Jatkoa ketjulle Onko kristinuskolla ja islamilla sama Jumala?, jossa käsiteltiin kysymystä siitä, mitä palvonta on.
Minulla on ollut jo pitempään tarkoitus tehdä tarkempaa teologista pohdintaa aiheesta, mutta en ole saanut sitä aikaiseksi. Olen joitakin asioita ehtinyt miettiä, mutta tälle en ole valitettavasti voinut omistaa paljoa aikaa, joten menen aika lailla musta tuntuu -periaatteen mukaan. Kun mietitään erilaisia Jumalaan kohdistuvia palvonta- ynnä muita akteja, niissä voidaan ymmärtääkseni erottaa liuta erilaisia. Esitän ensin pari taustaa pohdinnoilleni, joita olen pyöritellyt, ja sitten esitän pari mielessäni olevaa ajatusta.
[details=1. Messun kiitosvirsi pyhälle Kolminaisuudelle]
Messussa lauletaan Laudamusta. Se on alunperin lähtöisin muistaakseni 200–300-luvuilta. Sen alussa on erinäisiä palvonnan teemaan liittyviä sanoja:
Laudamus (evl.)
Kunnia Jumalalle korkeuksissa, / maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.
Me kiitämme, me kunnioitamme, me palvomme ja ylistämme sinua. Me tuome sinulle kiitoksen suuren kunniasi tähden…
Laudamus (kat.)
Kunnia Jumalalle korkeuksissa ja maassa rauha ihmisille, joita hän rakastaa.
Me ylistämme sinua, me siunaamme sinua, me palvomme sinua, me kunnioitamme sinua, me kiitämme sinua sinun suuren kunniasi tähden.
Laudamus (latinankielinen alkuteksti)
Glória in excélsis Deo
et in terra pax homínibus bonæ voluntátis.
Laudámus te,
benedícimus te,
adorámus te,
glorificámus te,
grátias ágimus tibi propter magnam glóriam tuam,
Laudamus (englanniksi)
Glory to God in the highest,
and on earth peace to people of good will.
We praise you,
we bless you,
we adore you,
we glorify you,
we give you thanks for your great glory,
Laudamus (kreikaksi)
Δόξα ἐν ὑψίστοις Θεῷ καὶ ἐπὶ γῆς εἰρήνη ἐν ἀνθρώποις εὐδοκία.
Ὑμνοῦμέν σε, εὐλογοῦμέν σε, προσκυνοῦμέν σε, δοξολογοῦμέν σε, εὐχαριστοῦμέν σοι, διὰ τὴν μεγάλην σου δόξαν.
Itse olen osin tämän kohdalla miettinyt sitä, että ovatko nämä kaikki sanat sellaisia, että ne viittaavat eri asioihin, vai onko osa niistä sama?[/details]
[details=2. Vanhan kirkon keskustelu palvonnasta ja kunnioituksesta]
Toinen asia, joka on pohdintojeni taustalla, on vanhan kirkon ajalla käyty keskustelu palvonnan ja kunnioittamisen erosta. Minun ajattelussani tämä kytkeytyy erityisesti ikonikeskusteluun ja II Nikean konsiiliin (787), jossa aihetta käsiteltiin. Siellä päätettiin, että ikoneita saa kunnioittaa (kr. proskuneoo), mutta niitä ei saa palvoa; vain Jumalaa saa palvoa (kr. latreia):
We, therefore, following the royal pathway and the divinely inspired authority of our Holy Fathers and the traditions of the Catholic Church (for, as we all know, the Holy Spirit indwells her), define with all certitude and accuracy that just as the figure of the precious and life-giving Cross, so also the venerable and holy images, as well in painting and mosaic as of other fit materials, should be set forth in the holy churches of God, and on the sacred vessels and on the vestments and on hangings and in pictures both in houses and by the wayside, to wit, the figure of our Lord God and Saviour Jesus Christ, of our spotless Lady, the Mother of God, of the honourable Angels, of all Saints and of all pious people. For by so much more frequently as they are seen in artistic representation, by so much more readily are men lifted up to the memory of their prototypes, and to a longing after them; and to these should be given due salutation and honourable reverence (ἀσπασμὸν καὶ τιμητικὴν προσκύνησιν), not indeed that true worship of faith (λατρείαν) which pertains alone to the divine nature; but to these, as to the figure of the precious and life-giving Cross and to the Book of the Gospels and to the other holy objects, incense and lights may be offered according to ancient pious custom. For the honour which is paid to the image passes on to that which the image represents, and he who reveres the image reveres in it the subject represented. For thus the teaching of our holy Fathers, that is the tradition of the Catholic Church, which from one end of the earth to the other has received the Gospel, is strengthened. Thus we follow Paul, who spoke in Christ, and the whole divine Apostolic company and the holy Fathers, holding fast the traditions which we have received. So we sing prophetically the triumphal hymns of the Church, Rejoice greatly, O daughter of Sion; Shout, O daughter of Jerusalem. Rejoice and be glad with all your heart. The Lord has taken away from you the oppression of your adversaries; you are redeemed from the hand of your enemies. The Lord is a King in the midst of you; you shall not see evil any more, and peace be unto you forever.
Tässä yhteydessä tehtiin siis käsite-erottelu, jota ei aiemmin oltu käytetty. Sanottiin, että palvonta ja kunnioitus ovat eri asioita, ja että palvontaa saa osoittaa vain Jumalalle ja kunnioitusta muulle, jos se on kunnian arvoista. Tarkemmin sanottuna, palvontaa saa osoittaa vain jumalalliselle luonnolle. Kristusta saa palvoa, koska Kristuksen persoonassa jumalallinen ja inhimillinen ovat erottamattomasti yhtyneet, mutta pyhimyksissä tätä ei ole tapahtunut. Heitä ei saa palvoa, samoin ei saa palvoa myöskään mitään pyhiä esineitä, mutta niitä tulee kunnioittaa.[/details]
3. Jumalan ja pyhien kunnioittamisen tavan erottelut
Koska pyhiä ei tosiaan saa palvoa, vaan kunnioittaa, Jumalan ja pyhien välillä on ero: Jumalaa ja Kristusta palvotaan (latria), mutta pyhiä kunnioitetaan (dulia). Neitsyt Maria asettuu pyhien joukkoon, mutta kuitenkin hänen kunnioituksensa on erityistä (hyperdulia). Hän on ikään kuin ensimmäinen kunnioitettavien joukosta.’
[details=4. Eukaristinen adoraatio]
Oma hengellinen ja liturginen kokemukseni on se, että ehtoollisessa läsnäolevaa Kristusta saa ja kannattaa palvoa. Tämän position jotkut teologiset muotoilut ovat herättäneet perinteisesti luterilaisissa vähän näppylöitä (ks. esim. täältä, FC-SD VII, 123 (negativa 15)), mutta ainakaan oman, ja nähdäkseni myöskään katolisen kirkon eukaristisen adoraation ei ole tarkoitus olla tässä mainittua näkyvän hahmon palvomista.
Teologinen ymmärrykseni ehtoollisesta ei myöskään asetu tälle näkemykselle poikkiteloin. Trenton konsiili sanoo sen vähän vahvemmin:
Siksipä ei jää mitään sijaa epäilykselle sitä vastaan, että kaikkien Kristukseen uskovien tulee katolisessa kirkossa aina voimassa olleen tavan mukaisesti osoittaa tätä kaikkein pyhintä sakramenttia kohtaan sitä palvonnan kulttia, jota kuuluu osoittaa itse Jumalalle. Eikä tämä sakramentti ole vähemmän palvonnan arvoinen siitä syystä, että Herra Kristus asetti sen nauttimista varten. Sillä me uskomme siinä olevan läsnä sen saman Jumalan, josta iankaikkinen Isä hänet maailmaan lähettäessään sanoi: Ja palvokoot häntä kaikki Jumalan enkelit ja jota tietäjät maahan langeten palvoivat ja jota vihdoin Galileassa apostolit Raamatun mukaan palvoivat.[/details]
Näitä eri teologisia taustoja ajatellen olen miettinyt seuraavaa. Käytän evl. termejä, jotka on otettu kiitosvirrestä, kun niillä olen sen pohtinut, mutta liitän latinankielisen termin mukaan. Nämä ovat tosiaan aivan alustavia ajatuksia aiheesta ja luultavasti osa aivan vääriä.
- Kiittäminen (laudatio, vrt. ylioppilaskirjoitusten laudatur): tämä tarkoittaa mielestäni kiitettävän tekojen perusteella kiittämistä (ja eroaa viidenneksi mainittavasta kiittämisestä).
- Kunnioittaminen/siunaaminen (benedictio) on hyvyyden sanomista ylistettävästä.
- Palvonta (adoratio) liittyy siihen, että odotetaan hyvää palvonnan kohteelta. (Kunnioitus (proskynesis) liittyy siihen, että kunnioitettavalla on valta.)
- Ylistäminen (glorificatio) on ylistämisen kohteen kauneuden ylistämistä.
- Kiittäminen (gratiam agere) on lahjasta kiittämistä.
Muutamia hajanaisia ajatuskulkuja.
-
Sanomme aina jotain saadessamme “kiitos”. Kiitos siis liittyy vastaanottamiseen.
-
Kunnia, eli gloria, on luonteeltaan kirkkautta (vrt. esim. Room. 8:17: “si autem filii et heredes heredes quidem Dei coheredes autem Christi si tamen conpatimur ut et conglorificemur”). Kirkkaus puolestaan liittyy mielestäni kauneuteen. Siksi sanon, että glorificatio eli ylistäminen on luonteeltaan kauneuden tunnistamista ja tunnustamista.
-
Palvonta annetaan vain Jumalalle. (Vaikka tuossa on sana proskynesis, ajattelen sen kuuluvan vielä aikaan, jolloin palvonta ja kunnioitus eivät olleet erotettuja toisistaan.) Siis palvonta liittyy johonkin, mitä Jumala on. Jumala puolestaan on luotujen palvottava. Palvominen liittyy siten jotenkin luotuisuuteen, joten luotujen ja Luojan suhteessa on jotain, mikä on palvontaa. Luojan ensimmäinen teko ollessaan Luoja liittyy hänen anteliaisuuteensa: hän antaa kaiken hyvän. Joten päättelen, että palvonta on suhde Jumalaan, jossa odotetaan kaikkea hyvää häneltä. Vastaavasti se, joka palvoo epäjumalaa, rukoilee patsasta ja pyytää siltä asioita; me puolestaan palvomme elävää Jumalaa ja rukoilemme häntä ja pyydämme häneltä, ja hän antaa runsaasti kaikille. Palvonta on jumalana pitämistä. Jumalana pitäminen puolestaan on hyvän odottamista. Näin ymmärtääkseni ajatteli myös Luther:
Mitä tarkoittaa, että jollakulla on Jumala tai mikä on Jumala? Vastaus: Jumalaksi kutsutaan sitä, jolta tulee odottaa kaikkea hyvää ja johon on turvauduttava kaikessa hädässä. (Lähde: Luther, IK, 1. käskyn selitys)
-
Kunnioittamisesta (ei siis benedictio, vaan proskynesis, Laudamus-hymnissä II Nikean päätöksen mukaisesti toinen osa kolmatta lausetta) olen ajatellut, että se tosiaan liittyy valta-asemaan. Sitä kunnioitetaan, jolla on valta, koska jos häntä ei kunnioita, saattaa vallankäyttö osua omaan nilkkaan, näin sanotusti. Jumala on Kaikkivaltias (Pantokrator), minkä vuoksi häntä kunnioitetaan. Hän on antanut kaiken vallan maailmassa Kristukselle, joka on myös Kaikkivaltias, ja häntäkin kunnioitetaan. Kristus puolestaan jakaa kirkossaan valtaa apostoleilleen ynnä heidän seuraajilleen ja on viimeisenä päivänä tekevä heistä ja meistäkin kanssahallitsijoita. Keskinäinen kunnioitus lähtee mielestäni siitä, että tunnustamme sen, että toisilla on valta omaan elämäänsä, ja silloin kun heidän elämänsä kohtaa meidän elämämme myös me olemme heidän valtansa (tai siis vaikutuksensa) kohteita.
-
Siunaaminen on näistä ehkä vaikein. Sille pitäisi perustaa aivan oma ketjunsa. Mitä tarkoittaa siunaaminen? Sehän on myös viimeaikaisten kirkkopoliittisten keskustelujen keskipisteessä. Siunaaminen on lähtökohtaisesti siis hyvän puhumista (benedictio) eli jonkinlainen ylistysakti. Ihmisten kohdalla se on myös rukous siitä, että tietty hyvä asia tapahtuisi, tai jopa indikatiivinen, että se tapahtuu. Esineiden kohdalla se on myös pyhittävää, eli siis erityiseen käyttöön erottamista. Siunaaminen tuntuu olevan kaksikätinen: yhtäältä se kurottaa ylöspäin ja puhuu Jumalan hyvistä asioista, hänen hyvistä ominaisuuksistaan jne., ja toisaalta se kurottaa alaspäin ja puhuu hyvää (joskin Jumalan antamaa hyvää, ja siten se liittyy palvontaan) ihmisistä.
-
Toinen vaikea on myös tämä kiittäminen, laudatio. Siitä minulla tulee mieleen tosiaan lähinnä ylioppilaskirjoitusten ällä. Se perustuu tekoihin, ja teot arvostellaan jonkinlaisiksi.
Tällaisia olen miettinyt. Tämän pohdinnan suurin huono puoli on se, että en ole tosiaankaan ehtinyt ottaa Raamattua tähän pohdintaan juuri lainkaan mukaan.