Anteeksi, yritin kyllä toisaalla ilmaista ajatuksiani samaan suuntaan kuin sinäkin tässä: "
Mutta pitää sisältyä jonkinlainen intressi ja tahtotila siihen suuntaan, että asioiden pitäisi olla toisin, vaikka sen toteuttaminen ei olisikaan välittömästi mahdollista.".
En vaan joka lausetta viitsinyt muotoilla niin tarkasti. Oletan että kommentoijat lukevat koko ketjun ennen vastaustaan.
Eli toisin sanoen olen kanssasi ihan samaa mieltä.
Siis Lähetyshiippakuntalaiset ovat oikeasti lopettaneet synnin teon, tai ainakin vihaavat syntiä? Ja sitten vasta saavat anteeksi? Ja tämä koskee tasapuolisesti kaikkia syntejä? Minulta ei onnistuisi. En varmasti tajua puoliakaan synneistäni, ja läheskään kaikista, mitä tajuan, en osaa luopua.
Ehkä olemme sittenkin samaa mieltä. 
Aika kaukaa haettu huuhaa-päätelmä. Jostain netistä luin, että tällaista sanotaan olkinukeksi.
Voisikohan termien contritio ja attritio välistä suhdetta selventää turvautumalla morsiusmystiikasta tuttuun analogiaan. Ajatellaan tilannetta jossa aviomies sortuu aviorikokseen. Hänen tekonsa herättämä katumus on contritiota silloin, kun hän järkyttyy ajatellessaan sitä surua, jota hänen tekonsa aiheuttaa vaimolle. Attritio olisi tässä tilanteessa lähinnä kiinni jäämisen seurauksista aiheutuvaa pelkoa. On helppo nähdä, että contritio on ihmisen ja Jumalan välisessä suhteessakin hengellisesti rakentavampi ja todennäköisesti johtaa myös kestävämpään kääntymykseen kuin attritio.
Puhutaan myös orjan ja lapsen suhtautumistavasta. Orja pelkää rangaistusta, mutta lapsi suree tekemäänsä loukkausta.
Kiitos selvennyksestä ! Tuolla tavalla olin nuo termit intuitiivisesti ymmärtänyt.
Kyllä tämä olkiukko on suoraan tekstistäsi. Ja jos vasta tämän jälkeen tulisi anteeksianto, jää kristinusko ainakin omalta osaltani tähän.
Enhän minä ole kirjoittanut, että noiden töiden (tai asenteen) vuoksi tulisi anteeksianto. Eikä muuten Siikavirtakaan tekstissään niin sano.
Eihän katumus (edes platonisen ajatuksen tasolla) ole pelastuksen ehto, vaan yksinomaan pelkkä uskon lahja tuo pelastuksen. Katumus on lain toisen käytön tulos, laki on ajanut syntisen ihmisen tilanteeseen, jossa hänellä ei ole mitään omia vääriä luuloja pelastuksensa suhteen. Ihminen voi saada synnit anteeksi, vaikka ei tietoisesti kadukaan. Sellainen tapaus on pikkulapsi, joka tuodaan kasteelle ja lapsi uskoo kasteessa. Lain synnyttämää kauhistusta ja surua synnistä ei tarvita, koska lapsi on tuotu Kristuksen luo muuten kuin lain kauhistamana.
Ihminen ei ilman katumusta hae anteeksiantamusta. Miksi hän hakisi anteeksiantamusta, jollei tunne katumusta? Katumukseen kuuluu se, että on ikään kuin tajunnut jääneensä kiinni syntisyydestään. Ja myös sen ymmärtäminen, että omilla teoillaan on loukannut Jumalaa, lähimmäisiä ja itseään vastaan. Ja katumus voi tosiaan nousta rangaistuksen pelosta tai väärän teoin aiheuttamasta sydämen katumuksesta. Lain saarna palvelee tätä.
Mitä katumus sinusta sitten on, jos se ei ole sitä, että katuu väärintekemistään eikä halua enää tehdä niin?
Mahdollisuus uuteen elämään, jossa ei enää syntiä tee kuuluu tietysti parannuksen jälkeen.
Tässä on ollut monenlaista selittelyä, suomeksi ja latinaksi, mutta kyllä @Silvanus tulkitsee Siikavirtaa väärin, vaikka S-virran teksti on ihan ymmärrettävä. Se, että syntiään katuvan tulee “irtisanoutua” synnistään, ei ole mitään tekojen “hyvitystekojen” vaatimista vaan looginen itsestäänselvyys: jos joku tuntee katumusta (esim.) homoseksuaalisesta teosta, niin toki hän silloin ymmärtää sen synniksi, joksikin mitä ei pidä tehdä; ja koska menneitä tekoja ei saa tekemättömäksi, hänellä on pyrkimys karttaa noita tekoja edes tulevaisuudessa. Vai mitä muuta @Silvanus voisi tarkoittaa “katumuksella”?
Minusta Moltmann omaa pointti suhteessa tähään. Onko yleis-protestantismissa yleisesti parannus = uskoontulo asetelma piilottanut perinteinen luterilainen ymmärrys koskien parannnus ja kääntyminen?
Jfr. http://postbarthian.com/2017/04/26/jurgen-moltmann-accept-jesus-savior-diminishes-gospel/