Ensinnäkin se ei ole argumentti Jumalan olemassaolon puolesta vaan helvetín olemassaolon puolesta. Kannattaa uskoa Jumalaan, koska epäusko vie helvettiin. Pelko helvettiinjoutumisesta ei minusta ole kristinuskon ydin, se vie fokuksen pois Jumalan rakkaudesta ja trivialisoi uskon puhtaaksi itsekkääksi utilitarismiksi.
Vedonlyönnit ja peliteoreettiset argumentit Jumalan olemassaolosta vähättelevät tai suorastaan mitätöivät aidon uskon merkitystä.
Pascal jossain (en nyt muista tarkkaa viitettä) kehotti epäuskon kanssa kilpailevaa silti elämään kristityn elämää: Pascal attempted to “solve” this problem by saying that a nonbeliever should associate with believers, attend religious services, etc. until this inspires belief in them—essentially “fake it 'til you make it.” Minusta tämä on epätyydyttävä ratkaisu. Toimia kuin uskoisi, mitä ihmettä se voisi tarkoittaa?
En minäkään ole tästä koskaan pitänyt, ja tuntuu olevan sen verran ristiriidassa Pascalin parhaiden teologis-filosofisten ajatusten kanssa, että väistämättä tulee mieleen, onkohan hän kirjoittanut sen ennemminkin todennäköisyyslaskentaa käsittelevien matemaattisten tutkimustensa yhteydessä kuin teologis-filosofisena pohdintana.
Eristettynä, ilman mitään muuta se taatusti on kehno argumentti. Mutta siinä on pointtia a) kylmän viileänä harkintana, sellaisessa kontekstissa, jossa vaihtoehdot ovat kristinuskon Jumala tai ei mitään jumalaa; b) yhtenä näkökulmana, joka ei ole tarkoitettukaan pysyväksi ajattelumalliksi.
Etenkin tuo jälkimmäinen on minusta tärkeä juttu. Tarkoittiko Pascal, että mitään muuta ei sitten tarvita eikä tulekaan? Epäilen. Ja jos ei-kristitty viettää kristityn elämää, hän välttämättä altistuu evankeliumille suorastaan vaarallisessa määrin.
Tähän täytyy huomauttaa, että peliteoriaa kai on varsinaisesti kehitetty vasta 1900-luvulla ja sitä sovelletaan strategisiin (kahden tai useamman keskenään vuorovaikutuksessa olevan osapuolen välisiin) tilanteisiin, jollainen tuo Pascalin hahmottelema kuvio ei ole.