Ymmärrän siunauksen eri tavalla, ja syynä on Orthodox Study Bible, josta aikoinaan luin siunaamisesta. Siinä on käytössä NKJV, minkä vuoksi siunaamisen ja ylistämisen jaottavaa eroa ei ole tehty. Tämän vuoksi, kun Jumala siunaa Abrahamia, sana on bless, ja samoin Abrahamin rukoillessa Jumalaa hän aloittaa, Blessed are you. Siunattu olet sinä, Herra, meidän Jumalamme – totisesti siunattu olet sinä, Kristus, meidän Jumalamme!
Ajatus siitä, että ihminen kanavoisi jonkinlaista jumalallista energiaa, jonkinlaista voimaa, Jumalalle itselleen, on jollakin tapaa kyllä ymmärrettävä. Kyse on siitä, että sinun omastasi sinun omaasi me sinulle edeskannamme. On kuitenkin helpompaa, että ero näiden kahden suunnan välillä ilmaistaan kielellisesti. Siis se, että Jumala siunaa ihmistä ja ihminen siunaa Jumalaa on muutettu muotoon siunata-ylistää. Ylhäältä alas tulee siunaus, alhaalta ylös nousee ylistys.
Entä jos katsotaan siunaamista sen kreikkalaisen ja latinalaisen sanan kautta? Se on hyvän puhumista. Kun Jumala puhuu hyvää ihmisestä, hänen puheensa on myös vaikuttavaa sanaa. Kun Jumala sanoo, “sinä olet kaunis”, tämä sana tekee sen kohteen kauniiksi. Voisiko jumalallisen siunauksen ajatella olevan tällaista? No entä sitten, kun ihmiset siunaavat toisiaan? Onko se potentiaalisen, toivottavan ja rukoiltavan hyvän puhumista ihmisestä? Kun ihminen taas puhuu hyvää Jumalasta, hän vain tunnustaa sen, mitä Jumala jo on ja tekee, sillä eihän Jumalalle voida lisätä mitään täydellisyyksiä, sillä hän on Täydellinen.
Kysymys palvonnasta pitää sisällään kysymyksen, että mikä siihen johtaa. Itse ajattelen, että lähtökohtaisesti palvonta on meidän olemuksemme. Meidät on tehty olemaan yhteydessä Jumalaan juuri palvomalla. Palvonta on responsiivinen akti eli vastaus. Se on vastaus siihen, että meidät on nyhjästy tyhjästä ja tehty oleviksi Jumalan luovalla sanalla. Ajattelen, että vastaavalla tavalla kuin luominen on Jumalasta ulos virtaava akti, on palvonta Jumalaa kohti virtaava akti. Käytän nyt tätä virtauksen metaforaa, jotta ymmärtäisitte mistä puhun, toivottavasti se selventää.
Tässä mielessä palvonta on siis vastaus meidän luotuun olemiseemme. Olemiseemme kuuluu se, että olemme palvovassa suhteessa Jumalaan, josta olemme saaneet alkumme. Jos emme ole palvovassa suhteessa Jumalaan, emme ole sellaisia, miksi meidät on luotu. Evankeliumin tehtävä on ennen kaikkea kääntää meidät palvomaan Jumalaa, jotta täyttäisimme olemisemme perustarpeen, jumalankaipuun. Tässä mielessä olen siis vahvasti samaa mieltä kuin @timo_k: palvonta ei ole instrumentti mihinkään muuhun kuin siihen, että voisimme olla sitä, miksi meidät on luotu. Palvonta on meihin asetettu välttämättömyys, jota ilman alamme rappeutua. Synnin perusulottuvuus on palvovan jumalasuhteen puute.
Mutta jos palvonta nyt on luonteeltaan tällainen responsiivinen akti ulkoiselta muodoltaan tai perustaltaan, niin mitä palvonta on sisällöltään? Mitä palvova asenne Jumalaan tarkoittaa? Jostain luin, että palvonta on luonteeltaan sakrifisiaalinen eli uhraava. Siinä uhrataan jotain. Uhraamisen puolestaan ajattelen olevan lähtökohtaisesti sellaista toimintaa, jossa jotain maallista ja arvokasta otetaan ja se poistetaan ja tuhotaan maallisesta käytöstä tavalla, jossa se jää maallisesti katsoen käyttämättömäksi tai jopa turhaksi, mutta syvässä merkitysulottuvuudessa eli siis hengellisessä sfäärissä, joka ylittää maallisen, sillä on kuitenkin suuri merkitys.
Näin esimerkiksi inhimillisen palvonnan aktit (kumartamiset, rukoileminenkin ja kaikki) näyttää turhalta. Eihän sillä ole mitään instrumentaalista arvoa, joka palvelisi tämän maailman instrumentaalis-tarkoituksellisen noidankehän pyörimistä. Joidenkin palvonta testataan tulessa, silloin kun siitä ei saa mitään sosiaalistakaan hyötyä, eikä ylipäänsä yhtään mitään maallista hyvää.
Palvonta ei lopulta minusta ole perusulottuvuudeltaan siis akti, vaan asenne. Se on asenne, joka pitää Jumalaa olemisen lähteenä: Yhtenä, Hyvänä ja Kauniina. Siinä ihminen antaa itsensä, palauttaa itsensä Jumalalle. Tietenkin tällainen remanaatio, reditus, ei voi olla mahdollinen ilman, että Jumala itse vetää puoleensa.