääsi, on mielenkiintoinen.
Jeesus vasta “astui alas tuonelaan”, ei hän noussut taivaaseen vielä pitkäperjantaina. Siten “jo tänään…paratiisissa” ei voi viitata ainakaan taivaaseen.
Kopsasin tähän, mitä KKK tästä sanoo. Jätin yhden kappaleen pois spoilerista, sillä siinä on kaikkein oleellisin.
632:
632. Uuden testamentin lukuisat lausumat Jeesuksen ”herättämisestä kuolleista” (1 Kor. 15:20) 528 edellyttävät, että hän on viipynyt ennen ylösnousemistaan kuolleiden olosijassa.529 Tämä on ensimmäinen merkitys, jonka apostolit saarnassaan antavat Jeesuksen astumiselle tuonelaan: Jeesus koki kuoleman niin kuin kaikki ihmiset ja meni sielussaan kuolleiden olosijoille kohtaamaan heidät. Mutta hän astui sinne pelastajana ja julisti ilosanoman siellä vankina pidetyille sieluille.530
633. Raamattu kutsuu kuolleiden olosijaa, johon Kristus kuolemansa jälkeen astui, ”helvetiksi”, ”sheoliksi” (hepreaa) tai ”hadekseksi” (kreikkaa),531 sillä siellä olevilta puuttuu Jumalan katseleminen.532 Tämä koskee ennen Vapahtajan tuloa kaikkia kuolleita, olivatpa he olleet pahoja tai oikeamielisiä. 533 Se ei tarkoita kuitenkaan sitä, että jokaisella oli samanlainen osa. Jeesus osoittaa sen meille vertauksella köyhästä Lasaruksesta, joka otettiin ”Abrahamin huomaan”.534 ”Tuonelaan astuessaan Kristus, Herra, on vapauttanut niiden vanhurskaiden sielut, jotka odottivat Vapahtajaa Abrahamin helmassa.”535 Jeesus ei astunut tuonelaan vapauttaakseen sieltä tuomitut 536 eikä myöskään lopettaakseen tuomion helvetin, 537 vaan vapauttaakseen ennen häntä eläneet oikeamieliset. 538
634-637:
634. ”… niillekin, jotka ovat kuolleet, on julistettu evankeliumi” (1 Piet. 4:6). Pelastuksen ilosanoma täyttyi, kun Kristus astui alas tuonelaan. Se on Jeesuksen messiaanisen tehtävän viimeinen vaihe – kestoltaan hyvin lyhyt mutta merkitykseltään mittaamattoman suuri: Lunastus ulottuu kaikkiin, kaikkien aikojen ja paikkojen ihmisiin, sillä kaikki pelastetut ovat tulleet osallisiksi lunastuksesta.
635. Kristus on siis laskeutunut kuoleman syvyyksiin,539 jotta ”kuolleet kuulevat Jumalan Pojan äänen. Ne, jotka sen kuulevat, saavat elää” (Joh. 5:25). Jeesus, ”elämän ruhtinas”,540 ”on kuolemansa kautta riistänyt vallan siltä, jolla oli kuoleman valta hallussaan eli Saatanalta, ja päästänyt vapaiksi kaikki, jotka oli kuolemanpelolla alistettu elinikäiseen orjuuteen” (vrt. Hepr. 2:14–15). Kuolleista herätetyllä Kristuksella on nyt käsissään ”kuoleman ja tuonelan avaimet” (Ilm. 1:18), ja ”Jeesuksen nimeä kunnioittaen on kaikkien polvistuttava, kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla” (Fil. 2:10).
”Suuri hiljaisuus vallitsee tänään maan päällä, suuri hiljaisuus ja suuri autius. Suuri hiljaisuus, koska Kuningas nukkuu. Maa oli järissyt ja sitten hiljentynyt, koska Jumala on ihmisenä vaipunut uneen. Hän on mennyt herättämään ne, jotka ovat nukkuneet muinaisista ajoista asti. Hän menee etsimään Aadamia, esi-isäämme, kadonnutta lammasta. Hän haluaa käydä niiden luona, jotka istuvat pimeydessä ja kuoleman varjossa. Hän saapuu päästämään vangitun Aadamin ja hänen kanssaan vankina olevan Eevan tuskistaan, hän joka on yhtaikaa heidän Jumalansa ja heidän poikansa … ’Minä olen sinun Jumalasi ja sinun takiasi minä tulin lapseksesi. Nouse sinä, joka nukuit, sillä minä en ole luonut sinua jäämään kahlehdittuna tänne tuonelaan. Nouse kuolleista! Minä olen kuolleiden Elämä’.”541
636. Uskontunnustus tunnustaa sanoessaan, että Jeesus ”astui alas tuonelaan”, että Jeesus on todellisesti kuollut ja että hän on meidän edestämme kuolemalla voittanut kuoleman ja Saatanan, ”jolla on kuoleman valta hallussaan” (Hepr. 2:14).
637. Kuollut Kristus on sielussaan, joka pysyi hänen jumalallisen persoonansa yhteydessä, laskeutunut kuolleiden olinpaikkaan. Hän on avannut taivaan portit vanhurskaille, jotka olivat eläneet ennen häntä.
Katekismuksen alaviitteet:
528 vrt. Apt. 3:15; Room. 8:11.
529 vrt. Hepr. 13:20.
530 vrt. 1 Piet. 3:18–19.
531 vrt. Fil.2:10; Apt.2:24; Ilm.1:18; Ef.4:9.
532 vrt. Ps. 6:6; 88:11–13.
533 vrt. Ps. 89:49; 1 Sam. 28:19; Hes. 32:17–32.
534 vrt. Luuk. 16:22–26.
535 Catechismus Romanus, 1, 6, 3.
536 vrt. Rooman konsiili, (v. 745), De descensu Christi ad inferos: DS 587.
537 vrt.Benedictus XII, Cum Dudum, 18: DS1011; Clemens VI, Super quibusdam c.15,13: DS1077.
538 vrt.Toledon IV konsiili,(v.633 Capitulum,1: DS 485; vrt. myös Matt.27:52–53.
539 vrt. Matt. 12:40; Room. 10:7; Ef. 4:9.
540 vrt. Apt.3:15.
541 Vanha pyhän lauantain saarna: PG 43, 440, 452, 461.
On myös mielenkiintoista, mitä Matteuksen evankeliumissa kerrotaan:
27:
50 Mutta Jeesus huusi taas kovalla äänellä ja antoi henkensä.
51 Sillä hetkellä temppelin väliverho repesi kahtia, ylhäältä alas asti. Maa vavahteli, kalliot halkeilivat,
52 haudat aukenivat, ja monien poisnukkuneiden pyhien ruumiit nousivat ylös.
53 He lähtivät haudoistaan, ja Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen he tulivat pyhään kaupunkiin ja näyttäytyivät siellä monille.
Haudat aukenivat, ruumiit nousivat ylös mutta nämä pyhät ilmestyivät ihmisille vasta Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen. Aika monessa käännöksessä puhutaan, kuinka nämä pyhät tulivat ulos haudoistaan vasta Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen.
Siten näille pyhimyksille olisi tapahtunut jotain samanlaista, kuin Kristukselle. Kristus nousi esikoisena kuolleista. Vanhan liiton pyhimykset herätettiin heti Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen (merkki lopunajoista), he ilmestyivät joillekin aikalaisille ja vasta sen jälkeen heidät olisi otettu taivaaseen. Se tosin on mielenkiintoista, otettiinko nämä pyhät taivaaseenkin vasta Jeesuksen taivaaseenastumisen jälkeen. Tämän valossa olisi erikoista, jos ryöväri olisi kuitenkin edeltäpäin päässyt taivaaseen.
Kuitenkin, mielestäni on johdonmukaisempaa ajatella, että pyhä Dismas pääsi ensin “Abrahamin helmaan”, jossa Kristuskin “tänään” olisi. Tämän jälkeen ryöväri on esimerkiksi saattanut jatkaa puhdistumistaan kiirastulessa. Perille taivaaseen hän pääsi sitten joskus myöhemmin. Se kuitenkin on varmaa, että se päivä ei ollut vielä pitkäperjantai.
1 tykkäys
Ortodoksisessa kirkossa Dismasta kutsutaan viisaaksi ryöväriksi. Kahdeksanpäisessä slaavilaisessa ristissä (Kristuksesta katsoen) Kristuksen oikealla puolella oleva jalkatuen (kolmannen poikkipuun) pää osoittaa ylöspäin, koska sille puolelle ripustettu viisas ryöväri pelastui, ja vasemmalla puolella oleva pää osoittaa alaspäin, koska se toinen ryöväri, katumaton Gestas, joutui kadotukseen.
Viimeisen tuomion ikonissa viisas ryöväri on pelastuneiden joukossa, kun toiset vasta ovat pyrkimässä paratiisiin.
1 tykkäys