Kirkollisessa keskustelussa olen törmännyt usein lauseeseen “Patriarkaalisuus on riisuttava kirkosta”. Minä en oikein tiedä mitä se tarkoittaa. Feminismin autuus on kuulemma siinä että se paljastaa patriarkaaliset rakenteet… siis mitä? Syntikäsityksen? Hallintomallin? Mitä feminismi tuo tilalle. Jotenkin tuntuu sille että patriarkaalisuus on vain sumuverho tai gaslightingia jolla vain pyritään muuttamaan… jotain. Olin keskustelussa ja joku puhui liturgian riisumisesta patriarkaalisista rakenteista ja korvaamisella feministisillä… Siis esim. että ei olisi määritelty kuka messussa tekee mitäkin. Olen ihan pihalla. Sitäkö feminismi tuo kirkkoon. Minulla on teoria. Patriarkalismi loppuu kun suurin osa kirkon johtavista viroista on naisten hallussa ja jos jokin tuntuu pahalta, niin se poistetaan, ellei suurin osa johtavissa viroissa olevista ole eri mieltä.
Kuulostaa lähinnä sarvipään juonilta. Feministeillehän ei mikään riitä, kun joka paikkaa pitäisi olla sukupuolikiintiöt ja mieluummin niinpäin, että miehiä vähemmän.
Juttelin kuukausi sitten ystävän kanssa, joka on kanttorina suomalaisessa ev.lut. kaupunkiseurakunnassa. Hän kertoi, että kaksi hänen seurakunnan nuorta naispastoria haluaisivat lopettaa perinteisen liturgian ja korvata sen vapaistasuunnista tutulla vapaammalla menolla. Perusteita tälle en nyt tarkemmin muista. Näyttää kuitenkin olevan liikkeellä tällaista uudeistus halukkuutta erityisesti nuoremman polven naisten keskuudessa.
Käsittääkseni tuollainen halu ei kyllä tuota tulosta, jos kysymyksessä on seurakunnan pääjumalanpalvelus.
Vapaampia kaavoja tuomasmessuista lähtien on useissa seurakunnissa mutta käsikirjan mukainen jumalanpalvelus pitää kyllä olla jossain kirkossa ja se on klo 10. Muut ovat eri aikoina.
Jyväskylässä on niin monia jumalanpalveluspaikkoja, koska seurakunta on valtava, että kirjoa siinä millä tyylillä ne vietetään, löytyy. Mutta ei siis niin etteikö pyhäpäivisin olisi aina (ja jopa useissa kirkoissa samaan aikaan) ihan normaali messu joka menee kirkkokäsikirjan kaavan mukaisesti.
Sananmukaisesti sen voisi tulkita niin että patriarkat potkaistaan pois. Tilalle sekä hallintoon että papistoon tulee naisia tai sitten miehiä jotka eivät muistuta mitenkään patriarkkoja.
Matriarkkojakin on olemassa. Siitä huolimatta monet naiset toimivat pappeina ilman että tuollainen sana tulisi mieleenkään. Saarnaavat evankeliumia, kastavat ja vihkivät ja hoitavat sielujakin (vaikka sitä ei tehdä julkisesti). Mutta sehän ei tunnetusti kaikille riitä, vaan tasa-arvoaate on noussut joillekin evankeliumin rinnalle, sisään tai peräti yläpuolelle.
Ilmeisesti näiden naisten kohdalla kyse oli siitä, että he kokivat liturgisen jumalanpalveluksen vieraana. En itsekään usko, että heillä on paljonkaan vaikuttamismahdollisuuksia. Toki, jos ilmiö on laajempi nuorten ev.lut pastoreiden joukossa, niin saattaa tulevaisuudessa “tuottaakin tulosta”. Pulpahtipa vaan mieleeni, kun luin Diakonin aloituksen ja ajattelin, että onko kyse samasta ilmiöstä tai ainakin jostakin sen suuntaisesta.
Minä olen pohtinut tätä teemaa pitkään. Jos ajatellaan vaikka patriarkaalisuutta vallankäytön suhteen. Se ilmenee esim. sillä, että johtajiksi valitaan miehiä. Jos johtajiksi valitaan enemmistä naisia, niin mikä on ero? Muuttuuko johtaminen itsessään jotenkin erityyliseksi? Mitä on esimerkiksi ei-patriarkaalinen vallankäyttö?
Minä veikkaisin sen tarkoittavan sitä, että kun kirkossa ja ylipäänsä kristinuskossa useimmat instituutiot (Raamattu, liturgia, oppi, moraali, kirkon järjestys, hierarkia ja tavat) ovat historian saatossa muotoutuneet ja vakiintuneet pääasiassa miesten johdolla (tämä on ihan totta), niin se feministisessä katsantokannassa on jo riittävä todiste niiden pahuudesta ja siitä, että ne on muutettava, ilman että asioita itseään edes mitenkään arvioidaan. Tilalle tulee sitten jotakin naisten luomaa.
Itse ajattelisin, että molemmat sukupuolet pystyvät luomaan sekä hyvää että pahaa, joten ennemminkin pitäisi kriittisesti arvioida instituutioita itsessään. Mutta eihän se nykypäivänä käy.
Kuluneen sadan vuoden aikana henkinen ilmapiiri länsimaissa muuttunut hämmästyttävällä nopeudella. Uudet ideologiat ovat syrjäyttäneet kristillisen arvomaailman ja alkaneet vaatia kristinuskoa tuomiolle.
· Länsimainen ajattelu 1960-luvulta lähtien on ollut feministisesti värittynyttä. Tämä on vaikuttanut merkittävästi myös teologiseen ajatteluun ja sitä kautta kristillisten kirkkojen elämään.
· Tässä esitelmässä esittelen feminismistä nousevan teologian keskeisiä teemoja ja analysoin sen kristinuskoa ja kirkkoa vastaan esittämiä syytöksiä. Feministinen teologia esittää useimmiten edustavansa aitoa ja väärentämätöntä kristinuskoa, jollaiseksi Jeesus tarkoitti sen alun perin. Se mieltää itsensä vapautusliikkeeksi, joka vapauttaa todellisen uskonnollisuuden ja naiset uskonnollisina subjekteina patriarkaalisuuden kahleista.[1]
· 2000-luvulla apologian on oltava yhä enemmän uskon puolustamista erilaisten ideologioiden edessä ei enää niinkään pelkkää uskon rationaalisuuden puolustamista.
· Feminismi on laaja käsite, joka kattaa erilaisia ajatus- ja toimintatapoja. Kaikkea naisnäkökulmasta tehtävää tutkimusta voidaan pitää feminisminä samoin, kuin kaikkia naisten oikeuksia vaativia ideologioita voidaan nimittää feminismiksi. Tällä hetkellä vallitseva ajatusvirtaus etenkin pohjoismaissa.
••••••
· Feministiteologia vaatii kristinuskoa, Raamattua ja jopa Jumalaa itseänsä tuomiolle, mutta näin tehdessään se yrittää itse asettua auktoriteetiksi, jota vastustaa => ristiriita.
· Feministiteologien pyrkimys ei lopulta ole vain se, etä naiset pääsisivät johtaviin asemiin kirkossa vaan se, että kun näin tapahtuu, feminismi hajottaa hierarkisen instituution ja lopettaa sorron, jota vastaan se on noussut. Lopullisena tavoitteena ei siis ole naisten johtajuus kirkossa vaan kirkon itsensä hajottaminen. Tämä taisi jäädä niiltä huomaamatta, jotka hyväksyivät feministiteologien vaatimuksen pastorinviran avaamisesta naisille.
· Kirkon ei tulisi tyytyä siihen, että uuden vaatimuksen tullessa mietitään, voidaanko se hyväksyä vai ei. Kirkon tulisi kysyä myös sitä, mistä tämä vaatimus nousee ja mitä muuta se vaatimuksen esittänyt ideologia tulee vaatimaan.
· Perinteisellä luterilaisella uskontulkinnalla ei ole yhteistä ideologista pohjaa Raamatun auktoriteetista luopuneen feministiteologian kanssa. Siksi johdonmukaisemmin toimivat ne feministiteologit, jotka ovat kristillisestä uskosta luovuttuaan myös eronneet kirkosta kuin ne, jotka näkemyksistään huolimatta pysyvät kirkon jäseninä ja pyrkivät muuttamaan sitä.
· Irtautuessaan Raamatun ilmoituksesta ja siihen pohjautuvasta kristillisestä uskosta feministiteologia on astunut hyllyvälle suolle, johon uppoavat lopulta myös sen keskeisimmät ihanteet: ihmisarvo ja tasa-arvo.
Tämä patriarkaalisuuden mörkö on katsojan silmässä. Ainakin osittain.
Ihmettelen kun usein kristinuskoa tai juutalaisuutta ja niihin liittyviä rakenteita ja organisaatioita tuomitaan feministien taholta patriarkaalisiksi.
Mennääns juurille.
Satuin vastikään lukemaan suomeksi käännetyn juutalaisten vanhimman säilyneen mystisen tekstin Sefer Jetsira (Luomisen kirja), mikä kertoo tarkemmin siitä kuinka Jumala loi kaiken.
Jumala käytti henkeään tuossa toimessa ja muut alkuelementit olivat tuli ja vesi, miehuus ja naiseus. Kaikki neljä “attribuuttia”, perusainetta, peruselementtiä tasa-arvoisina - Jumalan hengen ohjaamana. Kaksi energiaa ja elämää (Jumalan hengen avulla) tuottavaa vastakohtaista ja toisiaan täydentävää paria.
En osaa Raamattuakaan pitää patriarkaalisena, siellä on toki miehillä ja naisilla omia toimia, mutta yhtälailla tärkeitä ja arvokkaita toimia. Naisia on yhtä tärkeissä rooleissa kuin miehiäkin.
Minä näen asian niin että kristinusko, samoin kuin kaikki aabrahamiset uskonnot, ovat itseymmärrykseltään patriarkaalisia. Jos patriarkaalisuus ei hotsita, on hyvä ja valitsee jonkin muun uskonnon. En siis viittaa tällä lauseella sinuun Sakarja vaan yleensä ihmisiin jotka naputtavat kristinuskon patriarkaalisuudesta.
Feministisessä teoriassa patriarkaalisuus ymmärretään pahaksi syistä, joita on periaatteessa kaksi. Toinen on periaatteellinen vääristynyt käsitys hyvästä, ihmisyydestä, etiikasta, jossa kaikki litataan vallankumouksen hämärällä ja epäselvällä tasa-arvo-käsityksellä. Toinen on empiirinen käsitys patriarkaalisuudesta, jossa huonot esimerkit tai vääristyneet patriarkaalisuuden muodot (esim. islam) tulkitaan patriarkaalisuudeksi tai sitten taustalla voi olla oma huono isäsuhde (mikä ei tietenkään ole mikään pilkan aihe, vaan todellinen vaikea este). Tämä jälkimmäinen palautuu siihen, ettei osata erottaa sanaa (äännemuotoa) käsitteestä (merkityksestä). Feministinen maailmankuva on niin yleistä, että nämä käsitykset ovat “defaultit”, sellaiset, jotka ovat ihmisillä ensiksi mielessä; ehkä eivät kuitenkaan kovin selvästi vaan vain hämärästi periaatteena “patriarkaatti=huono” ilman tarkempia erotteluja.
Kristinusko on kuitenkin ytimeltään patriarkaalinen. Meillä on Isä Jumala, joka on kaikkivaltias kaiken näkyvän ja näkymättömän luoja. Hänestä Poika on syntynyt ja Pyhä Henki lähtee. Tästä lähtökohdasta “virtaa” myös kaikki inhimillinen järjestys, sillä varmasti myös Jumalan lasten tulee olla kuuliaisia Isälle, kuten esikoinen kuolonuneen nukkuneista oli (Matt. 26:39, Mal. 1:6, 1. Kor. 15:20-23).