Palvonta, ylistys, kunnioitus, kiitos ja siunaaminen

Rukous
,
#1

Jatkoa ketjulle Onko kristinuskolla ja islamilla sama Jumala?, jossa käsiteltiin kysymystä siitä, mitä palvonta on.

Minulla on ollut jo pitempään tarkoitus tehdä tarkempaa teologista pohdintaa aiheesta, mutta en ole saanut sitä aikaiseksi. Olen joitakin asioita ehtinyt miettiä, mutta tälle en ole valitettavasti voinut omistaa paljoa aikaa, joten menen aika lailla musta tuntuu -periaatteen mukaan. Kun mietitään erilaisia Jumalaan kohdistuvia palvonta- ynnä muita akteja, niissä voidaan ymmärtääkseni erottaa liuta erilaisia. Esitän ensin pari taustaa pohdinnoilleni, joita olen pyöritellyt, ja sitten esitän pari mielessäni olevaa ajatusta.

[details=1. Messun kiitosvirsi pyhälle Kolminaisuudelle]
Messussa lauletaan Laudamusta. Se on alunperin lähtöisin muistaakseni 200–300-luvuilta. Sen alussa on erinäisiä palvonnan teemaan liittyviä sanoja:

Laudamus (evl.)
Kunnia Jumalalle korkeuksissa, / maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.
Me kiitämme, me kunnioitamme, me palvomme ja ylistämme sinua. Me tuome sinulle kiitoksen suuren kunniasi tähden…
Laudamus (kat.)
Kunnia Jumalalle korkeuksissa ja maassa rauha ihmisille, joita hän rakastaa.
Me ylistämme sinua, me siunaamme sinua, me palvomme sinua, me kunnioitamme sinua, me kiitämme sinua sinun suuren kunniasi tähden.
Laudamus (latinankielinen alkuteksti)
Glória in excélsis Deo
et in terra pax homínibus bonæ voluntátis.
Laudámus te,
benedícimus te,
adorámus te,
glorificámus te,
grátias ágimus tibi propter magnam glóriam tuam,
Laudamus (englanniksi)
Glory to God in the highest,
and on earth peace to people of good will.
We praise you,
we bless you,
we adore you,
we glorify you,
we give you thanks for your great glory,
Laudamus (kreikaksi)
Δόξα ἐν ὑψίστοις Θεῷ καὶ ἐπὶ γῆς εἰρήνη ἐν ἀνθρώποις εὐδοκία.
Ὑμνοῦμέν σε, εὐλογοῦμέν σε, προσκυνοῦμέν σε, δοξολογοῦμέν σε, εὐχαριστοῦμέν σοι, διὰ τὴν μεγάλην σου δόξαν.

Itse olen osin tämän kohdalla miettinyt sitä, että ovatko nämä kaikki sanat sellaisia, että ne viittaavat eri asioihin, vai onko osa niistä sama?[/details]

[details=2. Vanhan kirkon keskustelu palvonnasta ja kunnioituksesta]
Toinen asia, joka on pohdintojeni taustalla, on vanhan kirkon ajalla käyty keskustelu palvonnan ja kunnioittamisen erosta. Minun ajattelussani tämä kytkeytyy erityisesti ikonikeskusteluun ja II Nikean konsiiliin (787), jossa aihetta käsiteltiin. Siellä päätettiin, että ikoneita saa kunnioittaa (kr. proskuneoo), mutta niitä ei saa palvoa; vain Jumalaa saa palvoa (kr. latreia):

We, therefore, following the royal pathway and the divinely inspired authority of our Holy Fathers and the traditions of the Catholic Church (for, as we all know, the Holy Spirit indwells her), define with all certitude and accuracy that just as the figure of the precious and life-giving Cross, so also the venerable and holy images, as well in painting and mosaic as of other fit materials, should be set forth in the holy churches of God, and on the sacred vessels and on the vestments and on hangings and in pictures both in houses and by the wayside, to wit, the figure of our Lord God and Saviour Jesus Christ, of our spotless Lady, the Mother of God, of the honourable Angels, of all Saints and of all pious people. For by so much more frequently as they are seen in artistic representation, by so much more readily are men lifted up to the memory of their prototypes, and to a longing after them; and to these should be given due salutation and honourable reverence (ἀσπασμὸν καὶ τιμητικὴν προσκύνησιν), not indeed that true worship of faith (λατρείαν) which pertains alone to the divine nature; but to these, as to the figure of the precious and life-giving Cross and to the Book of the Gospels and to the other holy objects, incense and lights may be offered according to ancient pious custom. For the honour which is paid to the image passes on to that which the image represents, and he who reveres the image reveres in it the subject represented. For thus the teaching of our holy Fathers, that is the tradition of the Catholic Church, which from one end of the earth to the other has received the Gospel, is strengthened. Thus we follow Paul, who spoke in Christ, and the whole divine Apostolic company and the holy Fathers, holding fast the traditions which we have received. So we sing prophetically the triumphal hymns of the Church, Rejoice greatly, O daughter of Sion; Shout, O daughter of Jerusalem. Rejoice and be glad with all your heart. The Lord has taken away from you the oppression of your adversaries; you are redeemed from the hand of your enemies. The Lord is a King in the midst of you; you shall not see evil any more, and peace be unto you forever.

Tässä yhteydessä tehtiin siis käsite-erottelu, jota ei aiemmin oltu käytetty. Sanottiin, että palvonta ja kunnioitus ovat eri asioita, ja että palvontaa saa osoittaa vain Jumalalle ja kunnioitusta muulle, jos se on kunnian arvoista. Tarkemmin sanottuna, palvontaa saa osoittaa vain jumalalliselle luonnolle. Kristusta saa palvoa, koska Kristuksen persoonassa jumalallinen ja inhimillinen ovat erottamattomasti yhtyneet, mutta pyhimyksissä tätä ei ole tapahtunut. Heitä ei saa palvoa, samoin ei saa palvoa myöskään mitään pyhiä esineitä, mutta niitä tulee kunnioittaa.[/details]

3. Jumalan ja pyhien kunnioittamisen tavan erottelut

Koska pyhiä ei tosiaan saa palvoa, vaan kunnioittaa, Jumalan ja pyhien välillä on ero: Jumalaa ja Kristusta palvotaan (latria), mutta pyhiä kunnioitetaan (dulia). Neitsyt Maria asettuu pyhien joukkoon, mutta kuitenkin hänen kunnioituksensa on erityistä (hyperdulia). Hän on ikään kuin ensimmäinen kunnioitettavien joukosta.’

[details=4. Eukaristinen adoraatio]
Oma hengellinen ja liturginen kokemukseni on se, että ehtoollisessa läsnäolevaa Kristusta saa ja kannattaa palvoa. Tämän position jotkut teologiset muotoilut ovat herättäneet perinteisesti luterilaisissa vähän näppylöitä (ks. esim. täältä, FC-SD VII, 123 (negativa 15)), mutta ainakaan oman, ja nähdäkseni myöskään katolisen kirkon eukaristisen adoraation ei ole tarkoitus olla tässä mainittua näkyvän hahmon palvomista.

Teologinen ymmärrykseni ehtoollisesta ei myöskään asetu tälle näkemykselle poikkiteloin. Trenton konsiili sanoo sen vähän vahvemmin:

Siksipä ei jää mitään sijaa epäilykselle sitä vastaan, että kaikkien Kristukseen uskovien tulee katolisessa kirkossa aina voimassa olleen tavan mukaisesti osoittaa tätä kaikkein pyhintä sakramenttia kohtaan sitä palvonnan kulttia, jota kuuluu osoittaa itse Jumalalle. Eikä tämä sakramentti ole vähemmän palvonnan arvoinen siitä syystä, että Herra Kristus asetti sen nauttimista varten. Sillä me uskomme siinä olevan läsnä sen saman Jumalan, josta iankaikkinen Isä hänet maailmaan lähettäessään sanoi: Ja palvokoot häntä kaikki Jumalan enkelit ja jota tietäjät maahan langeten palvoivat ja jota vihdoin Galileassa apostolit Raamatun mukaan palvoivat.[/details]

Näitä eri teologisia taustoja ajatellen olen miettinyt seuraavaa. Käytän evl. termejä, jotka on otettu kiitosvirrestä, kun niillä olen sen pohtinut, mutta liitän latinankielisen termin mukaan. Nämä ovat tosiaan aivan alustavia ajatuksia aiheesta ja luultavasti osa aivan vääriä.

  • Kiittäminen (laudatio, vrt. ylioppilaskirjoitusten laudatur): tämä tarkoittaa mielestäni kiitettävän tekojen perusteella kiittämistä (ja eroaa viidenneksi mainittavasta kiittämisestä).
  • Kunnioittaminen/siunaaminen (benedictio) on hyvyyden sanomista ylistettävästä.
  • Palvonta (adoratio) liittyy siihen, että odotetaan hyvää palvonnan kohteelta. (Kunnioitus (proskynesis) liittyy siihen, että kunnioitettavalla on valta.)
  • Ylistäminen (glorificatio) on ylistämisen kohteen kauneuden ylistämistä.
  • Kiittäminen (gratiam agere) on lahjasta kiittämistä.

Muutamia hajanaisia ajatuskulkuja.

  • Sanomme aina jotain saadessamme “kiitos”. Kiitos siis liittyy vastaanottamiseen.

  • Kunnia, eli gloria, on luonteeltaan kirkkautta (vrt. esim. Room. 8:17: “si autem filii et heredes heredes quidem Dei coheredes autem Christi si tamen conpatimur ut et conglorificemur”). Kirkkaus puolestaan liittyy mielestäni kauneuteen. Siksi sanon, että glorificatio eli ylistäminen on luonteeltaan kauneuden tunnistamista ja tunnustamista.

  • Palvonta annetaan vain Jumalalle. (Vaikka tuossa on sana proskynesis, ajattelen sen kuuluvan vielä aikaan, jolloin palvonta ja kunnioitus eivät olleet erotettuja toisistaan.) Siis palvonta liittyy johonkin, mitä Jumala on. Jumala puolestaan on luotujen palvottava. Palvominen liittyy siten jotenkin luotuisuuteen, joten luotujen ja Luojan suhteessa on jotain, mikä on palvontaa. Luojan ensimmäinen teko ollessaan Luoja liittyy hänen anteliaisuuteensa: hän antaa kaiken hyvän. Joten päättelen, että palvonta on suhde Jumalaan, jossa odotetaan kaikkea hyvää häneltä. Vastaavasti se, joka palvoo epäjumalaa, rukoilee patsasta ja pyytää siltä asioita; me puolestaan palvomme elävää Jumalaa ja rukoilemme häntä ja pyydämme häneltä, ja hän antaa runsaasti kaikille. Palvonta on jumalana pitämistä. Jumalana pitäminen puolestaan on hyvän odottamista. Näin ymmärtääkseni ajatteli myös Luther:

Mitä tarkoittaa, että jollakulla on Jumala tai mikä on Jumala? Vastaus: Jumalaksi kutsutaan sitä, jolta tulee odottaa kaikkea hyvää ja johon on turvauduttava kaikessa hädässä. (Lähde: Luther, IK, 1. käskyn selitys)

  • Kunnioittamisesta (ei siis benedictio, vaan proskynesis, Laudamus-hymnissä II Nikean päätöksen mukaisesti toinen osa kolmatta lausetta) olen ajatellut, että se tosiaan liittyy valta-asemaan. Sitä kunnioitetaan, jolla on valta, koska jos häntä ei kunnioita, saattaa vallankäyttö osua omaan nilkkaan, näin sanotusti. Jumala on Kaikkivaltias (Pantokrator), minkä vuoksi häntä kunnioitetaan. Hän on antanut kaiken vallan maailmassa Kristukselle, joka on myös Kaikkivaltias, ja häntäkin kunnioitetaan. Kristus puolestaan jakaa kirkossaan valtaa apostoleilleen ynnä heidän seuraajilleen ja on viimeisenä päivänä tekevä heistä ja meistäkin kanssahallitsijoita. Keskinäinen kunnioitus lähtee mielestäni siitä, että tunnustamme sen, että toisilla on valta omaan elämäänsä, ja silloin kun heidän elämänsä kohtaa meidän elämämme myös me olemme heidän valtansa (tai siis vaikutuksensa) kohteita.

  • Siunaaminen on näistä ehkä vaikein. Sille pitäisi perustaa aivan oma ketjunsa. Mitä tarkoittaa siunaaminen? Sehän on myös viimeaikaisten kirkkopoliittisten keskustelujen keskipisteessä. Siunaaminen on lähtökohtaisesti siis hyvän puhumista (benedictio) eli jonkinlainen ylistysakti. Ihmisten kohdalla se on myös rukous siitä, että tietty hyvä asia tapahtuisi, tai jopa indikatiivinen, että se tapahtuu. Esineiden kohdalla se on myös pyhittävää, eli siis erityiseen käyttöön erottamista. Siunaaminen tuntuu olevan kaksikätinen: yhtäältä se kurottaa ylöspäin ja puhuu Jumalan hyvistä asioista, hänen hyvistä ominaisuuksistaan jne., ja toisaalta se kurottaa alaspäin ja puhuu hyvää (joskin Jumalan antamaa hyvää, ja siten se liittyy palvontaan) ihmisistä.

  • Toinen vaikea on myös tämä kiittäminen, laudatio. Siitä minulla tulee mieleen tosiaan lähinnä ylioppilaskirjoitusten ällä. Se perustuu tekoihin, ja teot arvostellaan jonkinlaisiksi.

Tällaisia olen miettinyt. Tämän pohdinnan suurin huono puoli on se, että en ole tosiaankaan ehtinyt ottaa Raamattua tähän pohdintaan juuri lainkaan mukaan.

2 tykkäystä
Ruokarukouksen tilalle loru
#2

Silvanuksen avaus on vaikea, koska se sisältää mustekalamaisesti mahdollisuuksia mennä moneen suuntaan. Lonkeroita sitten pilkotaan aina tarpeen mukaan uusiksi ketjuikseen, ja lopulta keskustelijat turhautuvat, kun eivät enää pysy perässä yrittäessään pysyä [kulloisessakin] asiassa.

Ennen kuin tämä prosessi käynnistyy, yksi oleellinen näkökulma. Kaikki avauksessa luetellut suomenkieliset sanat ovat aikanaan tulleet niiden tarkoitteina esitettyjen latinankielisten sanojen käännösvastineiksi siten, että on valittu lähinnä oikealta tuntunut olemassaoleva suomenkielinen sana, jolla joko 1. ollut jo omia merkityksiään teologian ulkopuolella tai joka on 2. teologisen termin kääntämistä varten muodostettu uudissana, jolloin sille voidaan antaa mikä merkitys tahansa.

Tämähän on äidinkielisen teologian ongelma kaikkialla. Tapauksessa 1 käy usein niin, että muu käyttö vähitellen kuolee ja vain kirkollinen/teologinen/hengellinen käyttö jää jäljelle (kuten sanoissa ehtoollinen ja illallinen, jotka olivat vain länsi- ja itämurteiset tavallista iltasyömäaikaa tarkoittavat sanat sen mukaan, kutsuttiinko alueella auringon laskun aikaa ehtooksi vai illaksi. Sanan ehtoo juhlavoituminen kirkollisen käytön myötä ulottuu jo pitemmällekin: elämän ehtoo on tavallisempi kuoleman lähestymistä kuvaava sanapari kuin elämän ilta.

Tapaus 2 on harvinaisempi, mutta sen malliesimerkki on sitäkin merkittävämpi. Luterilaisen teologian kulmakivi vanhurskas-sanue on kielenne, jonka Agricola loi nimen omaan spesifiseen kirkolliseen käyttöön. Esimerkiksi englannissahan ei ole omaa sanuetta tähän tarkoitukseen ollenkaan, vaan justification ’vanhurskauttaminen’ tarkoittaa kaikenlaista oikeuttamista, oikaisemista ja suoristamista alkaen siitä, että joku puolustaa käyttäytymistään tekosyin ja päätyen siihen, että palstan reuna tasataan tulostettavassa tekstissä. Vanhurskas ihminen taas onkin sitten righteous ja vanhurskaus righteousness, joilla yleensä siinä kielessä viitataan moraaliltaan moitteettomaan.

Esimerkiksi kiittäminen tarkoittaa suomen kielessä selvästi kahta eri asiaa: jonkun itsensä tai hänen suoritustensa hyväksyvää, ihailevaa ja kannustavaa mainintaa: Allia kiiteltiin jo lapsena hyväksi sanankäyttäjäksi tai vastaanottajan kiitollisuudenosoitusta saadusta lahjasta: Allia kiiteltiin kovasti suurenmoisesta lahjoituksesta teologisen kirjallisuuden ostamiseksi köyhille maallikoille. Englanninkielisissä teksteissä taas sitten esimerkiksi psalmien minä kiitän Herraa, onkin, hups, I will bless the Lord, ja niinpä suomalainen amerikkalaisia saarnamiehiä kuunnellut puhuu sujuvasti siitä, miten minä tahdon siunata Jumalaa…

En jatka tätä pitemmälle, sillä kaikkien Silvanuksen esittämien sanojen analyysi synnyttäisi vääjäämättä sen mustekalan, jonka ruokkiminen ei luultavasti johda mihinkään. Arvelen kuitenkin, että esittämäni näkökohta on syytä pitää mielessä taistelun tuoksinassa.

3 tykkäystä
#3

Kiitos huomioista, @AlliGator.

Tämä kiittäminen oli minulle tosiaan yhdessä vaiheessa varsinainen pulma, kunnes tajusin, että siinä on kaksi eri sanaa (laudamus, gratias agamus) takana. Tämän eron tiedostaminen avasi hieman probleemia. Olen vieläkin aika sekaisin siitä, että miten nämä sanat täytyisi määritellä. Palvonnan ja kunnioituksen kohdalla tekemäni jaottelu ei välttämättä oikein sovellu. Mutta lohduttaudun sillä, että nämä ovat alustavia ajatuksia, jotka perustuvat yleiseen teologiseen tietovarantooni ja aivan pintapuoliseen pohdiskeluun. Probleemi keskustelun kannalta voi toki olla, että pohdintani on sitten kuitenkin aika lonkeromainen. Oletko siis sitä mieltä, että kannattaisi aloittaa yhdestä sanasta? Vanhatestamentillinen lähtökohta varmaan olisi siunaaminen, Baruch adonai? En tiedä…

#4

Mun mielestä ajatus siitä, että me siunataan Jumalaa, on jotenkin todella outo. Mutta ehkä siunaus ylipäätään on vähän outo juttu. Mitä siinä oikein tapahtuu hengellisellä tasolla, kun joku/jokin siunataan?

#5

Me pääsemme osallisiksi Jumalan hyvyyksistä.

#6

En täysin pysty yhtymään @Silvanus -nimisen jäppisen (kunpa tuo tägäys tunnistaisi myös taivutetut nimimerkit) aloituksessaan mainitsemiin määritelmiin. Esimerkiksi kunnioittaminen on mielestäni paljon kokonaisvaltaisempi asia kuin vain “hyvyyden sanomista ylistettävästä”. Se, että kunnioittaa Jeesusta Jumalanpoikana ja kuninkaana, on hyvin kokonaisvaltainen asenne häntä kohtaan, ei niinkään jotain tiettyjä sanoja. (Kunnioittajahan voi sitäpaitsi olla mykkä.)

Palvontaan (proskynizw) ei mielestäni välttämättä liity mitään pyytämisen tai tahtomisen aspektia. Jossain aiemmassa keskustelussa sanoin, että en usko pyhien rukoilevan taivaassa siksi, että heillä olisi jotain haluja tai tarpeita, jotka saisivat heidät anomaan Jumalalta jotain rukouksen kautta. Samoin en usko heidän palvovan tai ylistävän Jumalaa siksi, että se olisi heille instrumentaalinen väline tavoitella häneltä jotain, vaan uskon, että he palvovat, ylistävät, kiittävät ja rukoilevat siksi, että se kuuluu hurskaan ja kirkastuneen ihmisen olemukseen. Ei siihen tarvitse liittyä mitään tarvetta, vaan pelkkä sydämen asenne ja rakkaus Jumalaa kohtaan saa heidät tekemään niin ilman mitään pyyteitä. Rukousta ei mielestäni pitäisi lähestyä ensisijaisesti pyynnön näkökulmasta - etenkään maallisten asioiden pyytämisen. Palvonta liittyy mielestäni palvottavan vastaansanomattoman voiman tajuamiseen sekä palvojan sieluntilaan ja koko olemukseen: Jumalaa palvotaan, koska hän on suuri ja kaikkivaltias ja koska palvojien olemus ja sieluntila ovat sellaiset kuin ovat - ei siksi, että tahdottaisiin jotain.

Jos haluaisi etsiä palvomiselle jotain karkeaa maallista vertauskohtaa, niin esim. urheilujoukkueen kannattaminen on hieman samankaltainen asia: fanit “palvovat” suosikkiseuraansa vuodesta toiseen, mutta ei palvomisella tavoitella mitään suoranaista asiaa takaisin. Tosifani palvoo vuodesta toiseen kannattamaansa seuraa, vaikka tietäisi, että tänä vuonna voittoja ei ole luvassa. Fanitus liittyy siihen suhteeseen ja omaksuttuun käsitykseen palvottavan erinomaisuudesta. Suosikki näyttäytyy suurena ja parhaana, vaikka sivulliselle touhu näyttäytyy järjettömänä. Tietenkin tätä vastaan voisi argumentoida, että fanit toivovat palvomisensa vastineeksi voittoja ja elämyksiä, mutta minusta se ei ole niin, sillä heikoimmillakin joukkueilla on aina uskolliset kannattajansa. Eivät he oleta saavansa mitään mestaruusjuhlia toimintansa vastineeksi. He palvovat, koska oma joukkue on hyvä silloinkin kun se on huono. Näin uskovatkin palvovat Jumalaa saamatta siitä mitään (maallista) hyvää vastineeksi. Pikemminkin päinvastoin: luvassa on vain pilkkaa, kirkollisveroja, vaivaa ja vainoa.

Siunaamisen ymmärrän etupäässä jumalallisten energioiden kanavoimisena. Jumala vuodattaa armovoimiaan kirkolleen ja sen jäsenille, jotka vastaavasti voivat kanavoida niitä edelleen valitsemiinsa hyviin kohteisiin. Tässä on kuitenkin erinäisiä rajoituksia, sillä kaikki asiat eivät pyhity. P. Paisios Athosvuorelainen esimerkiksi opetti, että vesi voi ottaa vastaan pyhityksen, kun taas virtsa ei voi. Ihmiset sen sijaan on luotu Jumalan kuviksi, joten heitä voi siunata. Syntiset jos ketkä ovat nimenomaan sen tarpeessa, että heitä siunattaisiin, kerta kerran jälkeen. Ei pidä ajatella, että uskovat voisivat siunata vain synnittömiä ihmisiä ja evätä siunauksen niiltä, jotka ovat langenneet. Papit ja piispat jakavat Kristuksen siunausta erityisten toimitusten kautta, mutta uskovat voivat tietenkin siunata myös toisiaan, perheenjäseniään jne.

Samoin uskovia kehotetaan siunaamaan ateriansa ja myös vuoteensa aina ennen levolle käymistä. Siinä on kyse aivan samasta siunauksesta, jolla Kristus siunasi ihmisiä, aterioita, esineitä jne. Mutta henkilön syntinen sieluntila tietysti saattaa muodostaa “tulpan”, niin että armovoimat eivät kykene toimimaan hänen kauttaan. Sen mukaan kuin sieluntilamme on, sen mukaan Pyhä Henki voi kauttamme toimia. Hurskaan rukous voi paljon, mutta syntisen ihmisen sanoissa ei ole voimaa. Tämänkin takia kilvoittelu on niin tärkeää: ettemme kuihtuisi ja taivaallisten vesien virta ei kuihtuisi meissä vaan pulppuaisi kauttamme kaikkialle luomakuntaan.

Silvanus on esteetikko, ja siksi kirkkaus on hänelle kauneutta. Näiden ymmärtämisessä on varmaan myös jonkinlaisia persoonakohtaisia eroja. Itse en esim. ajattele kirkkautta, kirkastusruumista ym. kauneuden kautta, vaan kuolemattomuuden, luotuisuuden yllä lepäävistä pakkovoimista vapautumisen ja synnittömyyden kautta. Kauneus toki assosioituu jonkinlaiseen ideaaliseen täydellisyyteen. Oma vaikutelmani on se, että kirkastusruumiissa oleva Kristus ei kuitenkaan ole ulkoisesti erityisen kaunis, vaan hänellä on edelleen arvet käsissä ymv. Joten kirkastuminen on mielestäni luonteeltaan jotain muuta kuin ulkoinen kauneus.

Ymmärrän Silvanuksen pyrkimyksen terminologiseen selkeyteen tällaisten erottelujen kautta. Itse en kuitenkaan osaa nähdä mitään kovin tarkkarajaisia eroja puheakteissa esim. kiittämisen ja ylistämisen välillä. Tai kunnioittamisen ja palvonnan välillä. Eli ei kannata yrittää virittää tuota erottelua liian pitkälle, kun pohjimmiltaan ne kaikki kumpuavat Jumalan rakkaudesta. Toki erottelulla voi olla merkitystä esim. analysoitaessa jumalanpalvelusten rakennetta tmv.

2 tykkäystä
Sieluntilan vaikutus hengelliseen toimintaan
#7

Edelliseen täsmennyksenä se, että toki pyhillä ja kirkastuneilla ihmisilläkin on tarpeita ja haluja: he esimerkiksi haluavat antaa, auttaa, ilahduttaa, parantaa, rukoilla jne.

#8

4 viestiä siirrettiin uuteen ketjuun: Hengellisen tilan vaikutus hengelliseen toimintaan

#9

Ymmärrän siunauksen eri tavalla, ja syynä on Orthodox Study Bible, josta aikoinaan luin siunaamisesta. Siinä on käytössä NKJV, minkä vuoksi siunaamisen ja ylistämisen jaottavaa eroa ei ole tehty. Tämän vuoksi, kun Jumala siunaa Abrahamia, sana on bless, ja samoin Abrahamin rukoillessa Jumalaa hän aloittaa, Blessed are you. Siunattu olet sinä, Herra, meidän Jumalamme – totisesti siunattu olet sinä, Kristus, meidän Jumalamme!

Ajatus siitä, että ihminen kanavoisi jonkinlaista jumalallista energiaa, jonkinlaista voimaa, Jumalalle itselleen, on jollakin tapaa kyllä ymmärrettävä. Kyse on siitä, että sinun omastasi sinun omaasi me sinulle edeskannamme. On kuitenkin helpompaa, että ero näiden kahden suunnan välillä ilmaistaan kielellisesti. Siis se, että Jumala siunaa ihmistä ja ihminen siunaa Jumalaa on muutettu muotoon siunata-ylistää. Ylhäältä alas tulee siunaus, alhaalta ylös nousee ylistys.

Entä jos katsotaan siunaamista sen kreikkalaisen ja latinalaisen sanan kautta? Se on hyvän puhumista. Kun Jumala puhuu hyvää ihmisestä, hänen puheensa on myös vaikuttavaa sanaa. Kun Jumala sanoo, “sinä olet kaunis”, tämä sana tekee sen kohteen kauniiksi. Voisiko jumalallisen siunauksen ajatella olevan tällaista? No entä sitten, kun ihmiset siunaavat toisiaan? Onko se potentiaalisen, toivottavan ja rukoiltavan hyvän puhumista ihmisestä? Kun ihminen taas puhuu hyvää Jumalasta, hän vain tunnustaa sen, mitä Jumala jo on ja tekee, sillä eihän Jumalalle voida lisätä mitään täydellisyyksiä, sillä hän on Täydellinen.

Kysymys palvonnasta pitää sisällään kysymyksen, että mikä siihen johtaa. Itse ajattelen, että lähtökohtaisesti palvonta on meidän olemuksemme. Meidät on tehty olemaan yhteydessä Jumalaan juuri palvomalla. Palvonta on responsiivinen akti eli vastaus. Se on vastaus siihen, että meidät on nyhjästy tyhjästä ja tehty oleviksi Jumalan luovalla sanalla. Ajattelen, että vastaavalla tavalla kuin luominen on Jumalasta ulos virtaava akti, on palvonta Jumalaa kohti virtaava akti. Käytän nyt tätä virtauksen metaforaa, jotta ymmärtäisitte mistä puhun, toivottavasti se selventää.

Tässä mielessä palvonta on siis vastaus meidän luotuun olemiseemme. Olemiseemme kuuluu se, että olemme palvovassa suhteessa Jumalaan, josta olemme saaneet alkumme. Jos emme ole palvovassa suhteessa Jumalaan, emme ole sellaisia, miksi meidät on luotu. Evankeliumin tehtävä on ennen kaikkea kääntää meidät palvomaan Jumalaa, jotta täyttäisimme olemisemme perustarpeen, jumalankaipuun. Tässä mielessä olen siis vahvasti samaa mieltä kuin @timo_k: palvonta ei ole instrumentti mihinkään muuhun kuin siihen, että voisimme olla sitä, miksi meidät on luotu. Palvonta on meihin asetettu välttämättömyys, jota ilman alamme rappeutua. Synnin perusulottuvuus on palvovan jumalasuhteen puute.

Mutta jos palvonta nyt on luonteeltaan tällainen responsiivinen akti ulkoiselta muodoltaan tai perustaltaan, niin mitä palvonta on sisällöltään? Mitä palvova asenne Jumalaan tarkoittaa? Jostain luin, että palvonta on luonteeltaan sakrifisiaalinen eli uhraava. Siinä uhrataan jotain. Uhraamisen puolestaan ajattelen olevan lähtökohtaisesti sellaista toimintaa, jossa jotain maallista ja arvokasta otetaan ja se poistetaan ja tuhotaan maallisesta käytöstä tavalla, jossa se jää maallisesti katsoen käyttämättömäksi tai jopa turhaksi, mutta syvässä merkitysulottuvuudessa eli siis hengellisessä sfäärissä, joka ylittää maallisen, sillä on kuitenkin suuri merkitys.

Näin esimerkiksi inhimillisen palvonnan aktit (kumartamiset, rukoileminenkin ja kaikki) näyttää turhalta. Eihän sillä ole mitään instrumentaalista arvoa, joka palvelisi tämän maailman instrumentaalis-tarkoituksellisen noidankehän pyörimistä. Joidenkin palvonta testataan tulessa, silloin kun siitä ei saa mitään sosiaalistakaan hyötyä, eikä ylipäänsä yhtään mitään maallista hyvää.

Palvonta ei lopulta minusta ole perusulottuvuudeltaan siis akti, vaan asenne. Se on asenne, joka pitää Jumalaa olemisen lähteenä: Yhtenä, Hyvänä ja Kauniina. Siinä ihminen antaa itsensä, palauttaa itsensä Jumalalle. Tietenkin tällainen remanaatio, reditus, ei voi olla mahdollinen ilman, että Jumala itse vetää puoleensa.

Kiitosvirsi vai -säkeistö? (Ev.lut.)
#10

Minullakin on Orthodox Study Bible, tosin pelkkä Uusi testamentti, mutta en käytä sitä varsinaiseen Raamatun lukemiseen, vaan lähinnä tsekkaan siitä tarvittaessa selityksiä nooteista. Pitääpä joskus kiinnittää huomiota siihen, mitä siellä sanotaan siunaamisesta.

Tarkennan tuota, mitä sanoin kanavoimisesta: ilmaisin itseni hieman epätarkasti, sillä en ajattele, että ihmiset varsinaisesti aktiivisesti kanavoisivat jumalallisia energioita niin, että voisivat ikään kuin “säädellä” välittämänsä siunauksen määrää. Ennemminkin niin, että kaikki ovat enemmän tai vähemmän jumalallisten energioiden kanavia joka tapauksessa, ja heidän sieluntilansa sitten vaikuttaa siihen, että minkä verran armoa pääsee tihkumaan heidän kauttaan ympärille. Kaikki hyvä virtaa Jumalasta niin kuin puu saa vetensä juurten kautta ja sieltä se sitten kulkeutuu kaikkialle runkoon, oksiin ja lehtiin.

Luomattomuudesta virtaavan hyvyyden, jumalallisten energioiden ja siunausten määrä on ääretön, mutta ihmisen sieluntila rajoittaa “tulppana” sen vuodattumista esim. toisiin ihmisiin ja luomakuntaan. Jeesus armahtaa kaikkia, mutta ihmiset herkästi valikoivat sen, ketä kohtaan ovat ystävällisiä ja ketä eivät. Jeesus kantaa kaikkien synnit, mutta ihmiset herkästi eivät halua olla tekemisissä kuin niiden kanssa, joiden synnit he tavallaan hyväksyvät jne. Ihminen saa itse ottaa vastaan Jumalan koko hyvyyden, mutta hän ei anna sitä sellaisenaan eteen päin, vaan on “tulppana”. Tästä seuraa se, että olemme velkaa lähimmäisillemme: RAKKAUDEN velkaa. Ja pyhä apostoli kehotti, että “Älkää olko kenellekään mitään velkaa, paitsi että rakastatte toisianne” (Room. 13:8). (Tässä täytyy kiittää @Plautilla :a, jonka kanssa käymäni keskustelu kerran avasi itselleni tätä asiaa, kiitos!)

Ne, jotka tarkastelevat esim. “anna meille meidän velkamme anteeksi” -kohtaa esim. juridiikan tai maallisen talousajattelun kautta, eivät lainkaan ymmärrä, että minkälaisesta velasta siinä on kyse. Me pyydämme anteeksi sitä, että olemme evänneet lähimmäisiltä täydellisen Kristuksen rakkauden, joka heidän pitäisi oikeutetusti meidän kauttamme saada. Anomme, että Herra ei tämän velkamme takia tyrehdyttäisi “hanojaan”, vaan antaisi täydellisen rakkautensa virrata meille jatkossakin. Uskova ei syytä lähimmäistään siitä, että tämä ei ole antanut meille täyttä rakkautta. Ymmärrämme, että hyvä tulee meille Jumalalta eikä lähimmäisestä, tämän takia lähimmäiselle voi antaa anteeksi sen, että tämä ei heikkoutensa tähden ole suonut meille täydellistä rakkautta. Oma kilvoittelumme tähtää siihen, että emme itse olisi tulppana ja että emme tämän takia jäisi kenellekään rakkauden velkaa: ettei kukaan voisi sanoa, että emme ole antaneet anteeksi, emme ole siunanneet heitä jne.

Benediction, siis ‘hyvän puhumisen’, ymmärrän nimenomaan jumalallisten energioiden eteen päin ojentamisena - en niinkään tavallisena kielellisenä puheena. Kun rukoilemme ihmisten puolesta, siunaamme heitä, autamme heitä, lohdutamme heitä ym. ym., silloin Kristuksen armovoimat toimivat meidän kauttamme ja vaikuttavat salaisesti vastaanottajaan heitä hengellisesti parantaen , vahvistaen ja siunaten. Aivan kuin Jumalan puheesta sanotaan Raamatussa, että “ei se ole sanoja, joita voisi korvin kuulla”, samoin on mielestäni laita “benediction”.

Toki joku hurskas ihminen sanoillaankin voi joskus saada jotain hyvää aikaan, mutta pohjimmiltaan hyvän puhuminen on sitä, että Jumalan Sana pääsee tekemään uudestiluovaa työtään kauttamme. Se ei rajoitu pelkkään kielelliseen puhumiseen tai kirjoittamiseen, vaan koko toimintaamme koko persoonallamme. Jos olemme kuuliaisia Kristuksen ruumiin osia, silloin Luomaton Sana pääsee “puhumaan” meidän kauttamme. Kyse on siis Kristuksen rakkauden sanoman kaikumisesta kauttamme ympärillemme, samalla tavalla kuin puhe kiirii puhujan ympärille. Mutta kyse on hengellisistä asioista ja luomattomista voimista ja niiden vaikutuksista, ei pelkästä inhimillisestä puhumisesta. Näin ymmärrän tämän asian.

2 tykkäystä
#11

Suomalaista kielenkäyttöä näissä ohjaa aika paljon Raamattu, Nykyisessä kirkkoraamatussa on yhteensä 60 esiintymää verbin palvoa ja substantiivin palvonta eri taivutusmuodoista, Yksikään ei koske kristittyjen tunnustaman Jumalan palvomista, Kaikissa on palvonnan kohteena on jonkin muun uskonnon tai kultin jumala, kivi, kultainen vasikka, ihminen tai muu vastaava. Kyseessä on selvästikin käännöskomitean tietoinen valinta, jonka tarkoituksena aivan ilmeisesti on vakiinnuttaa termistöä ja ohjailla sen käyttöä.

Toisesta suunnasta katsoen voi todeta, että KJV:stä hakemalla löytyy 188 worship-esiintymää, joihin kuuluu yhtä lailla sekä Jumalan palvomista että kultaisen vasikan ja muiden epäjumalien palvomista. Sekä worship että suomenkielisen haun palvoa tarkoittavat kultin harjoittamista. Niitä käytetään useimmiten ilmaisemaan joko sitä, ketä tai mitä joku palvoo tai missä jotakin palvotaan. Pääsääntöisesti tapaukset ovat niitä, joissa edellinen kirkkoraamattu käytti verbiä palvella [jtk jumalaa].

Jos vielä kerran vaihtaa näkökulmaa ja hakee Vulgatasta ador*, tuloksia saakin jo 237. Pari randompistaria:

Gen. 22:7 surrexit Abraham et adoravit populum terrae filios videlicet Heth. Sama evl.fi 1992: Abraham kiitti seudun heettiläisiä asukkaita kumartaen maahan saakka,

Ps. 22:29: comederunt et adoraverunt omnes pingues terrae ante faciem eius curvabunt genu universi qui descendunt in pulverem. 1992: Vain häntä kumartakoot maan mahtavat, hänen eteensä langetkoot kaikki, jotka maan tomuun vaipuvat. He eivät voi elossa pysyä,

Itse asiassa näissä kaikissa tapauksissa kumartaa olisikin selkein, fyysisesti tai metaforisesti (kuten Nikean uskontunnustuksessa: …jota yhdessä Isän ja Pojan kanssa kumarretaan ja kunnioitetaan.)

@Silvanus, voit pyöritellä noita termejä miten haluat, mutta varo! Enimmät oppiriidat teologiassa koskevat sanojen merkityksiä. Eivätkä kuulijasi tiedä, minkä merkityksen olet omassa idiolektissasi päättänyt termeille antaa.

2 tykkäystä
#12

Olisiko kuitenkin käännöskomiteaa ohjannut luterilainen kaikkinaisen palvonnan pelko? Kumartaminen kun ei kuitenkaan tarkoita ihan samaa kuin palvominen.

(Meillä kyllä tuo uskontunnustuskin sanotaan “palvotaan ja kunnioitetaan”.)

1 tykkäys
#13

Tämä on toki totta. Ja en tiedä ihan, miten tämän asian kanssa pitäisi tulla toimeen. Käyttää sanoista vain etymologisia perusmerkityksiä vai mitäkö? Vai puhua aina vain sen verran laveasti, että tulee selittäneeksi sanojensa käytön.

#14

Palvontaa, ylistystä, rukousta, kiitosta, sananjulistuksen ohella.

Tätä kaikkea on tarjolla Kansanlähetyspäivien 2011 kokoustaltioinnilla Seinäjoella, jossa tilaisuuden vetäjät Kai ja Nina Niemelä, Kai nykyinen Etelä-Pohjanmaan Kansalähetyksen piirijohtaja, vievät rukoukseen ja ylistykseen Petri Kososen johdolla. Opetuspuheen pitää pastori Petteri Tuohino.