Origi-Naali kirjoitti tietysti ihan huumorimielessä seuraavan.
Minulla vain tuli mieleen, onko Suomessa nykyään semmoisia vähintäin rippikouluikäisiä, jotka eivät koskaan ole kuulleet evankeliumia. Jotkuthan käyttävät itsestään pakana -nimitystä silloin, kun haluavat kettuilla (mielestään) fundamentalisteille.
Minun ymmärryksen mukaan pakana tarkoittaa nimenomaan semmoista, joka ei ole koskaan kuullut evankeliumia.
Sellaisia, jotka eivät ole sitä koskaan kuulleet niin että myös ymmärtäisivät, on ainakin varsin runsaasti.
Sinänsä pakana ei kai tyhjene ihan tuohon. Alunperin se tarkoitti maalaista. Yleensä sillä tarkoitetaan nykyään muun uskonnon kuin juutalaisuuden tai kristinuskon harjoittajaa. Myös muslimien nimittämisessä pakanoiksi olisin varovainen, polyteistien suhteen nimitys on oikeampi.
Uuspakanat (suomenuskoiset, wiccat jne.) kai käyttävät itsestään jossain yhteyksissä myös pakana-nimitystä, jos eivät määrittele uskonsa lajia tarkemmin. En heti ole tajunnut, että nimitys kuvaakin uskontoa.
Kristinuskon suhteen tulee vastaan myös sellainen oksymoroni kuin pakanakristitty.
Niin siis alunperin pakanat olivat muita kuin juutalaisia, jolloin oli juutalaiskristittyjä ja pakanakristittyjä. Suurin osa suomalaisista kristityistä ja koko maailman kristityistä on tietysti pakanakristittyjä.
Juutalaiset käyttivät muista kansoista sanaa goyim, maan kansat. Pakana sana tulee suomen kieleen latinasta venäjän kielen kautta. Se tarkoittaa ihmistä, joka ei ole kristitty eikä juutalainen tai muslimi. (Islamia pidettiin ensin harhaoppisena kristinuskona.) Latinan kielen sana paganus tarkoitti alunperin maalaista, syrjäkyläläistä, sillä kristinusko levisi ensin kaupunkilaisten keskuuteen ja vasta varsin myöhään syrjäisiin maakyliin.
Suomalaisista raamatunkäännöksistä tulee tuo pakana tarkoittamaan ei-juutalaista eli goyta, ja pakanakristitty, joka siis on ei-juutalaista syntyperää oleva kristitty eikä maalaiskristitty. Käännös ei ole hyvä, koska se sotkee käsitteitä. Juutalaisten goyim eli muut kansat kuin Israel on eri asia kuin ne syrjässä asuvat, jotka eivät ole kuulleet evankeliumia Kristuksesta.
Ei voi välttyä vaikutelmalta, että sekaannus on tapahtunut siinä vaiheessa kun on tehty latinankielistä käännöstä: “maan kansat” on käännetty latinaan, ja merkitys onkin muuttunut tarkoittamaan maalaisia, vaikka olisi ollut tarpeen vain tehdä ero Jumalan kansan ja Maa-planeetan muiden kansojen välillä.
Ei kyllä minun tietääkseni latinan kielisissä raamatunkäännöksissä käytetään sanaa gentes muista kansoista kuin juutalaisista. Yleensä kielissä on vähän enemmän sanoja. Suomen kielen kristillinen sanasto on aika köyhä. Karjalan kielessä pagana tarkoittaa pahaa tai huonoa. Merkitys on siis muuttunut.
Tosiaan latinaksi on ero gentili vs pagani. Samoin englanniksi. Puolaksi molemmat ovat Poganie.
Sellainen vielä, että kastettu ei voi muuttua pakanaksi. Kastettu kristitty, joka kieltää uskon on luopio l. apostata.
Mun käsittääkseni sanalla pakana on eri tilanteissa ja eri ihmisten kielenkäytössä useita eri merkityksiä:
Lapsena kastettu suomalainen voi aikuisena olla 1, 3, 5 ja 6, mutta ei 2 tai 4. Tämän merkityskenttälaajuuden takia en kyllä itse käyttäisi ainakaan ilman selityksiä pakana-termiä kuvaamaan ihmistä.
Samoin tuo @cymbus esiin ottama luopio-termi on siitä hankala kuvaamaan lapsena kastettua ei-uskovaa, että voidakseen luopua asiasta x pitäisi asia x olla joskus kiistatta ollut olemassa. Ja luopuminen viittaa aktiiviseen tekemiseen. Jos on vain lapsena kastettu mutta ei ole saanut kristillistä kasvatusta eikä koskaan tietoisesti uskonut, onko silloin luopunut jostain? Eikö siinä ole kyseessä vain luonnollinen seuraus siitä, että kasteessa istutettua uskon siementä ei ole kasteltu?
Minkälaisessa tilanteessa meillä Suomessa lapsena kastettu kristitty on voinut lapsuudessaan ja nuoruudessaan jäädä tyystin vaille kristillistä opetusta? Vanhemmat eronneet kirkosta ja ottaneet lapsensa pois uskonnonopetuksesta? Vanhemmat luopuneet kristinuskosta ja kääntyneet johonkin muuhun uskontoon? Kaikissa muissa tapauksissa lapsena kastetut ovat saaneet koulussa uskonnonopetusta ja yleensä myös käyneet rippikoulun tai ortodoksisen kristinoppikoulun.
Totta, että mahdollisuudet opetukselta tyystin välttymiseltä näyttävät pieniltä.
Ilmeisesti selitykseksi jää ns. ohut sitoutuminen koulunkäyntiin (paljon poissaoloja, ongelmia kotona ja koulussa…). Rippikouluahan eivät todellakaan kaikki enää käy, vaikka koko maan prosentti ikäluokasta onkin vielä kohtalaisen korkea.
Ja tottakai kirkosta eronneita ja lastensa uskonnon opetuksen lopettaneita on jo runsaasti.
Mutta ns. kahden korvan syndrooma (=sisään/ulos) on myös mielenkiintoinen. Aina silloin tällöin tuolla rippikouluopetuksessa tulee vastaan ryhmiä, joiden kohdalla mietimme miten suuria eroja koulun jättämillä muistijäljillä onkaan. Jos asiat on tiedon tasolla tulleet jo 5. luokalla käsiteltyä, kuinka joku voi olla niin out kristinuskon perusasioista 8. ja 9. luokan välimaastossa? Ryhmien välillä on valtavat erot. Toisilta lähtevät ulkoläksyt suusta kuin telkät pöntöistä - vanhaa tuttua asiaa. Toisten kanssa tanistetaan viikko, eikä loppukoekaan juuri ilahduta siinä suhteessa. Energia kun on mennyt sosiaalisen elämän ja itsetuntemuksen opiskeluun leirillä…
Joskus olemme huomanneet, että tietyistä kouluista tulevat ovat rippikouluiässä ihan eri asemassa. Jossain on alakoulun opetus ollut esim. urheilupainotteista, vaikkei erikoiskoulusta olisi kyse. Uskonnonopetus on hoidettu vasemalla kädellä. Kyllä tämän koulujen ja opettajien suuren vaikutuksen huomaa myös silloin kun vieraillaan seurakunnasta alakouluikäisten tunneilla.
Edellä olevassa ei muuten sitten ollut kyse siitä, että rippikoulu olisi osa Suomen pakanallistumista. Päinvastoin asia on yleisesti ottaen. Rippikoulu on hieno mahdollisuus tavoittaa niitäkin joille peruskoulu on ollut lähinnä turistikohde. Usein uskon asiat ovatkin tosi kiinnostavia näille rakkaille vintiöille.
Kaikki kunnia ja kiitos myös asialleen omistatuneille peruskoulun opettajille. Kyllä nämä kaikki opetukset ja lasten sekä nuorten aito kohtaaminen kylvävät hyvää heidän sisimpäänsä. - Sitten tulee vaan se helle, tai myrsky, tai mikä lienee… Liian moni jättää uskon nuorena aikuisena. Ja heistä moni saattaa nimittää jotain muodikkuutta tavoitellen myös itseään “pakanaksi”. Koskaan ei ole silti liian myöhäistä palata kotiin.
Jos opettajan mielestä uskonto on huuhaa-aine, jota nyt vain on pakko opettaa, niin eivät tulokset varmasti ole kummoisia. Ja jos opettaja ei itsekään tiedä asioita kunnolla.
Ortodoksisella puolella opettajina ovat yleensä aineenopettajat, joilla on teologista koulutusta, ja jotka pitävät uskontoa tärkeänä oppiaineena. Ryhmät ovat kuitenkin ainakin täällä Helsingissä yleensä yhdysluokkia, joilla saattaa olla esim 20 oppilasta kaikilta ala-asteen eri luokka-asteilta. Sen tähden opetus ei voi olla kovin tehokasta. Perusasiat opitaan kuitenkin.
Kristinoppikoulussa pääpaino on käytännöllä, vaikka tietysti dogmatiikkaakin opetetaan. Jumalanpalvelusten toimittamista opetellaan käytännössä. Kaikki saavat toimia vuorollaan lukijoina, ja laulutaitoiset muodostavat kuoron. Pojat toimivat ponomareina. Esim sakramentit ja siunaustoimitukset opitaan siten, että kriparileirillä on leikkiristiäiset, leikkihäät, asuinhuoneet siunataan (huom oikeasti!) . Tietysti leirillä toimitetaan liturgiajumalanpalvelus ja kriparilaiset käyvät synnintunnustuksella (nykyään usein ensimmäistä kertaa elämässään) ja ehtoollisella.
Eikös peruskouluss uskonnopettaja (siis luokanopettaja) voi olla sellainen, jolla on käyty teologian opintoja 5 op:ta? Sitten yläkoulussa vaaditaan jo huikeat yhteensä 25 op:ta. Tällaista muutaman vuoden takaa muistelisin.
Tässä yksi esimerkki nykyajan pakanuudesta - tai uuspakanuudesta.
http://www.aamulehti.fi/kotimaa/nain-minusta-tuli-noita-miika-vanhapiha-nakee-nakyja-ja-kokoaa-forssaan-romahdusheimoa-24262821/
Aamulehden jutusta käy ilmi, että kyseinen henkilö on tullut jonkinlaiseen shamanistiseen herätykseen. Hän on aina ollut kiinnostunut kansatieteestä ja arkeologiasta ja opiskellutkin ainakin jälkimmäistä. Hän on myös perinneartesaani ja erikoistunut ikivanhoihin tekniikoihin. Mistään ei sensijaan ilmene onko ko henkilö lapsena kastettu entinen kristitty vai onko hän kasvanut kristinuskon ulkopuolella. Karhun kansa on ensimmäinen suomalainen rekisteröty uuspakanallinen uskonnollinen yhdyskunta, jolla on mm avioliittoon vihkimisoikeus. Virossa on näitä uuspakanoita eli maauskoisia enemmänkin. Siellä enää vain noin 25% kansasta kuuluu kristillisiin kirkkoihin.