Eipä kestä. En vieläkään saanut kiinni siitä pointista. Mutta näin on helposti, kun puhutaan yksilön omista kokemuksista.
Omat kokemukseni huonosta pastoraalisesta kohtaamisesta ajoivat etsimään seurakuntaa muualta ja juuri pastoraalien kohtaamisen kautta sen löysin Lähetyshiippakunnasta, vaikka silloin puhuttiin vasta jumalanpalvelusyhteisöistä. Mutta kuten sanoit, yksilön kokemukset ovat erilaisia.
Sanoin kysyttäessä millainen on mielestäni pastoraalinen seurakunta. Mikä tuossa on niin outoa? Pointti on se mitä sanoin mielestäni pastoraalisen seurakunnan olevan.
D
Minun mielessäni “pastoraalinen” viittaa käsitteenä siihen, että seurakunnassa pastorinvirkaa hoidetaan jollain tavalla asianmukaisesti. Se on mielestäni sen käsitteen luontainen tulkinta. Siinä mielessä siis virka on minusta aika oleellinen asia siitä keskusteltaessa, mikä seurakunta on “pastoraalinen” ja mikä ei.
Mutta sain sen verran selkoa että sinulle pastoraalisuus on jokin seurakunnan kollektiivin ominaisuus, eikä jotain jota se toteuttaa viran kautta.
Itse luterilaisen pidän tietysti virkaa tärkeänä, kuten Tunnustuskirjatkin: “Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka.”
Minä en tule koskaan astumaan sisään LHPK:n ovesta.
Oletko siis kuitenkin joskus käynyt LHPK:n messuissa, vai millä perusteella LHPK:n pastoraalisuutta arvioit?
Minulla on sama käsitys pastoraalisuudesta kuin Diakonilla.
Se ei liity viran asianmukaiseen hoitoon vaan enemmän pastorin asenteeseen osata opettaa kutakin seurakuntalaista hänen elämäntilanteestaan nousevat haasteet huomioonottaen. Kaikille annettavassa opetuksessa tätä ei tietenkään voi täysin huomioida, mutta että opetuksessa huomioitaisiin se, että kuulijat ovat elämässään ja uskonelämässään eri vaiheissa.
Tämä on mielestäni hyvin kansainvälinen tapa ymmärtää pastoraalisuus. En ole aiemmin törmännyt toiseen tapaan, mutta hyvä tietää, niin en puhu ristiin kenenkään kanssa.
Pastoraalinen viittaa kaitsentaan. Kirkossa/seurakunnassa Jumala kaitsee sanallaan. Ei vain ja ainoastaan viralla. Se miten kirkossa/seurakunnassa puhutaan muutenkin kuin pastorin toimesta, on yksi luterilaisuuden luovuttamattomista piirteistä. Jos kirkon/seurakunnan pastoraalisuus määritellään ainoastaan viran kautta, niin se kirkko/seurakunta ei ole minua varten.
D
Tämä on hyvä tarkennus. Omassa viestissäni unohdin mainita että kaikkien seurakunnan jäsenten toimintatapa on osa seurakunnan pastoraalisuutta. Espanjassa, ensimmäisessä hiippakunnassani, oli säännöllinen koulutusohjelma maallikoille, heitä puhuteltiin koulutuksessa nimellä “agentes pastorales” eli siis pastoraaliset toimijat. Koulutuksissa oli nimenomaan tarkoitus antaa seurakuntien maallikoille tietoja ja taitoja jotta koko seurakunnan toiminta. niin virkaan asetettujen kuin maallikoiden, toiminta muodostaisi pastoraalisen kokonaisuuden.
Jätin tietoisesti CA:n tämän ulkopuolelle. Pastoraalisuus/kaitsenta on laajempi asia kuin CA:n virkakäsitys. Uskossa olevakin tarvitsee kaitsentaa, eli pastoraalista kohtaamista. Tätä kohtaamista ja läsnäolemista ei ole annettu yksinomaan papien/viranhaltijoiden harteille.
Alun perin kysymys oli pastoraalisesta seurakunnasta. Ja siihen olen vastannut.
Yleisesti ottaen käytän muuten mieluummin pappi, kuin pastori sanaa, koskapa pastori viittaa myös vapaiden suuntien pastoreihin. Vapaissa suunnissa ei ole pappeja.
D
En ole käynyt, en käy, enkä tule käymään. Olen keskustellut usean LHPK:n kävijän/jäsenen kanssa. Se riittää minulle.
D
30 vuoden aikana, joina olen työskennellyt kirkon virassa puolet ja kunta/valtio/3-sektori -puolella, olen käynyt kolme eri pitkää kirkon erikoistumiskoulutusta. Sielunhoito on ollut olennainen osa kaikkia näitä koulutuksia. Ja kaikissa koulutuksissa olen ihmetellyt samaa: Miksi sielunhoitoa ei lähestytä kirkkomme omissa koulutuksissa teologiasta ja Raamatusta käsin. Esimerkiksi viikon mittainen koulutus “Raamatun runous psykologisen tiedon valossa” vaikka kirkossa sen kuuluisi kuulua “Psykologinen tieto Raamatun runouden valossa”. Raamatun ja sitten teologian tulisi olla ne silmälasit joilla ihmistä ja ihmistietoa tutkitaan. Ei päin vastoin.
Hyvän sielunhoitaja tulee olla keerygmaattinen sielunhoitaja, eli tuntea Raamattunsa, uskaltaa julistaa sitä ja elää ja opettaa Jumalan tahdon mukaan joka löytyy Raamatusta. Ja sitten tärkein asia: Tämä koskee ensinnäkin ja suurimmalta osin sielunhoitajaa itseään. Minun (sielunhoitajana) tulee lukea Raamattua ja pohtia jatkuvasti sitä, miten se minulle kulloinkin avautuu, mitä se kertoo minusta itsestäni luotuna ja Jumalalle rakkaana ihmisenä. Miksi toimin niin kuin toimin, silloin kun toimin tyhmästi tai silloin kun toimin tyhmästi: miksi olen välillä se ryöväri joka pilkkasi Jeesusta ja välillä se joka viimeisillä voimillaan kuiskaa “Muista minua valtakunnassasi”.
Sielunhoitajan vastassani ei ole oikeastaan lähimmäinen, vaan mitä hänen sanomansa herättää minussa. Miten hänen sanomansa asiat reflektoivat minussa ja itsessäni käyvässä taistelussa kahden ryövärin välillä. Se mitä sanon toiselle osapuolelle, sille joka avautuu minulle, ai tulisi olla koskaan jotakin joka sysää vastuun hänen sanomisistaan minulle tai jollekin kolmannelle osapuolelle. Eikä sen tulisi olla koskaan mitään jossa hän kokee sanomiseni ulkoiseksi pakoksi tai vaateeksi.
Sielunhoitajan viestin tulisi olla aina “Sinä kelpaat Jumalalle, Hän ei koskaan hylkää sinua. Hän on avannut Poikansa ylösnousemisella tulevaisuuden kanssaan, eikä mikään voi riistää sitä pois sinulta". Ja “Sinulla on lupa olla viemättä yhteiseen tulevaisuuteen asioita jotka eivät rakenna sitä”:
Aku Visala pohti masennuksesta kertovassa kirjassaan sitä, että on tunteita joihin ei ole lupa. Visala on väärässä teologisestikin. Kaikille tunteille on lupa. Mikään tunne ei erota meitä yhteisestä tulevaisuudesta Jumalan kanssa. Ei lopulta edes viha. Me emme vain saa antaa kaikkien tunteidemme määritellä olla viimeinen sana itsestämme, vaikka ne kertovatkin meille millaisia olemme tähän hetkeen asti ja miksi meissä herää jotakin kun jotakin sattuu ja tapahtuu. Tunteemme eivät ole objektiivinen kuvaus todellisuudesta. Ne ovat objektiivinen kuva siitä, miten olemme olleet itsemme tähän hetkeen asti. Miksi meissä herää jotakin, vaikkapa riemua lapsen hymystä tai toiselle itkua.
Kun kohtaan ihmisen jonka edessä edellä kirjoittamani resonoi positiivisesti, tulen kohdatuksi pastoraalisesti: Oivallan että minulla on mahdollisuus Jumalan valmistamaan tulevaisuuteen jossa en pelkää toisen kohtaamista, sillä mikään siellä ei voi lopullisesti erottaa meitä toisistamme, vaikka välillä suuttuisimmekin toisillemme. Sama pätee yhteisöön. Pastoraalinen yhteisö tekee tilaa tunteilleni, eikä hylkää minua niiden tähden, ei epäilyjeni, eikä uskoni. Pastoraalinen yhteisö antaa mahdollisuuden Jumalan tarkoittamaan yhteiseen tulevaisuuteen kanssaan. Se voi sanoa minulle että älä käyttäydy, mutta ei hylkää vaikka käyttäydynkin jos kannan vastuuni. Pastoraalinen yhteisö kutsuu minut syömään, vaikka se tietäisi että huomenna kavallan sen. Se antaa halullaan yhteisetä tulevaisuudesta minulle koko ajan uuden mahdollisuuden, niin kuin Jumalakin antaa luvatuilleen.
Tällaisen yhteisön tapaa harvoin. Kuten ihmisenkin. Mutta jokainen voi olla välillä itsensä näin. Yksilö ja yhteisö. Ja se on sielunhoidon ja pastoraalisuuden viesti. Ja about näin olen opettanut teologian ylioppilaille jo muutaman vuoden ajan. Katsotaan alkaako se kantaa joskus hedelmää.
D