Eikös peruskouluss uskonnopettaja (siis luokanopettaja) voi olla sellainen, jolla on käyty teologian opintoja 5 op:ta? Sitten yläkoulussa vaaditaan jo huikeat yhteensä 25 op:ta. Tällaista muutaman vuoden takaa muistelisin.
Tässä yksi esimerkki nykyajan pakanuudesta - tai uuspakanuudesta.
http://www.aamulehti.fi/kotimaa/nain-minusta-tuli-noita-miika-vanhapiha-nakee-nakyja-ja-kokoaa-forssaan-romahdusheimoa-24262821/
Aamulehden jutusta käy ilmi, että kyseinen henkilö on tullut jonkinlaiseen shamanistiseen herätykseen. Hän on aina ollut kiinnostunut kansatieteestä ja arkeologiasta ja opiskellutkin ainakin jälkimmäistä. Hän on myös perinneartesaani ja erikoistunut ikivanhoihin tekniikoihin. Mistään ei sensijaan ilmene onko ko henkilö lapsena kastettu entinen kristitty vai onko hän kasvanut kristinuskon ulkopuolella. Karhun kansa on ensimmäinen suomalainen rekisteröty uuspakanallinen uskonnollinen yhdyskunta, jolla on mm avioliittoon vihkimisoikeus. Virossa on näitä uuspakanoita eli maauskoisia enemmänkin. Siellä enää vain noin 25% kansasta kuuluu kristillisiin kirkkoihin.
Tekstiosuudessa loppupuolelta lainattua:
Berge sanoo, että mystiikka ja magia ovat luonnollinen osa liikkeen toimintaa: Seremonioita johtavat esimerkiksi papittaret, shamaanit ja parantajat. Naiset käyttävät suitsukkeita, kristalleja, tarot-kortteja ja taikuutta, ja osa heistä kutsuu itseään noidiksi.
3 tykkäystä
Höperöä! Ja näitä liikkeitä tulee milloin mistäkin ja onneksi myös menee, kunnes jostain taas pulpahtaa jotain vastaavaa vähän uusitussa kuosissa. 
Kyllähän pakanuutta on mukana Amerikasta tulevassa kristillisyytenä esiintyvässä uuskarismaattisuudessakin. Kokoontumisissa pauhaa yksitoikkoinen musiikki, käytetään loitsunomaisia “rukouksia”, on kaupan vaikka mitä iloöljytuotteita, tehdään tulitunneli- ja muita outoja rituaaleja, metsästetään horosk profetioita ja liikkeen johtajat nimittävät itseään ja toisiaan apostoleiksi.
Tuo kuvakin voisi ihan hyvin olla uuskarismaattisesta kokouksesta. Samaa pakanuutta kristilliseksi naamioituna.
3 tykkäystä
Kuuntelin viime yönä töissä tämän. Valitettavasti suomenkielistä tekstitystä ei ole, mutta jos englanti taipuu niin ehdottomasti katsomisen arvoinen.
Minulla tuli ihan sama ajatus mieleen. Olen kerran ollut tilaisuudessa, jossa ihmiset ylistivät Jumalaa juuri tuolla tavalla ja ihan transsissa vaeltelivat edestakaisin kädet ylhäällä. En sano, että siinä itsessään olisi mitään väärää mutta minä tunsin itseni lähinnä kiusaantuneeksi sitä katsellessani. Tilaisuus itsessään oli toki kristillinen enkä väitä että siinä olisi ollut mitään pakanallista, mutta minulla oli todella epämukava olo.
1 tykkäys
Minustakin vaikuttaa siltä, että joissakin karismaattisuutta painottavissa kristillisissä liikkeissä on epäilyttävän paljon samaa kuin pakanallisessa ihmeiden tavoittelussa ja toisaalta myös samankaltaista hyvän olon hakemista kuin vaikkapa huumeiden käyttäjien tai muiden hedonistien keskuudessa, mutta kuitenkin pitäisin ihan eri kategorian asiana edellä linkatussa artikkelissa kuvattua toimintaa, jossa kristillisyyttä ei ole mukana edes nimellisesti, ja josta voidaan olla varmoja, että jos siinä jotakin yhteyttä henkimaailmaan saavutetaan, ei se ole Jumalasta.
1 tykkäys
Vaarallisempaa voi olla sekoittaminen. Heikosti kristillistä oppia tuntevat ovat helppo saalis hörhöille jotka myyvät sopivassa paketissa vähän kristinuskoa ja paljon muuta.
1 tykkäys
Saman huomion tein itsekin. Kuvasta ei voisi päätellä mitä palvotaan.
Samaa pakanuutta kristilliseksi naamioituna.
Vaikka amerikkalaisessa äärikarismaattisuudessa olisikin paljon ongelmia, en kuitenkaan näe näitä ilmiöitä samoina, paitsi ulkoisesti korkeintaan joissain asioissa toisiaan muistuttavina. On ihan eri asia mitä palvotaan, Jeesusta vaiko luonnonhenkiä ja epäjumalia. Vaikka ulkoisesti ei olisi eroja (niitä kyllä on hyvin paljon), epäjumalan palvonta keskittyy luodun palvontaan, kun taas Jeesuksen palvonta Luojaan.
Ja tuo kuva, jonka tarkoituksella valitsin näytille, artikkelissa ovat loput, on ainoa, josta voisi tehdä yhteneviä päätelmiä. Loput kuvat, tulisilla hiilillä kävelyt ja muut seksuaalisuuden ympärillä olevat jutut kuuluvat perinteisestikin epäjumalanpalvontamenoihin. Näin oli Vanhan testamentin aikoina, näin on luonnonuskonnoissa ja shamanismissa vieläkin, eikä mikään näytä mihinkään muuttuneen. Samat voimat ja henget taustoilla ovat aina epäjumalien palvelusmenoissa, kun taas Jeesusta palvotaan hiukan eri kulttuureissa eri lailla, mutta henki on oikea.
4 tykkäystä
Mulle myös tuli parista kuvasta karismaattisuus mieleen. En usko, että siitä voi päätellä karismaattisuuden olevan pakanallista, vaan pikemminkin että kyse on yleisinhimillisistä tunnetiloista, joiden ilmaisu ja joihin liittyvät ilmeet ja eleet voivat olla samantyyppisiä eri uskonnoissa. Fiilistely on myös kristitylle ihan sallittua, vaikka siihen ei itsessään mitään yliluonnollista liitykään.
Mun huomiota artikkelissa kiinnitti jostain kumman syystä kuitenkin lainausmerkkien käyttö. Nimittäin joidenkin henkilöiden tittelinä oli “kuuäiti”, lainausmerkeissä. En tajua. Uskonnolliset tittelit esitetään yleensä ihan samalla tavalla kuin muutkin määritteet, eikä kukaan vakavasti otettavassa lehtitekstissä kirjoittaisi “pastori” tai “imaami”, ajatteli uskonno(i)sta sitten mitä tahansa. Joten mielestäni jos tässä yhteisössä jonkinlaisen hengellisen johtajan titteli on kuuäiti, niin sitten sitä pitäisi käyttää ihan sellaisenaan, samalla tavalla kuin muidenkin uskontojen nimikkeitä. Uushenkiset pakanauskonnotkin nimittäin ovat uskontoja, eivät jotain höttöistä hömppää eikä niitä pidä alentaa hurahtaneiden naisten puuhasteluksi. Ja kun kohdellaan tätä liikettä uskontona, nähdään myös se että se ei ole esim. kristinuskon kanssa yhteensopiva ilmiö josta voisi ottaa hengellisyyteensä mausteita, vaan nimenomaan uskonto.
1 tykkäys
Tuskinpa sitä kukaan tuosta kuvasta päätteli.
Jossain vaiheessa hyvien fiilisten tavoittelu voi mennä niin pitkälle, ettei sitä enää voi pitää hyvänä kristillisenä elämäntapana. Jos siihen vielä liittyy hyvältä tuntuvien henkisten kokemusten hakeminen muualta kuin kristinuskon piiristä, niin ollaan jo hyvin vahingollisella tiellä.
3 tykkäystä
Luonnossa on lähestyttävyyttä kaikille aisteille.
Ikiaikaista läsnäolevuutta. Jatkuvuutta ennen minua ja jälkeeni. Ei syyllisyyttä. Ei mitään dogmatiikka, joka minun tulisi tietää tai muistaa ulkoa. Kokemukseen perustuvaa tunnetta juurtuneisuudesta kaiken some-älämölön jälkeen. Kaipaan kuulua. Olla jostakin kotoisin. Olla osa jotain.
Luonto on hanteellinen paikka, ihmiselle jolle transendenssi - Jumala tai Jumalat ovat passe. Syystä tai toisesta. Metsä on uusi alku, kaste.
En ihmettele miksi (esi)kristillinen luonto-mystiikka tai luontoon liittyvä uuspakanuus kiehtoo ja vetää ihmisiä puoleensa.
Toki tulkitsen tätä kristillisyyden kautta, mutta sanoisin myös niin, että Kirkon - näin yleiskristillisesti- olisi “mentävä metsään”. Nähtävä ei-inhimillinen luotu sakramentaalisemmin, osana suurta pelastushistoriaa. Orgaanisena osana ihmisyyden pelastumisessa tai loppuun luomisessa Kristuksen elämän, kuoleman ja ylösnousemuksen kautta.
2 tykkäystä
Jep. Ja sitten on sekin bonus, että länsimaisen henkisyyttä etsivä ihminen on paljon mukavammassa asemassa kuin esi-isänsä ja -äitinsä. Hänen ei näet yleensä tarvitse pelätä luontoa. Ei tarvitse elää luonnon armottomilla armoilla. Pelkkä nauttiminen ja ihastelu, ehkä kunnioituskin, riittää. Tämä on yksi syy sille, että minusta karhunkansa- ym. jutut näyttävät pitkälti teatterilta tai roolileikiltä, viihteeltä.
Tämä nykypäivän asenne heijastuu usein siihenkin, miten pakanuuden ja kristinuskon väleistä kirjoitetaan. Helposti annetaan ymmärtää, että kirkko tuli ja kielsi vanhat kivat jutut ja pakotti ihmiset uusille tavoille. Ei ajatella, että moni entisajan pakana toivotti kristinuskon tervetulleeksi, koska se vapautti jatkuvasta henkien sun muiden pelosta. (Tämä toki pätee monessa maailmankolkassa yhä.)
8 tykkäystä
Varmaan asenteita on ollut molemman laisia. Me ei tietysti voida tietää mitä tuhannen vuoden takaiset ihmiset ovat ajatelleet, mutta yksi mielenkiintoinen näkökulma asiaan on mun mielestä ollut Paula Havasteen historiallisissa romaaneissa. Hän on kirjoittanut sarjan, joka sijoittuu niihin aikoihin kun kristinusko tuli Suomeen. Sarjan päähenkilö ei asiasta oikein innostu, mutta ei hänen muinaissuomalainen uskontonsakaan ole mitään romanttista luonnon ihastelua, vaan jatkuvaa luonnonvoimien lepyttelyä. Joka välissä pitää tehdä erilaiset loitsut just oikein, jotta olisi mitään toivoa selvitä hengissä. Päähenkilön kristinuskoon tutustuminen on hyvin pinnallista ja vaikuttaa käytännössä lähinnä sen, että taikoja ei saa tehdä. Tästä seuraa pelkoa mennä esim. metsään kun ei voi tehdä asianmukaisia metsäänmenorituaaleja. Se konsepti, että kristinuskon Jumala tarjoaisi suojelusta tai että henkiolentoja ei tarvitse pelätä, ei kirjan versiossa keskiaikaisesta kasteopetuksesta välity mitenkään. Tiedä sitten miten todellisuudessa on mennyt, mutta pidän tällaisenkin version olemassaoloa ihan mahdollisena.
2 tykkäystä
Eikö se kaava ole vähän aina ollut se, että vanha uskonto vain vähitellen antaa periksi? Ensin muodostuu yhdistelmiä ja kirkon edustajat ovat sitten eri tavoin koettaneet karsia niitä pakanoiden tapoja ja uskomuksia pois. Ihmiset ovat yleensä varmaan kyllä halunneet olla kristittyjä - myönnetään pakkokasteet silti - mutta kulttuuri on niin vahva ja pelot sekä taiat perintöä että he eivät ole niistä osanneet luopua.
Näinhän oli heti alussa kirkon syntyessä kuten UT kertoo ja samoin kuulemma edelleen vaikkapa Afrikassa jossa uskoa vainajien henkien vaikutukseen ihmisten elämässä on vaikea saada loppumaan.
Jep. Minulla ei ole tietoa siitä, miten asiat ovat historiassa sujuneet, mutta päättelen, että siinä on varmaan ollut jotain samaa kuin nykyisessä animismin ja kristinuskon kohtaamisessa. Myös Japanissa, jossa pohjavireenä on shintolainen animismi, tämä ilmiö taitaa joissakin tapauksissa olla havaittavissa. Luultavasti lievempänä kuin jossakin vähemmän kehittyneessä ympäristössä, mutta silti.
2 tykkäystä
Tämä on jotenkin hämmentävä tämä luonnosta nauttimisen ja siitä fiilistelyn vaihtelu ajassa ja ikäluokissa. Nuorena kaupunkilaisena luonto ei kiinnostanut minua lainkaan. Minua kiinnostivat suuret kaupungit ja niiden ilmiöt. Vanhempieni sukupolvessa sen sijaan monet pitivät luonnossa kävelyä, marjastamista yms. suurena huvina, joka minulle olisi ollut pelkkää kidutusta. Samoin vanhempieni ikäpolven papit toisinaan mainitsivat luonnosta nauttimisen kristitylle sallittuna ajanvietteenä synneistä nauttimisen sijaan, mikä minusta vaikutti lähinnä tylsyyden huipentumalta. Nykyisin en edelleenkään menisi muuten vaan vapaaehtoisesti jonnekin suomalaiseen keskivertometsään kävelemään, mutta mielelläni käyn kyllä matkoillani tsekkaamassa jotain erityisen näyttäviä luontokohteita kuten jyrkkiä rantakallioita tms. Sitten on aina ollut näitä kaupunkilaishippejä, jotka ovat nähneet luonnossa, ihan tavallisessa suomalaisessa metsässäkin, jotain mystisen hienoa. Onko nyt käymässä niin, että tuo aikaisemman sukupolven kristittyjen pappien ajatus luonnosta kristitylle sallittuna ajanvietteenä ja kaupunkihippien luontomystiikka ovat nyt jotenkin yhdentymässä. 
Kaupunkilaisuus on ihan luvallinen suomalaisen identiteetti.
On monia kombinaatioita. Jotkut asuvat ehdottomasti kaupungissa mutta kokevat luonnossa elämyksiä. Toista metsä ahdistaa. Toisia kammottavat kaupungit.
Minkä lapsena oppii, vaikuttaa pitkään. Itse olen tyytyväinen kaupungissa asumisen monipuolisuuteen varsinkin kun sielläkin on luontoa johon pääsee halutessaan. On järviä, puistoja, metsiköitä ja jopa metsää.
Mutta koska olen elänyt lapsuuteni maalla, siellä tunnen olevani oikeassa elementissä. On tilaa ja hiljausuutta. On luonnon tilassa olevia kasveja ja eläimiä. Voi puuhailla vapaasti. Näkee taivaan ja voi nukahtaa pihakeinuun.
Metsä on kyllä vahvoja tunteita herättävä mutta en itse siinä varsinaisesti mystiikkaa koe. Rauhaa sieltä saa.
Jos pitäisi valita ihan paras ja omin tila, se ei olisi silti metsä. Ehkä pihapiiri tai järvenranta. Väljästi asuttu ja sukupolvien ketjun leimaama maaseutu.
1 tykkäys